uni

Näin viime yönä unta, jossa olin äiti...meillä oli aiemman uneni pikkupoika ja alle vuoden ikäinen tyttö, oli selvästi viikonloppu aamu ja makoilimme sängyssä koko perheenä... koko uni oli seesteinen ja onnea tihkuva.
Unessa pohdin miehelleni miksi suren lapsettomuutta,  kun minulla on jo kaksi ihanaa lasta? Pikkupoikani tuli halaamaan minua ja kuiskasi korvaani "älä sure äiti, me olemme jo matkalla teidän luoksenne...anteeksi, ettemme tulleet nopeammin"
Herättyäni olin taas toiveikas, ehkä meidän tulee vaan odottaa vielä jonkun aikaa...

kutsu

Keskusteluaika tuli postissa ja kasa esitietolomakkeita täytettäväksi...ensi viikolle on aika. Nyt vähän jännittää, mutta onneksi aika tuli näin pian ja pääsee ammattilaiselle juttelemaan.
Tämä on ollut muutenkin hyvä viikko, harjoittelussa on ollut tosi huippua olen päässyt näkemään muutaman kirurgisen operaation ja erilaisia tähystystutkimuksia ja lisäksi on hiukan alkanut selkeytyä ajatus siitä mitä  tulevaisuudessa haluan tehdä.
Elämä voittaa ja valmistautuminen talven koitoksiin voi alkaa...kunhan vaan saisi lääkkeet tämän vuoden puolella ostaa. Jospa se toinen hoito menisi paremmin...

Ajatelmia

Tuolla alempana oli tullut kohtuullisen kiivastakin keskustelua siitä missä menee lapsettomuuden raja? mihin asti ollaan valmiita menemään saadaksemme oman lapsen? kellä on oikeus omaan lapseen? jne. Itse en alkuun hirveästi osallistunut, en osannut enkä pystynyt mitään järkevää sanomaan...mitä ihmettä sanoa kun oikeasti en alkuun tajunnut mitä kysyjä haki kysymyksellään...lopuksi keskustelun edettyä alkoi kiehua päässä ja pahasti.

Lapsettomuudesta kärsitään (virallisten tahojen mukaan) silloin kun lasta on yritetty vuosi, siis oikeasti yritetty ei suunniteltu. Itse en kokenut kärsiväni lapsettomuudesta, vaikka olimme ties kuinka kauan olleet ilman ehkäisyä...siksi tuo hoito taisi ollakin niin shokki epäonnistuttuaan, sillä nyt me kärsimme lapsettomuudesta, enkä tiedä tulemmeko koskaan saamaan omaa lasta. Itse en koskaan ole joutunut miettimään tai odottelemaan sitä haluaako mieheni lasta ja milloin haluaa, meillle oli alusta asti selvää että haluamme lapsia yhdessä ja aika pian jätimme ehkäisyn pois ja annoimme luvan lapselle tulla (emme kuitenkaan olettaneetkaan että se heti tulisi, tai yrittäneet sen ihmeemmin)...enkä oikeastaan edes ollut kauheasti huolissani kun ei vuodessa raskautta kuulunut, koska tiesin että endometrioosi voi hidastaa raskautumista.
Minulle lapsettomuudesta kärsii ihminen, jolla (joilla) on vaikeuksia saada omaa lasta. En halua mitenkään vähätellä sitä kärsimystä, että odottaa "lupaa" aloittaa yrittäminen, koska en tiedä sellaisesta kärsimyksestä. Mutta kuten aluksi sanoin, virallisien tahojen mukaan pari kärsii lapsettomuudesta kun he ovat yrittäneet vuoden.

Mihin asti ole valmis menemään saadakseni oman lapsen? En tiedä, tietääkseni en ole uhraamassa mitään elämästäni tällähetkellä saadakseni lapsen...no rahaa, mutta mielestäni rahaa ei tässä asiassa tulisi laskea? Mieheni on mukana tässä yhtäpaljon kuin minä, perheeni ja parhaimmat kaverini ovat tietoisia hoidoistamme ja ovat mukana matkassa parhaansa mukaan. Opintoni etenevät normaalia tahtia ja koiramme pääsevät päivittäin lenkeilleen...mitä siis uhraan? Ehkä kirjoituksistani saa käsityksen että käperryn kotonani omaan suruuni ja työnnän kaikki pois, mutta näin ei ole...tänne vaan puran sen pahimman (ja harvoina hetkinä sen hyvänkin ja toiveikkaan) elämästäni. En minä tätä blogia kirjoita kirjoittaakseni kahvitteluista kavereideni kanssa tai anestesiologian tenttien vaikeudesta (kuuntelen muuten samalla luentoa pre- ja postoperatiivisista ongelmista...vähän olen hyvä multitaskingissä)...tämän blogin tarkoitus on käsitellä lapsettomuutta ja sen aiheuttamia tunteita. Me kokeilemme hoidot niin pitkälle kuin julkisella saadaan ja sitten tutustumme adoptioon...niin pitkälle olemme valmiita menemään.

Kenellä on oikeus omaan lapseen? Tähän en osaa vastata, mielestäni minulla olisi oikeus...enemmän kuin naapurin alkoholistilla tai viereisen talon narkomaanilla. Kyllä minua välillä mietityttää miksemme me tunnu saavan lasta, vaikka mitä tekisimme ja nämä em.tapaukset ovat raskaana ja jatkavat huoletta vanhoja tapojaan isosta vauvamahasta huolimatta.

Ja lopuksi, aluksi en kokenut anonyymin kommenttia kauhean loukkaavana, ehkä hiukan asiottamana, mutten loukkaantunut. Se miten hän keskustelua jatkoi loukkasi minua. Mielenkiintoisia ja vaikeitakin asioita nuo ovat keskusteltavaksi, mutta jokaisen meistä tulisi osata edes hiukan mennä toisen osaan ja miettiä miten asiat ilmaisee. Valitettavasti itselle jäi anonyymistä sellainen kuva että hän vähättelee minun kärsimystäni, koska en ymmärrä hänen kokemaansa kärsimystä ja koin erittäin loukkaavana sen että hän halusi ns.näpäyttää oman tyttärensä avulla muita keskustelijoita. Koska kuitenkin tämä on lapsettomuusblogi, odottaisin että jokainen lukijakin tajuaisi että hehkuttaminen oman lapsen halauksilla on isku vyön alle. Eikä sen pahalta tuntuminen tarkoita sitä etteikö voisi muiden lapsiperheiden onnea katsoa...tai pystyisi olemaan onnellinen toisten puolesta.

Toivottavasti en ketään pahemmin loukannut, tämän hienommin en tätä nyt saa sanottua...

rauhan maassa

pahin taitaa olla ohi tai keskusteluavun pyytäminen sai mielen rauhoittumaan...oli kumpi tahansa niin olen tyytyväinen. Viime päivinä olen jopa nauranut aidosti ja tuntenut pientä toivoa, sieltä se pirulainen taas hiipii minua kiusaamaan.
Keskusteluissa on taas adoptio,keskustelut ovat erilaisia kuin ennen...vakavampia...todellisempia...mahdollisempia...ehkä siinä on meidän tulevaisuutemme, ehkä jossain odottaa unieni lapsi. Kuka sitten tietää onko avain meidän vanhemmuuteen koeputkissa vai paperiviidakossa ?

lanttu sekaisin...

Soittoaika tuli ja lääkäri soitti, kipuja seurataan mahdollisesti ultrataan jos ei rauhoitu, kipulääkereseptit odottaa apteekissa ja lähete psykologille...jep lapsettomuusvaivaisiin erikoistuneelle psykologille keskustelemaan pääsen...nyt vain kutsua odottamaan. Jospa tämä olo tästä selkiytyisi, ainakin joku solmu aukesi samantien kun sain sanotuksi sen lähetepyynnön. Nyt vain odottamaan kutsua...

♥

Viisi vuotta yhteistä taipaletta takana, suurin osa niistä lasta toivoen... mun tuki ja turva, mun paras kaveri...

mun muru, joka viime viikkoina on joka ilta jaksanut mut "nukuttaa" eli makoilee sängyssä vieressä/pitää sylissä ja silittelee mua nukahtamiseen saakka, päivisin toimii sohvalla mun pesänä, eli makoilen sylissä. Ihminen, joka pysyy mukana kävi tässä miten tahansa...ei voi kuin olla onnellinen siitä, että tiemme kohtasivat aikoinaan ♡

alkuja ja loppuja

Tämä blogi on ollut minulle yhdenlainen henkireikä ja purkautumistantere jo usean vuoden ajan...viimeaikaisia kirjoituksia lukiessani tekee vain mieli pyytää anteeksi, anteeksi etten osaa edes onnitella kunnolla teitä onnistuneita ja anteeksi miten kauhean katkeraa tekstiä kirjoitan.
Lisäksi huomasin ettei tämä kirjoittaminen oikein anna mitään, en tiedä kuka haluaisi tuollaista katkeran mahon tekstiä lukea...en minä ainakaan.
En oikein tiedä mitä teen blogin kanssa, en haluaisi kokonaan vielä luopua, toisaalta minun on jotenkin pakko repiä itseni tästä irti.  Jokainen raskausuutinen (valitettavasti) on kuin isku palleaan js saa mut romahtamaan, toisaalta taas täältä saatu vertaistuki on korvaamatonta. En todellakaan tiedä mitä teen....



Päätin viimein pyytää lähetteen psyk.sh:lle, en kestä omaa oloani enää. Vaikka hyviä hetkiä on enemmän kuin huonoja,  niin pakko saada itseni kasaan ennen seuraavaa hoitoa (eiku mehän luonnollisesti raskaudutaan tässä välissä...hah)

kivut

Jep ne on takas, helvetilliset kivut... ihan ku ei muuten olis paska fiilis, niin potkitaan sitten lisää ja pistetään kivut takaisin entistä pahempana. Joka puolelle on raskaana olevia, äitejä ja lapsia, positiivisia raskaustestejä ja vauvauutisia...niin monta asiaa muistuttamassa minua siitä minkä haluan unohtaa. Minä olen luovuttanut, enkä enää toivo tai usko onnistumista meille tapahtuvan. Ei tullut tästä joulusta aiempia parempi, tuskin jatkossakaan mikään muuttuu...miksi muuttuisi.
Ensi viikolla lääkärille soittoaika, ihan kun sekään tähän sontaan mitään auttaisi.

hukassa

Olen jotenkin hukannut itseni, mitä ihmettä minä teen kun ei hoitoja nyt ole hetkeen...millaista on elämä johon ei kuulu hormoonilääkitys ja ovulaatio- raskaustestit (ne muuten oikeasti nakkasin raivopäissäni roskiin)

Mistä ihmeestä mä kaivan uskon toisen hoidon onnistumiseen...tai yleensäkään uskon siihen että me olisimme joskus vanhempia. Mitä enemmän asiaa tutkin (google rakas ystäväni) niin tuntuu että mitä pidempään hoidot kestää,  sitä epätodennäköisempää onnistuminen on.
Jotenkin tullut sellainen kuva että jos ei ensimmäinen kerta onnistu niin turha mitään toivoa enää...suurin osa plussaa clomeilla parista ensimmäisestä kierrosta, minä söin niitä yhteensä varmaan vuoden saamatta mitään muuta kuin kauheita kipuja. Ivf:t taitaa mennä niin, ensimmäinen onnistuu tai viimeistää ensimmäinen pas, sen jälkeen rämmitään hoitohelvetissä adoptiopäätökseen saakka... meillä ei kymmenestä solysta hedelmöittynyt kuin yksi, pas:ia tuskin koskaan tullaan kokemaan...
Näillä näkymin vuoden kuluttua ollaan hoidot rämmitty läpi edelleen lapsettomina...entä sitten adoptio? Lapsettomuus? Katkerana sitten katselen ihmisiä vauvanvaunujen kanssa ja valitan parkuvista kakaroista? Kirjoitan katkeraa paskaa blogiini? Inhoan kaikkia lisääntyviä yksilöitä? Milloin saan rauhan? Milloin saamme onnen? Tuskin milloinkaan...olen luopumassa haaveesta että meillä joskus olisi oma lapsi, miksi haaveilla mahdottomaksi tulleesta asiasta?

tulos...

Tulos odotetusti negatiivinen. Seuraava hoito helmikuussa, joulukuulla soiteltava kuukautiset...eli näillä näkymin joulukuulla on uutta kirjoitettavaa, tämä tarkoittaa sitä että tämä blogi hiljenee ja siirryn toistaiseksi toisen projektini pariin feeniksin nousu tuhkasta ;)  siellä kirjoittelen seuraavien hoitojen alkuun saakka. Vaikka kovin myötätuntoinen hoitaja puhelimessa lohdutteli "voittehan te luonnollisesti onnistua täsdä välissä" purskahdin nauruun, me joiden sukusolut ei icsistä huolimatta hedelmöity...ihan varmasti luonnollisesti onnistuu...

Que sera sera & C'est la vie, palataan loppuvuodesta (ja kyllä mä teitä seuraan, vaikken mitään kirjoitakaan)

keskiviikko...virallinen testipäivä

Aamurutiinit normaalisti, jopa sen hiton lugen tungen paikoilleen vaikka vuoto on jo ihan kunnon vuotoa. Pian lähtö töihin, matkalla verikoe, jonka vastauksen jo tiedän. Iltapäivällä soitto ja jatkosuunnitelmat, toivottavasti päästään pian uuteen yritykseen.
Jotenkin usko on mennyt koko hommaan, miksi onnistuttaisiin toisellakaan kertaa

pala rauhaa

Joskus, jonakin iltana

kun sydän on hetken

avuton ja sokea,

repii ja potkii suruissaan,

me soudamme

vuolaaseen vastavirtaan

ilman airoja,

pelkän halun ja tahdon voimalla

Joskus, jonakin iltana

meidän uskomme

ihmeeseen mitataan"

- Tommy Tabermann

Viha laantuu, suru hiipuu... Pettymys/suru/viha on suuri, suurempi kuin luulin. Hirveästi uskoa tuleviin hoitoihin ei ole,  miksi ne yhtään paremmin menisi? Mutta en enää itke koko aikaa tai raivoa tuntemattomille ihmisille...

viha

Olen viimepäivinä kokenut vihaa/raivoa,  jota en ole aiemmin kokenut.  Käsittämätöntä punaisen hehkuista vihaa kroppaani kohtaan, joka pettää minut.
Olen joskus kuullut sanottavan että raskaus on naiselle luonnollista,  naisen vartalo on luotu siihen tehtävään...mihinkä lie minun vartaloni on luotu, ei ainakaan lastentekoon eikä näköjään edes pitämään mukana labrassa kasvatettua alkiota.
Kaikki on hyvin, jos en pysähdy hetkeksikään...sillä jos pysähdyn, ehdin tuntemaan kuukautiskivut (ja eiköhän ne niitä nyt ole) ehdin muistamaan epäonnistumisen ja ehdin vihaamaan tätä viallista kroppaa, joka minulle on annettu.
Mielessäni ei liiku kuin vihaisia ja katkeria ajatuksia, en käsitä miten tästä ikinä hyvää voisi tulla. Mutta enää en itke. Menen hammaslääkärille oaikkaamaan hajonneen hampaan, haen uuden paketin siteitä ja kotiinmennessä heitän ovulaatio ja raskaustestit roskiin....en minä niitä tarvitse.

tiistai

Tiputtelua...vaihdan pikkuhousunsuojan siteeseen...luge paikalleen, tukanpesu, meikit...kasa särkylääkkeitä,  hammasta särkee ja alavatsa kertoo epäonnistumisestamme kramppaamalla.  En ymmärrä, en sure enää...eilinen meni itkiessä, tänään tunnen vain puhdasta vihaa...
Suoraan sanottuna en tiedä jaksanko bloggailla mitään hetkeen, ei musta irtoa muuta kuin katkeria vihaa tihkuvia tekstejä...parempi jättää ne tekstit muualle.
En käsitä, en ymmärrä...Miksi emme onnistuneet? Emmekö olisi hyviä vanhempia? Teinkö jotain väärin? Enkö uskonut tarpeeksi? MITÄ? MITÄ? MIKSI?  Elän helvetissä, jollaista en tiennyt olemassa...miksi edes olen.

Ulkovaatteet, kengät...töihin...turtumus

masentava maanantai part2

Itkut itketty...parempi romahtaa nyt kotona, kuin keskiviikkona puhelun jälkeen bussissa. Tiedän että se puhelu voisi ollakin positiivinen, kyllähän niitä ihmeitä tapahtuu (muttei meille).
Tämä pettymys olisi helpompi käsitellä (ja hyväksyäkin) jos olisimme saaneet edes yhden alkion pakkaseen...mutta ei, meillä alkaa koko rumba alusta, sumut päänsärkyineen, piikitykset, punktio ja jo nyt pelkään ettei yksikään hedelmöity tällä kertaa. Mitä sitten...taas alusta?

Meillä sitten meni tämäkin blogimaailman plussa aalto ohi..miks helvetissä me emme voi onnistua? Miks helvetissä tämä paska ei vaan voi loppua? Miks helvetissä me emme saa onnellista loppua?

Ja hyvin alkanut viikko senkus paranee...nyt lohkes kohtuu iso pala hampaasta irti...voisko tää paska päivä vaan loppua?

masentava maanantai

Herää, näin unta posiiivisesta testistä...pakko oli testata...negtiivinen, ei negtiivisempaa tulosta voisi tulla. Luget paikalleen, tukanpesu ja avaan tietokoneen...kolme raskausuutista facebookissa...suljen somen ja föönaan tukan, meikkaan naamani ja näin piilotan oman surkean oloni. Nenä vuotaa ja ääni lähtee, lisäksi saan pohtia milloin pääsen uudelle hoitokierrokselle...saisinko edes lääkkeet ostettua tämän vuoden puolella kun lääkekatto tuli täyteen.

Ei olisi pitänyt testata.

Tein muuten punktion jälkeen testin, ihsn piruuttani, halusin nähdä edes pregnylin aiheuttamana ne kaksi viivaa, mutta enpä saanut edes silloin niitä näkyviin. Ehkä minä en tule näkemään positiivista raskaustestiä ikinä.

oireita ja oireettomuuksia

Ennen tätä lenssua rintani olivat kosketusarat ja alavatsani huusi olemassaoloaan, kurkkukivun ja nuhan myötä kaikki oireet ovat kadonneet, olen vaan flunssainen.

En oikein tiedä mitä tästä ajatella, testit kaapissa huutavat testaamaan mutta järki sanoo ettei kannata...pettyisin kuitenkin. Jos tämä olisi normaali kierto, niin en edes ajattelusi testaamista ennen ensi viikon loppua, miksi testata kun eihän testissä kuitenkaan mitään näy näin varhain. Enkä vielä halua luopua unelmasta meidän sissistä.

Mitenkähän meidän hoidot jatkuu tästä,  pakkaseen kun ei saatu mitään meidän pitää koko show mennä läpi, alusta alkaen. Mitenkä nopeasti pääsemme uudestaan yrittämään? Entä jos vieläkään ei hedelmöity kuin yksi tai ei yhtään...onko meidä hoidot ennen kesää ohi ja jäämme lapsettomiksi. Mitä sitten?

Oloni on surkea, nenä vuotaa ja pelkään kuollakseni keskiviikkoa...ja sitä puhelua verikokeen tuloksesta.

Jos joskus tämä onnistuu ja perheemme kasvaa, en usko että lähdemme pikkukakkosta yrittämään. Olemme onnellisia, jos meille edes yksi lapsi suodaan, enkä tiedä jaksaisinko tähän rumbaan uusiksi lähteä. Varsinkin kun ikää alkaa olla...

meidän lapsettomuusmatkamme

Normaalisti pariskunnat tulevat tulevat raskaaksi noin vuodessa, meillä raskautta on yritetty jo kolme ja puoli vuotta. Alkuun oli jännittävää kun jätettiin ehkäisy pois, ei enää pillereitä "tulee jos on tullakseen". En oikeastaan pitänyt mahdollisuutena sitä ettei lasta tulisi, tietenkin me tulisimme vuoden sisällä raskaaksi...itseasiassa edes vuoden kuluttua en ollut huolissani asiasta, ehkä meillä menisi vain vähän yli vuosi... oman lääkärin tutkimuksiin hakeuduin kuitenkin kun vuosi oli tullut täyteen ja siitä aika nopeasti oltiinkin naistentautien poliklinikalla ja sain endometrioosi diagnoosin...
Tässä vaiheessa oli kulunut lähes kaksi vuotta siitä kun jätimme ehkäisyn. Siitä lähtien olenkin pumpannut kroppaani hormooneja toistensa jälkeen... ensin clomeja, clomien vuoksi endokivut villiintyi ja söin e-pillereitä ties kuinka kauan, sitten taas clomeja ja nyt syksyllä synarelaa, gonalua, pregnyliä ja lugesteroneja.
Kolme ja puoli vuotta itkua, raivoa ja pettymyksiä...kolme ja puoli vuotta muiden raskausuutisia, vauvauutisia, synttärijuhlia. Alkuun seuraamistani lapsettomuusblogeista on tullut ensin raskaus ja sitten äitiysblogeja...minun edelleen jäädessä asemalle yksin odottamaan.
Milloin olisi meidän vuoromme? Mielestäni olisin jo kypsä ja valmis äidiksi, miksi sitten en ole....pahasti epäilen ettei vieläkään onnistumista tule, pelkään että ensi viikolla tulee huonoja uutisia, pelkään etten tule koskaan äidiksi. Minä pelkään niin kovasti...

epäluulo

Tunteet hyppivät laidasta laitan, nyt olen taas varma epäonnistumisesta. Alavatsa ei onneksi enää niin kipuileva, mutteivat rinnatkaan...flunssasta olo tukkoinen ja "pöllö", ihan ku pää olisi täynnä räkää, vaikkri nenä vuodakaan tai ole tukossa...kurkku vaan on pirun kipeä ja kylmä on koko ajan (missähän meidän kuumemittari luuraa ku sitä tarvitsis)
Mutta olen ehkä keksinyt pojalle ninen, jos sissimme pysyy matkassa ja onkin pieni poika :) (edelleen muuten oletan että tytön joskys saamme...)

lensu

Kurkku kipeä...ääni lähtee ja taitaa kuumettakin nostaa. Semmosta tänne, olo kohtuu kamala :(
Toivottavasti sissi kestää taudinkin ♥

jännitys

Minua jännittää, vielä pitäisi lähes viikko odotella tietoa sissin kohtalosta. Välillä olen varma onnistumisesta, välillä en usko siihen ollenkaan.
Yritän olla tutkailematta kroppaani ja oireita, mutta alavatsani huutaa huomiota, rintani ovat kosketusarat (tuntuu muuten tosi kivalle, kun koira hyppii vasten...) ja hajut etovat minua (kohtuullisen ilkeä käydä kaupassa kun edellä kävelevä mies ei ollut kovin tarkka hygieniastaan) ja pyhä ihme miten voi housut puristaa. Kuitenkin kaikki nämä voivat johtua lugeista... haluttaisi testata, mutta onneksi vielä on järkeä päässä etten lähde siihen leikkiin, ei niissä mitään vielä näkyisi ja pahoittaisin vaan mieleni.

Voi sissimme, kunpa olisit vielä matkassa ♥

rauha

Ainakin näin aamupäivästä olo on rauhallinen. En ainakaan vielä ole itkenyt tai raivonnut...jospa selvittäis tämä päivä ilman pahempia tunnekuohuja.

Maha oli yöllä sen verran kipeä, että oli pakko ottaa särkylääkettä. Mies eilen lohdutteli, että siellä se sissi vaan  kotiutuu paremmin ♥

raivo

Jep, tänään sit kiukutellaan surkuttelun lisäks. Alavatsaan koskee, kylkeen koskee...menkat kai siellä tekee tuliaan, olo on siis jokseenkin luovuttanut ja väsynyt. Olisipa jo ensi keskiviikko ja tämä tilanne olisi ratkennut suuntaan tai toiseen (tuskin siihen mitä toivon...en oikein näiden kipujen perusteella usko innistumiseen)

:'(

itku

Sitä on tämä päivä ollut, pillitän ihan vähän väliä...olen muuttunyt hormoonihirviöksi.
Itku tuli kun oli vaikeuksia kevään työharjoittelupaikan varaamisessa, itkin bussissa kun radiosta tuli joku chisun biisi...äsken itketti ilman syytä... liekkö alkaa hoitojen mukana tullut stressi purkautua vai kroppaani tungetut hormoonit sekoittavat minut.  Oli syy mikä tahansa, pitäisi saada kasattua itseni ennen paluuta vapaa päivältä harjoitteluun.

Päätä särkee ja menkkamaisia kipuja alavatsalla, voikun tämä piina olisi onnellisesti ohi... tänään kaupungilla hypistelin pieniä ja pehmoisia vaatteita ja tunsin itseni jotenkin rikolliseksi siellä pienien vaatteiden keskellä. Kuin mikäkin pahainen näpistelijä, en minä lapseton ja maho sinne kuulunut...itkukurkussa sit hiivin pois vauvanvaatteiden seasta ja ruokaostoksille.