Uuden vuoden lupaus

Ensi vuonna en murehdi lapsettomuutta, vaan nautin elämästäni. Lupaan kokeilla uusia asioita ja ehkä opetella uuden kielen. Yritän löytää elämääni tasapainon ja toteuttaa haaveitani. Lupaan poistua mukavuusalueeltani, pelätä vähemmän elämää...ja jos tipahdan korkealta ja kovaa, niin nousen ylös ja opin virheistäni enkä luovuta, tapahtui mitä tahansa!
Lupaan kasvaa ihmisenä ja yritän unohtaa katkeruuden.

Toivon, että vuosi 2015 on hyvä minulle, sillä aion nauttia siitä

ai niin gyne soitti, pääsin sitten vihdoin laparoskopiajonoon...eihän siihen vaadittu kuin kolme epäonnistunutta hoitoa ja kohtuullisen monta päivystyskäyntiä kivun vuoksi...mutta en valita...tää on uusi minä, se joka ottaa asiat vastaan sellaisenaan. Lisäksi seuraavien kuukautisten jälkeen aloitan orgametrilin syönnin ja syön niitä hamaan tulevaisuuteen...ei tullut sovittua miten kauan :D

2014 - 2015

Tämä kuluva vuosi on mennyt hoidoissa tai niitä odottaessa..tai  niistä toipuessa ja surressa. Tänä vuonna olen kerran selvinnyt pinnalle ja nyt päätin että ensi vuonna mä pysyn pinnalla ja elän. Meillä on reissu varattuna, tai no hotelli...lennot vielä odottaa säätelyään, mutta kesällä lähdetään Italiaan, ensin napolin kautta viikoksi sorrentoon ja sieltä sitten pariksi päivää napoliin. Ensi joululle suunnittelemme reissua, koska tuntuu että haluan aloittaa meille oman jouluperinteen...erilaisen näistä "odotuksen" vuosien perinteistä. Tai ehkä vaan haluan elellä niinkuin lapselliset luulevat haluavansa elää...matkustaen ja "hetkessä"

Ensi vuonna minä valmistun ja aloitan työt. Kevät kuluu opintojen ja opinnäytetyön parissa...ja loppukeväälle on sitten kymmenen viikkoa harjoittelua, ensin pitkä harjoittelu sisätautiosastolla lähikaupungin sairaalassa ja sitten muutama viikko lastentautien polilla (joo ei ihan nappiin menny, mut kokeillaan nyt sitäkin). Kesän ja alkusyksyn toivottavasti olen töissä ja sitten onkin viimeinen harjoittelu ja valmistuminen...hurjaa ajatella että vuoden päästä mä oon valmis sairaanhoitaja ja toivottavasti saan töitä sieltä mistä haluan...ja missä teen syventävän harkkani.

Tällä hetkellä teen surutyötä, suren kaikke mitä jää kokematta ja näkemättä...mutta välillä huomaan,että olenkin iloinen..en sure, enkä kaipaa, vaan nautin siitä mitä on tulossa. Toivon että vähitellen pääsen siihen tilaan missä olin muutama kuukausi sitten ja osaan taas nauttia elämästäni täysillä. Välillä huomaan ajattelevani että helpompi näin...helpompi kaksin.
Hoidot nähtävästi on meidän osalta ohi, ellemme lähde yksityiselle ja se tapahtuu aikaisintaan vuoden päästä...eli eiköhän piikittelyt ole mun osalta ohi, sillä uskoisin että jos hoitoja vielä aloitellaan niin lähdetään sitten selvittelemään miten onnistuu lahjoitetuilla munasoluilla ja onnistuisiko niin että siskoni lahjoittaa meille. Adoptiota olen pyöritellyt päässä, mutta ajattelin että mun on ensin surtava tää suru ja sitten olen valmis lähtemään siihen rumbaan...mutta toisaalta koska se jo päässä pyörii niin luulen että niitä ajatuksia täällä työstän, kuten tuota surutyötäkin...sillä loppujen lopuksi, näistä asioista mulla on tarve kirjoittaa pois päästä sekoittamasta ajatuksia. Eikä adoptio kuulosta tai tunnu pahalta ajatukselta, sillä loppujen lopuksi onko se raskaus se tärkein vai lapsi? (Eli näyttäisi myös että taidan kuitenkin täällä kirjoitella, vaikka muuta suunnittelin)

Ehkä tämä ei ole loppu...vaan tämä on uuden alku, uuden suunnan, uuden suunnitelman...uuden elämän?

Rauhallista joulua!

Rauhallista joulua ja toivottavasti parempaa uutta vuotta kaikille lukijoilleni!

Suru

Kirjoitanpa vielä tämän tänne...ei sovi uuteen maailmaan mun surut.
Veritestin jälkeen olen ollut surullinen...olo on surkea eikä tee mieli liikkua, syödä tai yleensäkään tehdä mitään, nukun melatoniinin avulla ja itken päivät. Eli olen romahtanut täysin. Itseni saan kasattua jos olen lähdössä salille, eli jotain saan vielä tehtyä.
Tämä suru on käsittämättömän suuri, aiempien hoitojen pettymykset ovat olleet pettymyksiä, vihaa ja surua. Tällähetkellä tunnen vaan syvää surua, surua josta en löydä tietä ulos. Itken ihan kaikesta, surulliselle tai iloiselle kohtaukselle televisiossa, itken kun joku kommentoi mun kirjoitusvirhettäni, itken kun koira katsoo minua surkeasti (sillä noi kovasti jo ihmettelee miks mä parun koko aika). Liekkö tää on sitä surutyötä, suren ettei minusta tule äitiä, suren kaikkea mitä me jäämme ilman, suren kaikkia niitä ensimmäisiä kertoja, joita meille ei tule koskaan. Suren niitä ultria, joissa olisimme käyneet, niitä joissa olisimme pikkuisemme nähneet. Suren ensimmäsitä koulupäivää, suren näkemättä jääneitä kevät-ja joulujuhlia. Suren jouluja, joita ei koskaan tule.... Suru tulee niin syvältä ja niin raa'asti ettei sitä voi käsittää. Suren sitä mitä en tiennyt edes haluavani näin syvästi.

Minun elämäni muuttui siitä vahvasta terveestä naisesta, tähän surulliseen itkevään märkänaamaan, joka ei pysty elämään normaalia elämää itkemättä. Tällähetkellä en pysty näkemään tai kuvittelemaan mitä saan kun joudun tämän unelmani hautaamaan.

Virallinen testipäivä

Hcg5, joku hipasu/yritys ollu, siitä siis ne oireet... En oikein tiiä miten tohon suhtautua, jotain yritystä ekan kerran meidän historiassa...mut miks vitussa se ei voinu jäädä kiinni?
Oon eilisillasta lähtien kärsinyt järkyttävästä kylkikivusta, tuntuu ku munasarja räjähtäis/kuolis...liekkö kuoleekin.

Lekurit palaveeraa ja soittavat joskus mikä on jatko, en tiedä miten teemme jos meille tarjotaan vielä hoitoa...jotenkin tuo yrityskin tuntuu siltä että joku meni paremmin kuin viimeksi, eli pieni toivo onnistumisesta on.

Lahjasoluista sen verran nyt kerron, en ole niitä aiemmin aatellu...sinäsä miehen tavarahan on toimivaa, eli mun munasolut niitä paskoje endon takia on eli munasoluja vois kokeilla. Kuitenkin eilen mun sisko ehdotti jos hän luovuttais meille...ja sitä nyt jäin tosissaan miettimään, sillä siinä olis kuitenkin ihan samat geenit kuin mulla mut ilman endoa. Mut siinäkin on muutama iso mutta...ensinnäkin mistä perseestä mä revin rahat siihen? Lähtiskö se sisko oikeesti tohon rumbaan? Toimisko se kuitenkaan? Ja voiko niin edes tehdä?

Koska tällähetkellä meidän osalta hoidot ja tää puoli elämästä seisoo paikoillaan, niin siirryn kirjoittamaan muuta elämää toiseen osoitteeseen. Tekstiä uuteen en ole saanut, mutta osoite on iin uusi elämä, sieltä mut löytää jatkossa. Tänne tulen kyllä kirjoittamaan kun teemme päätöstä suuntaan tai toiseen...vaikka päätinkin että tää homma on tässä, niin en nyt enää olekaan varma, johtuen tuosta hcg:n pienestä noususta.

Kiitos kaikille tsempeistä ja tuesta tällä taipaleella, nyt siirryn muualle nuolemaan haavojani ja bloggaamaan muista asioista.

Lapsenkaipuu

Vasta tänään tajusin että mä oikeesti haluan lapsen, siis oman lapsen... kyllä mä oon elämääni tällaisenä tyytyväinen, mutta mä haluan lapsen. Mä haluan olla raskaana ja synnyttää...mä haluan lapsen. Miks hitossa mä vasta nyt ton tajusin.

pp13

Pp13, viime yönä tuli aivan karmee menkkakramppi/kouristus...olin varma et vuoto alkaa tai kuolen siihen, ei oo koskaan noin pahasti koskenu. Mitään raskausoireita ei enää ole, mutta vuotokaan ei ala...vahvasti toi crinone pitää vuodon poissa, lugejen aikana tiputtelu/vuoto on alkanu pp12-13.
Eilisen vietin tutkaillen italiaa, sinne kesällä aateltiin matkata. Jonnekin napolin kulmille, mutta mieluummin joku pienempi kaupunki/kylä....mä niin ootan jo tota matkaa.

Tulevaisuutta...erilaista sellaista

Kunhan perjantain ohi selvitään, niin aloitan uuden blogin. Rupean sinne kirjoittelemaan elämästäni, siitä mihin tää lähtee kulkemaan, siitä toisesta elämästä jossa mä elän ja olen, enkä sure ja kiukkua kokoajan :)
Mies oli ihana ja ehdotti että lähdetään sitten kesällä italiaan, jonne olen haaveillut matkaavani pidemmän aikaa. Olen kuulemma ansainnut jotain odotettavaa, kun ei nyt sitä toivottua odotettavaa näyttänyt tulevan. Samalla päätimme, että jatkossa yritämme joka kesä päästä jossainpäin Eurooppaa käymään ja ehkä sitten talvella joku rantaloma aurinkoon (juurikin näinä pimeinä kausina tekisi hyvää). Me siis suunnittelemme sitä elämää, mitä ne perheelliset uskoo meidän lapsettomien elävän...pitänee varmaan ruveta nukkumaan pitkään aamuisin ja jotain itsekästä aina välillä tehdä...unohtamatta sitten jakaa jokapaikassa kuvia meidän uskomattomista matkoista ja hehkuttaa miten kiva oli aamulla nukkua pitkään.

Alavatsaa jomottelee/kramppailee...liekkö jo huomenna alkaa tihkumaat vuoto crinonesta läpi. Jostain syystä koko värkki on jotenkin outo, en meinanu aamulla saaada sitä asettia menemään sinne ja tuntuu et se mössökin tulee semmosina klimppeinä pois päivän mittaan (hyihyi yöks). Tissit oli kipeet ku salilla matolla juoksin, muuten ei kipuja niissä ole...ellen nyt hävyttömästi puristele. Kyllä mä oikeesti uskon et tää hoito nyt oli tässä...mut pakko myöntää et ollaan jo keskusteltu, et jos tarjoovat julkisella vielä yhden hoidon niin lähdettäisiin se vielä kokeilemaan. Mutta vasta joskus keväällä...ei todellakaan nyt heti. Nyt haluan hetken taas toipua ja elää. Nämä asiat kuitenkin keskustellaan vielä lääkärin kanssa...katsotaan mitä sanovat.

Pp12

Oireet...Menkkajomotukset. Eli oma pää ja crinone tehnyt kaikki oireet tissikivuista nivuskipuihin. Vituttaa. Musta ei siis tule ikinä äitiä. Tuntuu et voisin vaan hautautua peiton alle ja parkua. Mä oikeesti luulin et nyt onnistu, oli oireet ja se vitun tunne et onnistu.

Pp11...part2

Kiitos kaikille kommenteista ja tuesta, pikkusen vielä toivon koska oireet eivät ole kadonneet...rinnat/nännit on edelleen kipeät ja nivuskivut tuntuvat tekevän paluuta, ainakin aamulenkin aikana. Lisäksi siskoni kertoi, että hän oli aikoinaan saanut heikon plussan testiin vasta viikolla 6, joten eihän sitä koskaan tiedä.

Kuitenkaan en ihmettä odota perjantailta, en usko että uutta testiä lähden tekemään odotan sen perjantain tuloksen ja lähden siitä etenemään siihen suuntaan mitä tulos on. Murun kanssa päätettiin että jos tulos jää negaksi niin kesällä lähdetään kunnon häämatkalle, kun näyttäisin että heinäkuulla kumpikin meistä onnistuisi pätkän lomaa pitämään...eli ei tässä synkkyyteen ja kuoppaan enää vaivuta, vaan lähdetään siihen toiseen suuntaa, mutta kuitenkin pois tältä asemalta. Ensi viikolla alkaa uusi elämä, jossa tämä pätkä jää taakse (oli tulos mikä tahansa). Bloggaamista jatkan, luultavasti jonkiasteista treeni/laihdutus/elämäntapablogia...ehkä sitä miten tästä suosta lähdetään lopullisesti nousemaan ja elämään sitä elämää kaksin.

Meidän osalta hoidot on kuitenkin ohi, en oikein edes tiedä mihin suuntaan niiden kanssa voisi mennä, kun eiköhän kaikki ole kokeiltu...ainakin julkisella, eikä nyt opiskelijana ole varaa miettiä yksityistä. Kattoo sitten innostuuko joskus siellä kokeilemaan, mutta en usko että enää haluan tätä piinaa kokea...on niin paljon muutakin mitä voisi kokea...eurooppa, lappi, las vegas, oma talo pihoineen ja puutarhoineen maalla. Ei tätä yhtä elämää voi tuhlata odottamalla päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja vuodeta toiseen...vaan pitää elää.

80% pareista saa lapsen lopulta hoitojen avulla...me ei kuuluttu siihen porukkaan.

Pp11

Testattu nega...mitäpä tuohon sanomaan. Crinone siis saa kohtuullisen oikeat raskausoireet lugeen verrattuna, sillä edelleen(testin jälkeenkin) on rinnat kipeät, menkkajomotuksia,  nivuskipuja ja repäisykipuja(haukotellessa, venytellessä) jne.
Tuntuu et ois voinu jättää testaamatta ja elää pari päivää pidempään siinä "ehkä tämä onnistuikin"-kuplassa. Sillä nyt nuo kaikki oireet muistuttaa vaan siitä etten voi luottaa omiin tuntemuksiini tai kroppaani ollenkaan. Edelleen nimittäin tuntuu että voisin olla raskaana vaikka testi selkeästi muuta sanoi...ja miks nää oireet ei voi vaan hävitä.

Tähän sit päättyy meidän taipale tällä saralla ja jatketaan elämää kaksin...luultavasti blogi hiljenee veritestin jälkeen. Sillä ei mulla enää tällä saralla ole mitään annettavaa. Haluan kyllä vielä bloggailla, mutta tää ei oo paikka sille, haluan aloittaa puhtaalta pöydältä ja jättää tämän pätkän elämää taakseni...

Oireita...ja olotiloja

Oireita on edelleen...tissitkin taitaa vihdoin olla turvoksissa ja aivastaessa tuntuu ku kohtu ois revähtäny. Menkkajomotukset tulee ja menee, ei kuitenkaan kramppaa. Koko ajan on joko kylmä tai kuuma ja hengitys on jotenkin vaikeeta...ihan ku ois pahin mahdollinen siitepölyaika. Ja olen älyttömän itkuherkkä. Edelleen oireet vois johtua onnistumisesta...tai tulevista menkoista...tai crinonesta...tai kaikista noista yhdessä.

Testi on pesukoneen päällä odottamassa hetkeä, että uskallan testata. Ehkä huomenna...ehkä odotan torstaita...en uskalla, pelkään mitä se näyttää. Pelkään miten se pieni testi määrittelee tulevaisuuden.

pp10

Aiemmissa hoidoissa tää päivä on ollu se ku oireet häviää...eli tänään sit fanaattisena tutkailen tissejäni ja kuulostelen mahan oireilua. Tissit on kyllä edelleen arat, kipeät jopa...eilen rintsikoita pois ottaessa sattu ja selkeesti miellyttävin asuste on nää urheilurintsikat kunhan ensin noi saa survottua näihin, ku nyt ei pääse tissit heilumaan :D  menkkajomoja on ja yöllä heräilen kuumiin aaltoihin, tän kaiken ihanuuden lisäks eilen sain ilokseni päänsäryn joka ei meinaa lähtee pois. Varmaan helpottas ku Ibuprofeiinia ottais, mut eihän sitä nyt voi ottaa...

Valkovuotoa tulee ku hanasta laskis, tai sit oikeesti mä kuseksin housuihini. Hieman kyllä korpee jos tää nega on, ku tämmöstä shitiä tulis vaan crinonesta...jos plussa tulee niin kärsin kyl ihan mitä vaan vaivoja.

Päätin et jos oireet pysyy, niin testaan ennen verikoetta.

Mulle on kehkeytynyt todella paha tapa googlettaa eri piinapäivien oireita ja vertailla omiin...ihan ku loppupeleissä niillä toisten oireilla ois mitään merkitystä. Ja nyt ku listailen näitä omia oireita niin varmaan joku yhtä hullu näitä joskus vertailee omiinsa...

pp9

Menkkajomotuksia,  nivuskipuja kävellessä, pahoinvointia ja kuumia aaltoja yöllä, kipeät nännit...lähes kaikki voi johtua crinonesta. Noi menkkajomotukset kiusaa, en tykkää että niitä on, tulee vaan mieleen et kohta alkaa vuoto...ja sit tietenkin holahtaa valkovuotoa(tai mun pidätyskyky on kadonnu) ja kiidän vessaan hysteerisenä...ja oikeesti tuntuu et menkat alkaa hetkenä minä hyvänä :/

En tiiä uskaltaisinko testata huomenna ku on pp10, vai odottaisiko ja eläisin tässä "ehkä olenkin raskaana"-kuplassani pp14 ja verikokeeseen saakka.

pp8

Pp8, nännit kipeet...todella kipeet, menkkajomotuksia ja ovulaatiotuntemuksia tulee ja menee, nivuskivut helpottanut. Lisäksi tullu ällöttävyyksiä, karmee valkovuoto...siis tuntuu ku ois kuset housussa. Oli aika kauhee salilla käydä ku rupes yllättäen vuotaa eika mitään suojia ollu mukana...hyihyihyi ja nyt sit lorottelee koko ajan, tai siis semmosia holahduksia tulee.
En tiiä onko oire, mut oon parina yönä heränny syömään keskellä yötä ku on nälkä...siis aivan huutava nälkä. Toisaalta nyt ei oo pahoinvointia enää aamusin ollu ku yösyöpöttelen.

Ja mulle on tullu olo et entäjossittenkin...entä jos tää onnistuikin...ehkä mä oon raskaana?

pp7

Menkkajomotukset alkoivat viime yönä, heräsin siihen ku tuntu et kohtu tekee kuolemaa...nivuskipujen luulin kadonneen, mut siellähän ne edelleen mua kiusaa. Tissit sentään ei ole niin kipeät kuin aiemmin...ehkä? Jännä muuten et aiemmissa hoidoissa rinnat on turvonnu ihan järjettömästi, nyt sitä ei ole...liekkö jopa kutistuneet :o
Eilen sain järjettömän kiukkukohtauksen miehelle ku söi pari karkkia ennen ruokaa ja meinasin itkuun pillahtaa ku leipomukset meni pilalle...perus pms-sekoilua tuo kyllä on. Ärsyttää kun mikään ei varmasti kerro mitään, sen verran vahvat hormoonikoktailit on kropassa ja toisaalta menkkojen tulokin voi kaikenmoista tehdä. Tietenkin toivon parasta, mutta pelkään että hiipuvat oireet kertoo toista...

Jännittää aivan hirveästi, jotenkin sekin tekee tästä jännää kun kuitekin kyllähän tää hoito kaikinpuolin suunnan meidän elämälle antaa...joko se onnistuu ja alamme valmistautua vauvan tuloon tai se ei onnistu ja alamme valmistautua siihen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen. Jokseenkin surullinenkin fiilis on välillä kun tietää että tämä on sitten tässä...viikon päästä sitä ollaan menossa uutta kohti kävi miten kävi.

Ja ihana huomata miten moni täällä jännäilee meidän kanssa <3

pp6

Jännitys senkun kasvaa...jopa mieskin taitaa jännittää miten tässä käy. Kohdunalue kipuilee ja ei kipuile, nivusten alueella on iltaisin kipua (päivällä ei niinkään), kuuma ja kylmä olo vaihtelee ja himoitsen riisipiirakoita :D toisaalta pieni toivo takaraivossa sanoo et kyllä siellä jotain tapahtuu...mut toisaalta se varovaisempi puoli toppuuttelee etten liikaa lähde leijumaan. Pakko kuitenkin sanoa, ensimmäista kertaa pikkuisen luulen että nyt olisi saattanut onnistua

pp5

Jännittää...jännittää...jännittäää. voi hitto et jännittää. En muista enää jännitinkö aiempien siirtojen jälkeen näin paljon, vai oliko ne kummatkin vain sitä pelonsekaista luovuttamista.
Nyt jännitän, nauramme ja jännitämme yhdessä. Keksimme kaksosille tyhmiä nimiä ja toisaalta mietimme miten elämme jos nyt ei onnistuta...nauramme lisää. Tällähetkellä olen niin hirveän onnellinen, enkä pelkää...sillä meillä on luvassa kaikkea kivaa, kävi tässä miten tahansa.
Minua oksettaa, särkee, nipistelee ja jomottaa. Minulla on yhtäaikaa kylmä ja kuuma ja itken onnellisille lopuille elokuvissa. Kaikki nämä "oireet" tulevat ja menevät ja voivat johtua crinonesta tai sitten meille on tulossa vauva (tai kaksi)... ai hitto tämähän voi päätyä kolmella eri tavalla  :D

pp4

Ei uutta, flunssa tuntuu tulevan...vaikka onhan tota niiskuttelua ollu jo pari viikkoa. Pahoinvointia tulee ja menee pitkin päivää, mut toisaalta mahatautiakin on liikkeellä. Kohdun alue nipistelee ja alaselkä on kipeä iltaisin, mut nämä taas on kyl ihan normaalia kierron tässä vaiheessa. Ja tietenkin nämä kaikki voi johtua crinonesta...pitänee lopettaa kropan "kuuntelu"
Tänään luvassa bodybalance ja kinkkua :p

pp3

Tänään alko mulla loma, pian shoppailemaan ja salille kehonhuoltotunnille rentoutumaan. Mahassa menkkajomotuksia. Ja näköjään crinone ei tee tissejä niin turvonneiksi ja kipeeksi kuin luget teki, siistimpää tää on käytössäkin. Kalliimpi kyl on, mut jos oisin tienny et näinkin helpolla vois päästä niin mieluummin oisin aiemmin crinonen tukilääkkeeksi ottanut.

pp2

Kirkasta verta paperiin pyyhkiessä...siis semmosta paloauton punaista, ei oikeestaan verenväristä. Liekköhän oon crinonea laittaessa haavoittanut värkkini vai miks hitossa tota verta tulee.

Pp1

Pp1. Mua jännittää miten kaksosten kanssa käy, mut hyvällä tavalla jännää ei semmosta ressi-itkujännitystä. Jokseenkin on semmonen fiilis et asiat menee niinku pitää...en vaan vielä tiiä mihin suuntaan, mut kumpikin vaihtoehto on hyvä ☺

Pp0

Ja vaikka toisin luulin(ja päätin alkukesästä) niin tässä sitä ollaan...aloittamassa kahden viikon piinailua. Kaksoset on kyydissä, 1ja2-luokan alkioita olivat ja kohtu näytti vaataanottavaiselta(miten sen näkee?). Siellä ne nyt ovat...kaksi pientä pistettä(ekan kerran jopa erotin ne ultranruudulta). Tarttukaa nyt kiinni pikkuiset, teitä on monta vuotta odotettu ♥
Ensi viikolla vielä gonapeptyl tueksi ja kahden viikon päästä tuomio. Onneksi seuraaville viikoille on paljon tekemistä niin en hirveesto ehdi piinailee...niinhän ainakin suunnittelen, tuskin onnistuu

kaksi

Kaksi hedelmöittyi, eli huomenna siirretään ne...niihin kahteen meidän tiemme päättyy tavalla tai toisella.

Punktio

Punktio ohi ja kohtuu kivuttomasti selvisin. Kypsiä soluja oli vaan neljä, joten aika pienet on onnistumisen eväät ku meillä se hedelmöittyminen ei meinaa millään onnistua. 1.ivf hoidossa oli kymmenen munasolua, joista puolet icsattiin ja puolet meni "normaalisti", tuloksena 1alkio. 2icsi tuotti 9solua, kaikille icsaus tuloksena 4alkiota...eli tuskin edes sitä kahta alkiota nyt saadaan. Perjantaina siirto, jos siihen päästään :(

Viimeinen ultra

Olihan ne follit vihdoin kasvaneet, 12kpl 15-24mm kokoisia löytyi...eli veikkaisin että noin kuutisen kypsää ja toimivaa sieltä saadaan...jos sitäkään. Mut eipä toi yllätä, liekkö noissa laatukaan parantunut...niiiiiin hiton hitaasti tää on edenny, et ootan vaan et koko roska on ohi ja pääsen elää normaalia elämääni ja kuntoilemaan kunnolla.
Ahdistaa vaan olla hautomo, varsinkin ku tää homma ei kuitenkaan mihinkään johda tai tuota tulosta...hyvä jos ees se yks alkio saadaan aikaseks...koska siis oikeesti mikä tässä nyt niiden laatua parantais ku ei sitä pitkää viljelyäkään saatu... jokseenkin vituttaa et joulu menee pilalle ku pitää surkutella ja parkua negatulosta.
Ärsyttää ku pian ei pääse salille tai jumppailee kunnolla, nyt jo turvottaa ja ahdistaa...vituttaa koko homma ja haaveilen jo joulukinkun kaverina nautittavasta punaviinistä, uudenvuoden kuoharista ja kevään luokkaretkestä baarikierroksineen...ehkä myös kullan kanssa pitkä viikonloppu italiaan ja lisää viinejä (musta siis tulee alkoholisti ensi vuonna...?)

Et tämmösii tänne, keskiviikkona punktio, perjantaina rupu kyytiin ja normaali kahden viikon piinailu. Ensi vuonna en kyllä ajatustakaan  uhraa tälle paskalle vaan jatkan elämääni siitä, mihin se jäi pari viikkoa sitten. Oon taas luovuttanu jo ennen punktiota....toisaalta enpä mä tässä mitään oottanukkaan, ois vaan ehkä kiva ollu nähä se pitkä viljely, et kuoleeko noi alkiot ihan alkuusa...mut kohtuunhan ne viimostaan kuolee. No uutta vuotta kohden, ensi vuosi on mun valmistumisvuosi ja töiden aloitusvuosi ja pääsen suunnittelee milloin sitä muutetaan ulkomaille...

Kohtaamisia

Kävin eilen apteekissa hakemassa loppuhoidon lääkkeet. Olin jo varautunut siihen ettei gonapeptylia löydy samantien vaan se tilataan tai menopuria ei ole tai...tai...mutta en ollut varautunut siihen mitä farmaseutti minulta kysyi kun pakkaili lääkkeitä "monesko hoito teillä on menossa?" Hämmennyin hetkeksi ja sain häkellykseltäni vastattua, että kolmas kierros menossa. Hän kertoi, että heillä oli neljäs siirto tuonut tuloksen...hetken juttelimme, hän kyseli paljon hoidosta ja syistä ja kertoi omia kokemuksiaan(mikä lääkitys, minkälainen hoito jne).
Keskustelusta jäi hyvä mieli, meitä oikeasti on enemmän kuin luulin...ja meissä on myös onnistuneita...ehkä meilläkin on toivoa :)

ultrasta taas

Ultrassa käyty, follit kasvaa hitaaaaaasti ja piikit jatkuu maanantaille, punktio ehkä ke? Pitkää viljelyä ei pystytä siis tekemään, mut kahden alkionsiirrot on meillä jatkossa (jos siis niitä alkioita saadaan enempi kuin yksi).
Follit tasakokoisempia ku aiemmissa hoidoissa, mikä on kuulemma tosi hyvä juttu ku sillon laadunkin pitäis kai olla tasaisempi...oletan et tarkoittietnyt ne on parempia ku aiemmin, eikä sitä et nyt on tasalaatuisesti paskaa. Mut kasvavat hitaaaaaasti...en tiiä onko se hyvä vai huono. Annosta nostettiin taas ja mulla heräs epäilys et onkohan mun munasarjat lopettelemassa toimintaa vai miks nyt noin hidasta on?

hups

Mullahan tota menopur annosta säädettiin...piti ma ja ti isompaa annosta pistää, ke takas vanha annos ja kaveriks orgalutran. No eilen kiltisti piikittelin, löysin jopa kivuttoman kohdan mahamakkaroista. Yöllä sit heräsin ja tajusin et paukutin sen isomman annoksen nahkaani...saa nyt nähä mitä lääkäri asiasta tykkää.
Näin sitoutunut potilas mä oon ^_^

liikunnasta

Kun aiempien hoitojen aikaan en liikkunut näin paljoa niin eipä ollut tarvetta tämmösiä pohtia tai kysellä, mut miten raskasta liikuntaa ootte pystyny harrastaa punktion jälkeen? Ja miten nopeesti ootte takas liikunnan pariin päässy?
Kiertoliikkeitähän tuli jonkin aikaa varoa, mut en oikeesti haluis salillakäyntiä jättää ensi viikolla väliin...
Ja vaihteeks toi oikeesti on mulla isoin stressinaihe tässä hoidossa, ei se että miten tää onnistuu...vaan se etten pääse liikkumaan ja kuntoilemaan niinku haluan. Hitto mä oon outo...vai niin turtunu tähän hommaan,  ettei oikeesti enää ees kiinnosta?

outoa

Vaikka joka ilta itseäni piikeillä kidutan, juoksen ultrassa ja tunnen munasarjojen kasvattavan tuhottomasti folleja...en tunne olevani hoidoissa. En jotenkin saa päähäni iskostettua, että viikon päästä punktio on ohi ja odotellaan tuloksia onko yhtään hedelmöittynyt. En vaan jostain syystä tajua olevani hoidoissa....mikä ihme mua vaivaa?

ultrakuulumiset

Siellähän niitä taas kasvoi, lähemmäs kymmenen munasolun alkua kummallakin puolella (6-8mm)...hitaasti(mutta tasaisemmin) ovat kasvaneet ja menopur annosta nostettiin pariksi päivää. Juteltiin muuten lääkityksestä ja siirron jälkeen käytössä disperin ja gonapeptyl uusina, jos pas:n joudutaan niin siihen tulee sitten vielä kortisoni kaveriksi, sitä kun ei suositeltaisiin tuoresiirtoon...voisi olla jopa haitaksi. Punktio tulee alkuviikkoon, joko ma tai ti...ja loppuviikolle siirto.

äääh

Voi helevetos mä inhoon tota piikittelyä, jostain syystä nykyään piikin saaminen ihosta läpi sattuu, neste kirvelee ja jälkikäteenkin koskee. Ja mikäs kruunaa tän kaiken, mä pääsen ens viikolla pistää orgalutranin tohon kaveriks ja muistelisin et se teki jo puregonin kanssa kipeetä...niin voi vinjetti miten kiva viikko tulossa.
Huomenna ultraan taas, niin selviää millä annoksella jatketaan ja milloin aloitan sen orgalutranin. Ja toivottavasti joku pieni aavistus siitä mille päivälle punktio tulee, niin osaan viimeset harkkavuorot suunnitella.

Hormoonihirviö

Joko toi menopur potkii jo tai oon oikeesti aika paskamainen akka. Hermot kireellä koko aika, pelkään jo nyt et tää hoito menee yhtä vituilleen ku kaks (kolme) aiempaa jne jne. Miks helevetissä mä tähän ees läksin? Eikö me päätetty et pistetään pillit pussiin ja eletään iloista elämäämme? Mikä helvetti tässä nyt ois niin erilaista ku ennen et tää onnistuis? Kolmas lääkekombo menossa, enkä oikeesti kyllä usko että toi menopur mikään ihmelääke on...ei ainakaan netin ihmeellisen maailman mukaan :/

0-ultra

Tästä se taas lähtee, piitityksiä, ultria, piinaa ja pelkoa...jeee? Ultrassa kaik hyvin, munasarjat täysin unessa, hyvin oli pillerit lamaannuttaneet ne. Pitkä viljely tehdään alkioille (eli ne kuoloo sinne petrimaljalle), kahden alkion siirto olis suunnitelmissa ja tukilääkityksiä vielä ruukataan. Saa nähä mitä tästä tulee...

Ahdistaa

No nyt se tuli...ahdistus hoitoa kohtaan. En halua lähteä soihen ku se "kuitenkin epäonnistuu", "lihon uudestaan" "pettymyksen ja lisää pettymyksiä"

Ja oikeesti pelkään tota lihomista ihan sairaasti...ahdistaa ku en oo salille päässy menkkakipujen takia eli oon vaan maannu tramal koomassa kotona ja himoinnut kaikkia herkkuja. Vituttaa

Lähestyy...lähestyy

Tili tyhjä, lääkekatto paukahti ja nyt on 2400IU menopuria ja 5 annosta orgalutrania ostettuna. Nollaultran jälkeen haen vielä loput pillerit/piikit, mitä saan lääkäriltä kinuttua. Vinkkejä kellään? Kortisonin vaadin, mitä muuta voi tähän viimeseen hoitoon pyytää...

Lääkkeiden osto teki tän todeksi...nyt jännittää, pelottaa ja helvetti vieköön "entä jos sittenkin...?"

Hysteroskopia

No se on nyt takana...kohdunkaula puudutettiin ja tutkailtiin mitä löytyy. Yksi pieni polyyppi löytyi, se poistettiin ja kohdunsuuta laajennettiin(?). Siinäpä se, kipua ei tuntunu ja nyt vaan hoitoa kohti. Edelleen tuntuu jokseenkin oudolta koko ajatus hoidosta...ja koko hoitokaava tuntuu oudolta. Pillerit lopetan huomenna ja vuoto alkaa varmaan la, kun nyt jo tiputtelee...eli hoidonaloituspäivä on kp5. Muistelisin et piikitykset on aiemmilla kierroilla alkanu jo kp2, niin hiukkasen ihmetyttää mitä täs nyt tulee :/

aika

Niin se vaan kuluu...huomenna hysteroskopia (kellään kokemusta?) Ja viikon päästä jo piikittelen menopuria. Muutaman viikon päästä ollaan jo punktiossa...huh huh hiukan pelottaa miten tässä käy.

Huh hui

No nyt sain lääkärin kiinni...menopur ainakin tulee hoitoon lääkkeeksi. Muut extrat katsotaan ensi viikolla...jännäks tää vielä menee :D

huono omatunto

Olen viimepäivinä kärsinyt huonosta omastatunnosta...täällä blogimaailmassa teistä niin moni kaipaa ja suree lapsettomuutta ja samalla minä suhtaudun tulevaan hoitoon kun biologiseen kokeeseen...onko alkiomme parempilaatuisia laihtumisen jälkeen? Saadaanko enemmän alkioita? Jne jne... Meillä ei suunnitella vauvanvaunuja ja vauvanvaatteita, meillä suunnitellaan italiaan matkaa ensi syksylle.
Pitäisikö minun enemmän toivoa ja kaivata...? En osaa sanoa, en vaan tunne sitä kaipuuta niinkuin ennen. Välillä jopa tuntuu että lapsi sotkisi mun elämääni liikaa...musta on tullut liian mukavuudenhaluinen ja nautin tästä elosta näin, huolettomana ja iloisena.
Miksi sitten edes lähteä tuohon hoitoon? Miksi me viemme paikan joltain joka oikeasti haluaa lapsen? Koska en halua myöhemmin katua...en halua miettiä "entä jos...?" Tämä hoito vie meidät tällä tiellä päätökseen ja saamme rauhan. Minä olen onnellinen, minä nautin elämästäni ja haluan päätöksen tälle osalle elämääni.

Tyyneys

Vaikka omalla tavallani jännitän tulevaa hoitoa, niin elämä muuten soljuu tyynesti eteenpäin...Olen tyytyväinen nykyiseen elämäämme. Olen onnellinen näinkin...olen oppinut nauttimaan elämästä kaksin. Kuitenkin aina välillä lapsenkaipuu muistuttaa itsestään, jos ei muuten niin unissani...näen unia raskaudesta, näen unia aiemmin uneksimistani lapsista...näiden unien jälkeen herään mieli haikeana ja sydän täynnä kaiipuuta. Onneksi tätä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin.

Olen ehkä hyväksynyt tilanteen...ehkä luovuttanut, miten kukin tämän nyt sanoo. Itse koen löytäneeni tasapainon elämääni tälläisenä. Minulla on opintoni, vuoden päästä varma työpaikka...minulla on kuntoiluni ja rakas mieheni. Minulla on asiat hyvin...ehkä hoidon kautta saamme vielä lapsen täydentämään pientä perhettämme, ehkä ei. Parin kuukauden päästä mennään kohti uutta vuotta ja se vuosi muuttaa meidän elämän tavalla tai toisella. Vauva, valmistuminen, työt...siinä vaihtoehdot, muutoksia kuitenkin tulossa. Tällähetkellä olen siellä, missä minun kuuluu olla...en tiedä miksi näin tuskainen ja surullinen tie mulle annettiin,  mutta tiiättekö mitä? Mä selvisin, mä voitin...vaikken raskaana ole, niin mä elän!

pelko

Viime vuosi päättyi hoidon keskeytykseen...päättyykö tämä vuosi lapsettomuuden hyväksymiseen? Pelkään että niin käy.
Toisaalta olen miettinyt miten huonoon ajankohtaan raskaus tulisi, mun valmistuminen viivästyisi koska tuskin suoraan synnäriltä voin syöksyä harjoitteluun...lisäksi mieheni aloittaa jatko-opinnot pian. Eli rahatilanne on huono. Eli kaikinpuolin huono ajankohta :/

Hoitosuunnitelma

Olipa tullut postissa, lääkkeistä ei mitään mut aikataulu...vaikuttaa yllättäen mun harkkaan taas...prkl, toivottavasti ei kuitenkaan liian pahasti.

Lyhyellä kaavalla mennään, koska mulla on noi pillerit nyt käytössä niin turhaa kai tehdä mitään vaihevuosia ku luulis noidenkin tappavan endoa? Ei mua sinäsä lyhyt kaava häiritse, onhan se sinänsä helpompi ku monta viikkoa vaihdevuosioireita ja sekään ei välttämättä hillitsis mun munasarjoja tuottamasta munasoluja. Joten tällä mennään, vaadin kyl että vaihdetaan se puregon siihen menopuriin...tai ainakin haluan lääkityksestä keskustella lääkärin kanssa ennen ku hoito käynnistyy. Hysteroskopia mulla on 6.11 ja 7.11 lopetan pillerit, siihen saakka niitä syön ilman taukoja. Katsotaan josko tästä tulis elämäni paras joululahja <3

Eli mulla on kolme viikkoa aikaa tiputtaa painoa hillittömästi ja saada kroppa hyviä soluja tuottavaksi. Mistä tuli mieleen, et mitkähän lajit oli sallittu/kielletty hoidon aikana? Ehdin vielä PT:n kanssa suunnitella jonkinlaisen treeniohjelman siihen hautomisajalle, sillä tätä treeni-intoilua en suostu lopettamaan vaikka hoidot alkaa...mähän muutun vielä timmiksmimmiks vaikka väkisin.

(Ja vaikka mun piti lähtee toivottomana tähän hoitoon, niin piruvie se toivo ja into hoidosta alkaa nousta pintaan...voi tietty olla et vaikuttaa toikin et tiiän painon pudonneen ja toivon sillä olevan vaikutusta)

....

Kroppa on kutistunut...hyvä niin. Epäilykset hoidosta on nousseet pintaan...huonompi juttu.
En edelleenkään usko että hoito voisi onnistua, varsinkaan kun lääkitys on sama ku edellisessä epäonnistuneessa hoidossa. Eikä endollekaan ole mitään tehty, eli mikään ei muutu....miksi tulos muuttuisi? Oikeesti mistä vitusta ihmiset repii uskoa näihin?

Voi pyhä ihme

Ei testi ei ollu positiivinen...mut jösses miten noi lääkärit sekoilee. Tänään oli netpostissa polilta lääkärin sanelu(ohjeistus...mikä lie) joka taas poikkeaa muista. EIKÖ noi lekurit juttele keskenään? Tän mukaan pitäis procren pistää pari kuukautta ennen hoidon aloittamista (eli ei onnistu enää). Nyt hiukan jo jännittää minkälainen lääkearsenaali mulla on resepteinä olemassa :D

Mut jouluna olen pyhästi raskaana ja vähintään kolmoset on tulossa (tää suunnitelma senkun paisuu...)

pöh

Polilta soittivat...ei mitään uutta, vieläkin ihmetellään puregonia mun hoidossa, lyhyt kaava ei sinänsä haittaa ku pillereitänyt syön niin eiköhän toi endokin rauhotu (kivut ainakin on rauhoittunu). Mun outoa vuotoa ihmetellään, huomenna r-testi ja uuden pilleriliuskan aloitus. Marraskuun alussa on hysteroskopia, olin ton jo unohtanu kokonaan, sen jälkeen alkaa piikittelyt ja viikolla 49 punktio (ja siirto), pitkää viljelyä yritetään ja pakotan kahden alkion siirron, jos niin monta noilla paskoilla lääkkeillä aikaiseksi saadaan...
Ja näin ollen jouluna olen paksusti raskaana kaksosia odottaen ja vuoden pöästä ihmettelen miten helppoa elämä oli kaksin...sovitaanko et tää menee nyt näin?

Äääh

Kai noi oudot tiputtelut oli mun menkat...alkovat viikko ovulaatiosta(oletetusta) ja loppuvat vajaa viikko ennen normaalia alkupäivää. Polille oon yrittäny soitella, mut eipä taas pääse jonoista läpi...joten oottelen et sieltä joku soittaa mulle joskus, ku viime viikolla lupasivat soittaa.... semmosia tänne.

Hetkiä elämässä

Tiiättekö sen tunteen ku tajuaa keväällä ekan kerran et nyt muuten on jo kesä? Tai se ku loppukesästä "haistaa" ilmassa syksyn? Se ku kuulet sen huippubiisin ja sun tekee mieli heilua ja hyppiä...ja joskus kotonas teetkin sen. Semmosia pikkuhetkiä ku pysähdyt ja tajuat miten hyvä sun on olla? Niitä hetkiä, joita lapsettomuuden keskellä joutuu tonkimalla tonkimaan sen kaiken surun ja paskan keskellä.
Mulla niitä on nykyään enemmän ja enemmän, toi suru ja surkeus on se pienempi osa mun elämää eikä enää täytä mun päiviä. Ehkä mä oon pahimman yli mennyt ja lähtenyt uuteen suuntaan, en tiedä, mutta helpompi mun on olla ja elää. Mä oon onnellinen tästä ja nyt, enkä mieti mitä voisi olla...

Jos mä tähän lähden mitä en tehnyt muiden tähden, niin ole mulle sen arvoinen. Jos mä tähän lähden sua piiloon kätke en, vaan aion olla silminnähden onnellinen.

Haloo Helsinki- Beibi

P.S. Vieläkään ei vuoda kunnolla...pitääköhän mun jotain selvittää ennenku seuraavan pilleriliuskan aloitan. Oikeesti alkaa hiukan ihmetyttää toi että nyt on viikon tuhrutellu, ei oo normaaleja menkkakipujakaan...mitähän vittua toi oikeesti on? Kellään mitään tietoa?

Treenva feeniks

Eli vaihdan aihetta, en jaksa tota lapsettomuuspaskaa...se on tylsää luettavaa ja kirjoitettavaa. Joten...minähän siis voitin viideksi viikoksi personal trainerin (btw.tungin hakemukseen mukaan sen et oon lapsettomuushoidoissa ja kiloja pitää saada pois...aattelin hyödyntää tota paskaa ja onnistuin..hah!) ja tällä viikolla tapasin ton treenarin ekan kerran...ja tokan. Ensin kateltiin vähän tavotteita, kehoanalyysi jne jne muuta mukavaa, joita ylipainosena karsastaa...sit sain mukaan ruokapäiväkirjaa ja terveystietolomakkeita täytettäväksi.
Tänään sitten oli toinen tapaaminen, käytiin läpi jatkoa..eli miten lähdetään tositoimiin. Sain ruokailuohjeet, eli mitä syön ja milloin syön...onneks nyt ei ihan nihilististä, mut kyllähän toi rutistaa aika paljon taas pois, mutta jospa samalla rutistuis kroppa kasaan. Pääsin testaa mun saliohjelman ja arvatkaa vaan oliko ihanaa ku joku oikeesti kulki mukana ja katto et teen oikein, korjaili asentoo ja "jaksaa jaksaa jaksaa...vielä viis toistoo!!!". Lihakset huus hoosiannaa ja hiki virtas, mutta ku kaik olin tehnyt niin jopa oli voittaja-fiilis. Saliohjelman ja ruokaohjeiden lisäksi, mulle tehtiin kuntoiluohjelma...ma-ke-pe-su jumpat ja ti-to sali, jumppapäivinä vaihtelevasti joogaa, bodybalancea, spinningiä, kahvakuulaa, kunnoncrossia (ihme jos tohon uskallan mennä) ja pumpia...eli kaikkea mahdollista. Seuraava tapaaminen on ensi viikolla, kuulemma pääsen testaa HIITtiä, on jo valmiiks suunnitellu mulle treenin... ja kaiken tän lisäks saan kotiin venyttelyohjeet, jotta notkistun entisestään.

Eli näillä näkymin musta tulee timmi-mimmi...joka sit keväällä raahaa komian lihaksikkaan kroppansa jonnekin kreikan rannalle makaamaan, siis mehän suunnitellaan reissua kreikan saaristoon johonkin pikkukylään, ihan kahdestaan kauas maailman murheista. Ehkä joku omatoimikohde, jossa voisi kävellen vaeltaa ja katsella saarta, ei paljon turisteja eikä kiirettä...eikä lapsia.

Suuri vitutuskausi olkoon nyt ohi, mä keskityn täysin muuhun ku tohon mihin en voi vaikuttaa...eihän noi ees oo vieläkään kertonu mulle mikä hoitosuunnitelma meillä on, mut kaipa toi joskus selviää...onhan tohon suunniteltuun punktioon vielä 8viikkoa...vähän mä oon sillon huikeen laiha ja niin komiassa kunnossa ettei lääkäritkään tunnista.

Ja lopuksi, menkat ei vieläkään oo kunnolla alkanu...tänään tuli tippa kunnon verta mut sen jälkeen ei oo tullu yhtään mitään...ei jää ees paperiin vessakäynneillä. Mikä hitto tätä kroppaa riivaa.

vaihteeksi...epätoivo

Jotenkin tää tiputtelu (tai mitä tää ihme töhnän valuminen onkaan) ja toi hoito-/lääkesekoilu on saanu mut jotenkin on kyllä usko menny tähän hommaan ja mun kroppaan. Yks eronnu tuttu tullu raskaaks eron jälkeen...joka puolella plussataan ja mun kroppa ei toimi ees pillereiden kanssa niinku pitäs. Eikö pillerit viivästytä vuotoa....eeeei näköjään aikaistaa lähes kahdella viikolla. Vittu jee, uutta hoitoa kohti....kiinnostaa ku kilo paskaa

hermot menee

Tuli reseptit seuraavaa hoitoa varten....puregon ja orgalutran. Missä välissä mun hoito muuttu lyhyeen kaavaan, eikä mulle kerrottu...ja ku just oli puhe että niiden paskojen alkioiden takia menopur ja pitkä kaava.

Nyt alkaa jo mennä hermo tähän hoitopaskaan, toista päivää jonotan puhelimessa polille. Kierto kesti sit tosiaan 21päivää, mun normaalin 31 sijaan...ihan varmasti kantsii vaihtaa lyhyeen kaavaan. VITTU VITTU VITTU

ollako vai eikö olla

Menkat siis...kolme ja puol viikkoo sitten oli kuolema menkat. Nyt mä vuodan...ja en vuoda...tänään tuli hetken ihan verta mut muuten tommosta ruskeeta ällöö vaan. Mitä hittoo tää ny oikeesti on? Mun kierto on ollu sen 31päivää joten tää 21 on kyllä aika vitun lyhyt. Ja onko nää ees nyt mitään...soitanko polille et kp1 oli tänään vai ootanko? Kellään kokemusta? Mulla on kohtuu selkee aina ollu kp1 joten tää on outoa.
Just ku luulin ettei tää kroppa voi mua yllättää niin kyllähän se keksi uutta paskaa miten hoidot sotkea.

WTF?

Mun menkat meinaa alkaa...viikon aikasessa ja pillereistä läpi? Ainakin siihen malliin maha kramppailee ja eilen ja tänään näyttää tiputtelevan. Mikä hitto nyt on vialla?

Suunnitelma

Polilta soittivat...hassua sieltä olivat useamman kerran mua tavoitelleet, välillä näinkin päin :D hoidot aikataulutetaan pillereiden avulla, seuraavista kuukautisista lähtee homma käyntiin....hassua tämäkin, en vieläkään jotenkin käsitä et oikeesti se alkaa taas. Verensokerit ja kasa muita verikokeita käytävä ensi viikolla ja kun kuukautiset (ensi viikolla nekin) alkavat soitto polille. Lisäksi lääkäri laittaa reseptille foolihappoa...eli noi reseptivapaat ei näköjään kelpaa(?)...mitä lie supermega määrää sit syön. Onko kellään ollu reseptillä foolihapot hoidoissa? Lisäks tohon hoitoon on kai tulossa muitakin lisäkikkoja...pitää odotella hoitosuunnitelmaa postista.

Sit yks aivan huippu uutinen, mä voitin viideks viikos pt:n...kunnon kuntoiluspurtti ennen hoitoa. Ainakin tämän vuoden loppuun mennessä alan olla timmimmässä kunnossa kun pitkiin aikoihin.

Enpä muuten ois blogia aloittaessa...(tai yritystä aloittaessa) että kolmen vuoden päästä (tai viiden jos yrityksen aloituksesta lasketaan) olen edelleen lapseton. Surullista...niin monta vuotta toiveita ja haaveita kulutettuna ja hajotettuna :/

Ristiriitaista...selittelyä

Olen nyt saanut vähän ihmettelyä ja kommentointia negatiivisestä ja pessimistisestä suhtautumisesta tulevaan hoitoon. En ota näitä pahalla, enkä loukkaannu, sillä tiedän että kirjoituksistani saa ehkä kuvan, että suhtaudun tulevaan hoitoon pessimistisesti...negatiivisesti...tms. Itse en koe suhtautuvani niin...en oikein koe suhtautuvani mitenkään. Mielessäni kuljen kohti ratkaisua...ratkaisua suuntaan tai toiseen, tämä hoito on meidän viimeinen ja sen jälkeen pohdimme lähdemmekö adoptoimaan vai jäämmekö kaksin. Se on päätös tälle polulle, joka pitää kokeilla ennenkuin oikeesti voi olla vapaa.

Oon jo surru ja siirtynyt eteenpäin lapsettomuudesta ja lähtenyt uutta suuntaa kohden. Ja vielä toistaakseni itseäni, meillä ei oikeesti ollu enää tarkoitus lähteä hoitoihin, siksi tää on nyt näin "kliininen" tai raadollinen suhtautuminen...tää on viimenen kerta oli tulos mikä tahansa. En osaa toivoa tai odottaa ihmeitä, kun olen jo luopumistyötä vauvahaaveen suhteen tehnyt...enkä halua lähteä sitä työtä alusta asti uusiksi tekemään.

Ainahan sitä toivoa on niin kauan ku mulla kohtu ja toimivat munasarjat on...onhan noita "ihmeitä" lähipiirissä ja blogimaailmassa tapahtunutkin...en kyllä usko että meillä ihmeitä tehdään. Mä oon onnellinen elämästäni tällaisena, musta on tullut vahvempi...meistä on tullut vahvempia. Tää ei lyöny mua maahan täysin vaan oon edelleen täällä ja meen eteenpäin.

Ja lopuksi kaverini terveiset kun kiroilin tulevia vaihdevuosia yms. mitä kaikkea paskaa tuleva hormonipaukku tulee mulle tekemään "sä oot kestänyt ne ennenki, sä kestät ne nyt...sä oot uskomaton ihminen, ku tommosta paskaa jaksat <3"

Olotiloja ja ristiriitoja

Viime viikkoina mua on välillä huimannut, enkä tätä nyt ole pahemmin noteerannu ku mulla noi verenpaineet on sen verta alhaiset että ihan normaalia et satunnaisesti huimaa. Nyt vaan tää huimaus on päivittäistä joten pitäis kai selvittää mikä nyt on vialla...todennäkösesti ne paineet on tipahtanu turhan alas.

Ton huimauksen lisäks olo hoidon suhteen on edelleen sekava. Tiedän että pitäisi odottaa innolla ja toivoa ja ties mitä...mä en odota mitään tommosta, mä odotan päätöstä. Sitä että on kaikki kokeiltu ja vihdoin olen vapaa elämään. Jotenkin jopa toivon ettei homma oikeastaan onnistuisi ollenkaan, alkioita ei tulis tai jotain. Ei tartteis enää piinata ja stressata yhtään. Välillä mietin että pitäisikö siirtää hoito kauemmaksi kuitenkin, mutta samalla mietin että haluan tän homman päätökseen mahdollisimman nopeesti...oli päätös mikä tahansa (vaikka kyllä mä tiiän mihin tää vie...eikä se päätös ole se mitä blogia aloittaessa toivoin). Tää tuleva hoito on ku joku biologinen testi mitä oon tekemässä...ei todellakaan yritys saada lapsi, vaan testi miten mun kroppa reagoi toisenlaisiin hormoneihin.

Entä jos ei....

Siskoni sanoi eräässä keskustelussa "tuntuu kuin sinä yrittäisit aina täyttä jotain tyhjiötä...kissoilla, koirilla ja vauvalla"
Tää jäi mieleen...ja oon sitä pari päivää päässäni pyöritellyt. Varsinkin ku viimeaikoina lapsenkaipuu ei ole enää ollut niin raastavaa. Haluanko mä oikeesti lapsen ja äidiksi?...vai olenko vihdon oppinut elämään tässä hetkessä...tässä tilanteessa ja nauttimaan elämästäni tällaisena. Minä valmistun vuoden päästä ja näillä näkymin työllistyn sinne missä syventävän harjoitteluni teen.

Entä jos ei? Entä jos ei maailma kaadukkaan siihen ettei meistä tule vanhempia. Entä jos keskittyisin opintoihini ja tulevaan työhöni? Entä jos meidän elämän kuuluu mennä näin...kaksin? Sillä minä nautin tämänhetkisestä elämästäni...minä nautin vapaudestani. Minä pääsen kuntoilemaan kun haluan, käytän aikani opintoihini, lukemiseen...bloggailuun ja kuntoiluun. Me käymme treffeillä, nautimme viikottaisesta saunavuorosta ja toisistamme.

Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää.

Ei mitään

Ei mitään uutta...joka puolella plussia ja vauvamahoja, synnytyskertomuksia ja onnellisia vauvatarinoita...livenä ja blogimaailmassa. Milloin olis meidän vuoro?

Eipä muuta, kuntosalilla olen intoutunut käymään ja toiveissa olisi saada useampi kilo pois ennen hoitoa. Kouluhommat painaa päälle, kauhee määrä tehtäviä, lääkelaskutenttejä kaksin kappalein, mt&päihdetentti ja lastentautien tentti...opparin tekoa..ensi kevään harkkapaikat pitäis jobstepin kautta varata, syventävän/suuntaukseni oon tutoropettajalle ilmoittanut. Mulla on suunta mihin meen ja sitä kohti määrätietoisesti kuljen...mietin jopa vähän sitä että jos (HAH) hoito onnistuu niin se oikeesti sotkee mun syventävän harjoittelun ja valmistumisen. Jollain tapaa mä ootan jo loppuvuotta ja loppuelämäni aloittamista, eli sitä meidän kahden elämää ja viisivuotishääpäivää las vegasissa <3
En mä suunnittele vauvanhuonetta tai perhematkoja...

Ei taida oikein noi viikon myöhässä aloitetut e-pillerit ehkäistä, selkeesti ovulaatio tulossa, ainakin kipujen perusteella. Särkylääkkeitä menee päivittäin, en tiiä johtuuko salihurjastelusta vai tapahtuuko tuolla alaosastolla jotain kurjaa...who knows?

Mut tsemppiä meille kaikille täällä edelleen taisteleville!

Toisenlaista elämää

Ton asennemuutokseni jälkeen olen ollut rauhallisempi...en stressaa enkä oikeastaan pahemmin aattele koko tulevaa hoitoa. Asennemuutoksen myötä olen myös ruvennut tietoisesti liikkumaan lisää(joogaa, bodybalancea, kuntosalia ja spinninkiä...kuhan kunto kohenee niin pumpin ja kahvakuulailun tohon lisään) ja syömään entistä terveellisemmin (ja vähärasvaisemmin)...sillä tämän hoidon myötä mä en perkele enää turpoa vaan kutistun entisestään. Kipuja on päivästä toiseen...pienempiä ja isompia, särkylääkkeitä puputan päivittäin...en tiedä pitäisikö ottaa yhteyttä polille, pyysivät soittamaan jos kivut jatkuvat mutta millä mä määrittelen sen että pitääkö soittaa?

Päätettiin että kävi miten kävi, keväällä lähdetään reissuun (jos vaan rahatilanne antaa periks niin ulkomaille asti...jos ei niin sitten kavereita moikkaamaan toiselle puolen suomea...). Kouluhommia olen järkkäillyt ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen pian tekemään sairaanhoitajan sijaisuuksia ja viimeinen lukukausi helpottuu todella paljon. Opparin parissa päkerrän edelleen...ton enkkutekstin kanssa tahkoaminen on hidastanut tosi paljon hommaa, vaikka kiinnostaakin niin pyhä pieru et tulee sekavaa tietoa tosta aiheesta löytyy tutkimuksia toisiaan vastaan, enkä tiedä miten niihin suhtautua...no eiköhän ne tosta suttaannu.

Kyllä vieläkin kirpasee muiden raskausuutiset ja vauvamahat...ja yllättävät vauvakuvat facessa...toivon kovasti ettei nyt hetkeen tarviis noita nähdä tai kuulla, haluisin vähän etäisyyttä noihin mahoihin. Oli muuten kohtuu kirpasevaa koulussa ku oli lastenhoidon tunnit ja kouluun hommatut vauvanuket oli oikeennäkösiä...siiiiis todella oikeennäkösiä, kokosia, painosia ja tuntusia. Siellä mä sit muiden kanssa kökötin "vauva" sylissä ja mietin et miten tässä näin kävi...samalla luokkakaveri kehuu miten luonnollisesti mä sitä käsittelen. Miten mä voin käsitellä luonnollisesti ku ei mulla mitään maailman kokemusta asiasta ole? Ja ihan pienen hetken annoin itseni haaveilla...ja pelätä ettei haaveet toteudu koskaan. Siinä minä sitten päivän päätteeksi hyvästelin "Olgan"...ja samalla kaiken mitä se edusti.

Mitäs vielä...asennemuutoksesta kerrottuani ärsytti kun muutama kaveri alkoi heti juttelee "voi miten ihanaa, kyllä te onnistutte...aina on toivoa, elä stressaa...ole onnellinen, kyllä se vauva tulee ku ei stressaa"...siskolle  ku kerroin "hienoa, asennetta!!!" tää tuntu hyvältä, ei lässytystä vaan parilla sanalla se mistä mulle selviää että kävi miten kävi, sisko on siellä...joko olkapäänä itkua varten tai itkemässä onnesta mun kanssa onnistumista. Aina tukena.

Tulipa taas hypittyä asiasta toiseen, sekavaa on toi mun ulosanti nykyään, mut niin noi asiat on pään sisälläkin...

asennemuutos

Tänään aloitin vaihteenvuoksi e-pillerit...kolmen viikon päästä tulee kuukautiset ja siitä lähtee meidän hoidot käyntiin. Vaihdevuodet, munasolujen kasvatus jne...tällä kertaa kaikki menee toisin, mä päätin niin. Alkiot ovat superalkioita ja mut pannaan paksuksi....perkele tää onnistuu nyt! Mennään tähän hoitoon samalla raivolla ku vaikeisiin tentteihin tai isoihin kouluprojekteihin...eli raivolla voittoon!

epätoivo...surku..ahdistus

Ei minä en odota innolla ja toiveikkaana hoitoa, odotan että se on ohi ja pääsen takaisin elämään...siihen elämään jota ehdin aloittaa ja josta osasin nauttia. Tällähetkellä en ole toiveikas, en onnellinen, en uskova...tunnen kasvavaa ahdistusta, olen valmiiksi pettynyt ja surullinen. Olen edelleen kivulias, syön erinäisiä särkylääkkeitä päivittäin.
Toivon että hoito olisi alkanut tästä kierrosta niin koko paska olisi nopeammin ohi...mutta täällä minä saan kitua kitumistani päivästä toiseen,  kuukaudesta toiseen....vuodesta toiseen. Sivusta seuraajana katsella miten muut plussaavat, hoidoista/hoitojen välissä...ilman hoitoja. Meille ei ole annettu edes pientä toivoa, ei mitään... en edes tiedä miksi hitossa tähän paskaan lähdin uudestaan?

Ja sori, mua vituttaa jo valmiiks teiä kaikkien onnistumiset...oon niin hiton syöksyssä ettei järki riitä olemaan onnellinen muiden puolesta...ku just ja just pidän itteni kasassa.

hengissä

Ainakin suunnilleen...kävin päivystyksessä hakemassa kipupiikkiä ja sain reseptin tramadoliin. Eli kuuppa sekaisin olen ollut viimepäivät, mutta kivut jotenkuten hallinnassa. Maanantaina soitettava polille ja sovittava jatko, koska tommosia kipuja tuskin enää kestän.

Lievästi usko hoitoon on mennyt lopullisesti, ku oon näinkin kipeä...jos toi kohtu supistelee noin ennen menkkoja niin miten vitussa siellä mikään pysyis kiinni...sehän tappaa ja supistelee pihalle alkiot vaikka kuinka monta sinne tunkis.

Et tämmösiä...vituttaa koko homma, ei kiinnosta yhtään...enpä tullu äidiksi ennen ku täytin 35, tuskin ens vuonna tilanne on yhtään erilainen. Ei tässä yksikään tuleva joulu/juhannus/syntymäpäivä tule miksikään muuttumaan, miksi muuttuisi? Kroppa vanhenee ja mahdollisuudet huononee entisestään...ihan ku niitä ois ikinä mitään mahdollisuutta ollutkaan. 

jep nappaanpa taas kasan nappeja ja yritän kitua seuraavaan päivään...ehkä yritän unohtaa tän paskan ja siirtyä johonkin muuhun asiaan elämässä. (paska päivä tänään...ahdistaa noi tulevat synttärit ja olo on kipeä ja runneltu)

kuolema

Ainakin siltä tuntui viime yönä...kohtu supisteli ja kramppasi niin pahasti että vietin osan yöstä vessan lattialla maaten tuskan hiki virraten ja välillä oksennellen kivusta. Joo luovutan, pistäkööt mitä hormooneja tahansa lääkkeeksi en kestä tuollaista kipua enää ikinä. Pitänee vaan kuntoilla niin paljon ettei turvotusta tule tai paino nouse

Seonnut

Minähän neulon...neulon sukkia ja lapasia...akuisille ja tutuille lapsillekin.
No nyt neuloin pienet sukat...vastasyntyneelle. Valmiiksi talvea varten kaverin tulevalle vaivalle.
Mutta...nämä sukat saavatkin jäädä laatikkoon odottamaan. Näiden sukkien omistaja on vielä matkalla meille. En tiedä miksi, mutta musta vaan tuntuu et nämä pienet sukat kuuluu meidän vauvalle...vaikka en edes väristä tykkää. Siltikin siellä ne on laatikossa minun ja miehen sukkien vieressä, odottamassa omistajaan ♥

Sekavat fiilikset

En edelleenkään ole saanut jäsennettyä ajatuksiani kunnolla, en osaa suhtautua mitenkään tuohon tulevaan hoitoon...en vaan jotenkin käsitä että taas tässä mennään. Eli lokakuun kuukautiset soitan ja siitä sitten aikataulutetaan, ennen joulua toivottavasti on alkio(tai kaksi) matkassa ja toivottavasti tänä vuonna vuosi ei vaihdu niin paskoissa merkeissä kuin edellinen.

Olen päässyt jo pahimmasta suosta ylös, olen tavannut raskaana olevaa ystävääni ja kutonut pieniä villasukkia ja -tumppuja keskelle talvea syntyvälle prinsessalle. Minä voin hyvin ja elän, pelkään että hoitohormonit ja koko se rumba syöksee minut takas siihen monttuun mistä oon kömpiny ylös. En enää tunne junnaavani asemalla vaan olen jättänyt se aseman taakseni...lähdin sieltä juosten pois ja löysin auringon aseman ulkopuolelta. Nyt tuntuu että olen uudestaan avaamassa ovia sinne helevetin asemalle katselemaan ohitse meneviä junia, eikä vieläkään mikään pysähdy minun kohdalleni.

Paino oli tippunut 6kg viime kevään hoidon jälkeen, eli oikeaan suuntaan olen ruokailuni ruukannut. Edelleen herkuttelen välillä, enkä kyllä satunnaisista herkuistani luovu...liikun sitten enemmän niinä päivinä. Ensi viikolle on saliohjelman tekoon sovittu aika ja samalla käydään salin välineistöä läpi ja paria jumppaa ajattelin mennä kokeilemaan. Sillä toiveissa olisi että seuraava kymmenluku olisi alitettu ennen hoitoa...onhan tässä toista kuukautta aikaa ennenkuin mitään tapahtuu...eli jos oikein tiristän niin kyllä mä itteeni hyvin saan timmitettyä läskiä pois kropasta.

Hoidolta en oikeastaan odota muuta kuin rahanmenoa...vaikka tiedänkin että toivoa on niin kauan ku kroppa munasoluja tuottaa, niin en oikein enää uskalla tai edes jaksa ihmeitä odottaa. Välillä saatan hetkeksi pysähtyä ja miettiä "entä jos kuitenkin..." mutta toistaiseksi keskityn omaan hyvinvointiin ja projekteihini, enkä mieti tota talven koitosta. En tiedä jaksanko edes silloin sitä ajatella...jos vaan sluibailis sen läpi ja jatkais sit elämää niinku se nyt on.

Ei tää kirjoittaminenkaan selkeyttänyt ajatuksia, mut tulipa jotain soopaa teille luettavaks tuupattua :D

oho

Aikataulut muuttu...lokakuun kuukautisista lähtee meiä hoidot käyntiin...polilta tuli ehdotus ja siihen tartuttiin.

sekavaa

Minulla on hirveen sekavat tunteet tohon hoitoon lähdöstä. En toisaalta haluais koko hommaan lähteä...toisaalta olis helpompi jos se olis nyt alkamassa. Mitään toiveita tai uskoa mulla tohon ei ole. En käsitä miten osa teistä jaksaa toivoa ja uskoa onnistumiseen?

Mua inhottaa taas odottaa monta kuukautta, sitten odottaa lisää...ja pettyä...koska ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Ja mitenkäs kävikään

No eipä leikata, pitäisi aluksi kaikki mahdolliset hormoonit kokeilla enkä siihen suostunut...en helvetti yhtään pilleriä syö, ku ei ne toimi ja kroppa ei niitä kestä (nuppi sekoaa ja lihon). Joten ollaan sit pattitilanteessa...ja kaiken kruunaa se et ollaan piruvie IVF-jonossa.
En tiiä miten helvetissä tää taas tähän meni...siihen meni sit nekin reissurahat perkele. Ärsyttää niin maan perkeleesti koko homma, ei mitään uskoa että siinä muka onnistuttaisiin vaikka lääkkeet vaihtuu (kolmannet lääkkeet...ai mitenniin koekaniini?) seuraavaan hoitoon tulisi procren+menopur...jee jee, kolmas kombo millä kokeillaan ja palattiin samalla pitkään kaavaan, endossa ei kuulemma suositella lyhyttä, ku vaikuttaa munasolujen laatuun.

Eli loppuvuoden katselen ku muut raskautuu, alkuvuoden kidutan taas itteeni ja eiköhän sitten voida lopettaa. Nyt sit eniten jännittää onko täällä ketään kaverina kitumassa hoidoissa silloin.

Onko kellään mitään kokemusta noista lääkkeistä?

pelko

Tänää ois pitkän tauon jälkeen käynti polilla...siellä helvetissä, jossa viime vuoden juoksin ultrissa, alkionsiirroissa, punktioissa...toivovana, odottaen ja uskoen. Tällä kertaa menen peläten, uskoni ja toivoni hylänneenä, en edes tiedä mitä käynniltä odotan; pikaista leikkausaikaa? Tuomiota lopullisesta toivon hylkäämisestä? Pelkään, etten saa lähetettä laparoskopiaan, pelkään että löytyy jotain entistä pahempaa...koska viimeisen vuoden aikana olen oppinut, ettei tuolla käydessä hyviä uutisia saa.

Vain elämää

Eipä täällä muuta, koulu vienyt mukanaan...tehtäviä tehtävänä, tentteihin luettava, opparia työstettävä ja artikkeleita suomennettavana. Oon taas vähitellen noussut tuolta valitus- ja kiukkukuopasta. Kävin kavereiden kanssa torilla (raskaana oleva paras ystäväni, toinen läheinen ystävä tyttärineen ja siskoni) eikä lapset ja raskaus tuntunut ahdistavalta, vaan nautin ystävien seurasta. Nautin pikkutytöistä ja heidän jutuistaan ja katselin miten söpö kaverin pyöristyvä maha on... Välillä huomasin miettiväni miten helppoa oma elämä on nykyään, ei stressiä hoidoista, ei stressiä lapsista, ei stressiä raskaudesta, ei stressiä mistään mihin en itse voisi vaikuttaa...stressaan vain opintojen etenemistä, huomista työhaastattelua, tenttejä, kuntoilua ja painonpudotusta yms...asioita joihin voin vaikuttaa. Kun keskitän pääni näihin saan haluamani työn (tai ainakin pääsen aloittamaan urani siihen suuntaan kuin haluan), saan hyvät arvosanat kursseista, tiistaina käyn sopimassa salille jäsennyyden ja rupean lenkkien lisäksi lihaksia kasvattamaan ja joogalla itseäni rentouttamaan.
Tänään huomasin, että keväällä ostamani "lötköpökät" ei pysy jalassa kunnolla, joten on tuolta jotain lähtenyt...jos ei muuta niin hormoniturvotus on poissa. Jalat on selkeästi kaventuneet ja mielestäni vatsakaan ei niin pahasti näytä siltä, että olisin viimeisillään raskaana...eli tästä on suunta vain timmimmäksi :)
Vuoden vaihteeseen suunnitellaan reissua johonkin euroopan kaupunkiin, joko tätini luokse keskieurooppaan tai lontooseen, keväällä haluaisin käydä kreikassa tai italiassa (oon kuullu huhuja, että ne olis kivoja keväällä) ja kesän taidan töissä olla. Suunnitellaan elämää DINK(Double Income No Kids) elämää, etsitään hyviä puolia tästä mitä meillä nyt on...sillä ei voi olla varma mitä tiistain lääkäri ja tuleva laparoskopia tuo tullessaan...

Näillä mennään eteenpäin, loppuvuonna ei ainakaan yhtään piikkiä kuulu minun elämääni...tän syksyn me voidaan olla se 20%, joka ei saa apua hoidoistakaan niin joku muu voi onnistua...teitä hoidoissa olevia on niin monta.

pahoinvointi

Viimeisen viikon olen kärsinyt aamupahoinvoinnista...vaivasta, josta kuuluisi kärsiä raskaana. No mulla ystäväni endo muistuttaa näin olemassaolostaan. Pitkän aikaa olin vapaa tästä, mut mikäpä lapsetonta piristäisi paremmin kuin aamupahoinvointi, joka ei raskaudesta johdu.
Voi vittu tää kroppa voi olla paska!!!!

helppoa..

On helppo sanoa "yrittäkää...meilläkin se vei niin ja niin kauan" kuinka moni oikeasti lapsen saatuaan muistaa tämän paskan, missä sitä rämmitään vuodesta toiseen ilman pienintäkään toivon häivää? Ja kuka muka oikeasti haluaa edes tätä paskaa muistaa?
Ymmärrän kyllä että halutaan antaa toivoa ja valaa uskoa, mutta tällähetkellä se ei mulle sitä anna... En usko että vuosikausien yrittäminenkään tätä tilannetta muuksi muuttaa. Eihän noita helvetin alkioita edes saada aikaiseksi...kyllä minä jatkaisin, jos olisi alkioita pakkasessa/saataisiin niitä alkioita enemmän kuin pari. Olisi jotain millä yrittää... seuraava hoito(jos siihen lähdetään) on luultavasti meille viimeinen julkisella, no kerranhan se vaan kirpaisee kun piikität itseäsi kaksi viikkoa...käyt punktiossa, kärsit kivut ja saat puhelun "ei täällä ole kuin yksi alkio..." jep ja sekin paska/hidas/outo jotenkin. Mistä sitä toivoa repii, kun ei oikeasti anneta edes kunnon mahdollisuutta? Ku edes kerran olisi päästy pas:n saakka...mutta ei.

Ei, minä en saa toivoa siitä että ihmeitä tapahtuu muille....jokainen ihme tiputtaa minut lähemmäs sitä prosenttia, jotka eivät saa edes hoidoista apua.

p.s. seuraavat menkat osuu 35-vuotissynttäreille...hyvää syntymäpäivää vaan mulle näin etukäteen.

Jipjip...suunnitelmia

Maanantaina alkaa taas opiskelut, opparin teko ja uusi vaihe elämässä...syksyn vietän mielenterveys- ja päihdeongelmien, sekä perhehoitotyön parissa. Tämän lisäksi minulla on haastattelu keskussairaalaan sijaisuuksia varten, josko sieltä sais alkupotkun mun uralle..on nimittäin täs viimeaikoina selvinnyt mikä on "mun juttu" ja toivon että nyt vähitellen pääsisin siihen suuntaan tota hoitsun uraa luomaan.
Parilta salilta olen kysynyt hintoja, pihiopiskelija kun olen...ja arvatkaan mitä, toiselta sain hyvän tarjouksen johon taidan tarttua 40€/kk 24/7 salikäyttö ja jumpat, eiköhän siinä ehdi timmitellä itteesä vaikka päivisin töissä ja koulussa käykin...öisin sitten salilla riehun ja rääkkään kroppaa...lähtee nää saatanan läskit.

Ruokavaliota en nyt kyllä enää ruukkaile, tällähetkellä se on gluteeniton, lähes lihaton(välillä kanaa ja muuta vähärasvaista lihaa syön), maitotuotteita en oikein ikinä pahemmin ole käyttänyt (rahkaa ja juustoja ja nämäkin vähärasvaisena) kasviksia, hedelmiä ja marjoja sitten kulutan PALJON. Olo on hyvä, maha ei ole sekaisin tai turvoksissa...joten tällälilnjalla pysyn. Pitää nyt noi vitamiini- ja hivenainekuviot saada kohdilleen niin jopas musta tulee terve ja endokin hyppää pois kropasta (hah)

Sitten se isoin juttu...päätettiin et kysyn lekurilta mitä muutoksia voi hoidon suhteen tehdä ja ajattelin pyytää kilpparilähetteen ihan piruuttani ja jos ei raskautta ala niin viimeinen kokeilu vuoden vaihteessa...jos vaan mun tavoitteet on täyttyny (eli se paino ja opinnot edenneet niinku pitää). Näillä mennään...kuitenkin nyt ensin hoidan kroppaa kuntoon, ja sitten ehkä kokeillaan vielä kerran...

kivut...ja hups

Mullahan toi endo kipuilee enempi ja vähempi, ruokavaliolla sain kipuja hyvin rauhoittumaan ja yleensäkin mulla on ollu menkkojen ja ovulaation välinen aika lähes kivutonta...mitä nyt munasarjoja nippailee tms. Nyt kuitenkin on menkoista saakka nipistelly munasarjoja, kohtuun koskee (ei kramppaa, vaan tuntuu ku se ois kiinni tossa edessä mahassa ja liikkeet saattuu oudosti), venytellessä vihloo munasarjaan ja kohtuun ja välillä kävellessä on ihme repäisykipuja... helvetti jos toi nyt on pahemmaks menny. No pitänee ottaa puheeks lekurilla ku sinne pääsen...jos ei muuta niin josko nopeutuis laparoskopiaan pääsy.


Hups.kirjoittelinkin tästä aiemmas postauksessa...joten tulipa todistettua sekin et mun aivot on mössöä. Mikä hitto mua vaivaa?

vaikeaa

Jatkanpa edelleen purnaamistani...puolitoista viikkoa aikaa lääkäriin ja toivottavasti siitä pian olis laparoskopia, tässä taas mietin opintojani sillä loppuvuodesta on taas 7viikkoa harjoittelua ja haluaisin nämä endo- ja lapsettomuusriesat kuriin ennen sitä. Pitää nyt sit kysyä samalla mitä tässä tapahtuisi, jos vielä kerran ivf-suohon upottaisi itsensä...siis mikä muuttuisi että edes kannattaisi lähteä. Sillä en oikein jaksa uskoa että tulos muuksi muuttuu, jos ei edes ole selvää missä oikeastaa on vika. Ei lääkityksen muutokset auta siihen ettei munasolut hedelmöity tai alkiot on paskoja...äh en ees jaksa noita miettiä

Koska tilannehan on tällähetkellä se että kystapuolelle koskee koko ajan, pientä tuikkailua kohdun alueella on ollut kuukautisista lähtien (joo kp1 yks oli tossa viikko...vai kaks sitten...no kuitenkin hetki sitten). Yleensä tää menkkojen ja ovulaation väliaika on ollut kivutonta...ainakin siedettävää, nyt syön päivittäin särkylääkkeitä jotta pystyn työni tekemään ja lenkillä käymään. Nämä (oudotkin) kivut ei ole ainut ongelma, lisäksi päätä särkee vähän väliä, astma oireilee lääkityksestä huolimatta ja pääni on ihan mössöä (tunteet hyppii suunnasta toiseen...itkeä tihutan ja kiukuttelen syyttä)...tuntuu kuin olisi pahinkin pms menossa, mutta kierto on vasta alussa...


Sekopää, mikä sekopää...mut vaikeeta tää on, ku pitäis joku suunta valita...pakko tässä olis edetä johonkin. Surettaa vaan ettei suunta taida olla se minne luulin meneväni. Hitto et voi olla vaikeeta, kun ees olis normaaliolo.

toivottomuus

Ne hetket kun pysähtyy ja on liikaa aikaa miettiä...ne hetket kun tajuaa, että oikeasti on luovuttava haavesta tulla äidiksi...on luovuttava toivosta ja siirryttävä eteenpäin, uusiin haaveisiin ja unelmiin. Vaikka tiedän ja järkikin sen sanoo että niin on tehtävä, niin miksi tää on niin vaikeaa?
Mulla on synttärit aika tarkalleen kuukauden päästä, täytän 35 vuotta...eli oikeesti multa loppuu aika. Emmä voi viittä vuotta lisää kitua ja odottaa mahdotonta...koska endo ja ikä alkaa tehdä tehtävänsä,  musta ei tule äitiä...mö tiedän sen :(

Mikä tässä enää muuttuisi niin, että onnistuisimme? Hoidot ei muutu, jos jatketaan...eli alkioita ei tule ku muutama paska. Seksillä ei olla tulosta saatu kuuteen vuoteen niin miksi nyt niin kävisi? Mikään ei muutu...minun on pakko muuttua ja luovuttaa...

En vaan enää jaksa tapella tai odottaa jotain tapahtuvan...en vaan jaksa.

lapsia ei tehdä...lapsia ei saada...ei meillä

Eilen tää alkoi ja tänään vahvemmin ollut esillä...suru siitä ettei musta tule äitiä, eikä miehestäni isää. Vaikka hyväksyn elämäni tällaisena ja rakennan sitä kohti uusia unelmia...niin silti...miksei asiat voineet mennä toisin? Miksei meillä voinut hoidot onnistua? Mikä mussa on niin pahasti vialla ettei musta voi tulla äitiä? Miksi mulle ei edes anneta mahdollisuutta? Miks, miksi,miksi?

Ehkä tää ahdistus ja surkuilu kumpuaa monien alkavien ja pyörivien hoitojen vuoksi, niin paljon iloa ja odotusta, toivoa ja mahdollisuuksia, jännitystä ja pelkoakin...ja onnistumisia onnistumisien jälkeen. Miks meille sitä ei suotu? Edes mahdollisuutta onnistumiseen. Vasta viime päivinä oon huomannu miten huonosti meidän hoidot meni, ei pelkästään nega tulokset mutta kaikinpuolin päin vittuahan noi hoidot meni...eihän niissä mikään oikeesti menny hyvin? Ei missään vaiheessa ollut sellaista hetkeä että olisi voinut hengittää ja luottaa tulevaan...edes hetken uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. Viimeisen vuoden olen pelännyt ja kärsinyt, ilman uskoa tai toivoa plussasta...ja loppupeleissä ilman mitään tulosta. Ainut mitä mulle on selvinny, ettei meille synny alkioita (miksi? No sitä en tiiä) ja ne vähät joita väkisin saadaan aikaiseksi on hitaita (ja taas...miksi? Kuka tietää?)

Helvetin paljon lisää kysymyksiä on noussu, eikä mitään vastauksia...ei mitään tiedonmuruakaan, josta voisi toivoa saada tai tietoa mikä oikeesti on vikana.

Että tämmönen yk1, täysin toivotonta tjottailua

TJOT

Meillä siis tjottaillaan...palattiin siihen mistä aloitettiin,  tulee jos on tullakseen ♥ toivotaan parasta, muttei enää pelätä ettei lasta tule. Hoidot unohdetaan ja harrastetaan vaan paljon seksiä...ja ollaan onnellisia.

Kunhan saan aikaiseksi, niin lisäilen tonne oman sivun timmimimmi-projektille, tehdään tästä painonpudotuksesta mahdollisimman julkista, niin jospa sitä muututaan kunnolla...uusi fitness feeniks :D

Eli kaipa meillä sit alkaa yk1 ;)

jatkosta

Olen viimepäivinä paljon pohtinut hoitoja (haluanko enää itseäni niillä kiduttaa?) ja blogin tulevaisuutta, johtuu varmaan siitä kun blogipuolella näyttää monella hoidot taas käynnistyvän tai juuri pyörivän parhaillaan....pikkusen jo pelkään että iso plussapläjäys on tulossa tässä piakkoin, niin monta hoitoa on tulos ja menos, et luulen blogilistani taas kutistuvan muutamalla. (On muuten jotenkin surullista huomata et oikeesti meille kävi niinku pelkäsin silloin monta vuotta sitten...muut raskautuu, me ei koskaan)

Jos puhun hoidoista kidutuksena, tuskin ne enää on meidän tie....ja mies ei kuulemma haluaisi mua niillä kiduttaa, uskoo jostai  syystä että lapsi luomusti saadaan jos saadaan (ihana mies, kun jaksaa ihmeisiin uskoa ♥)
toisaalta olen miettinyt olisiko vaihtoehtohoidot meidän suunta, homeopatia ja akupunktio, ruokavalio nyt muokkautuu taas vähän jos (KUN) sen superdieetin aloitan...ja vitamiinit &hivenaineet pitää vielä viilata kuntoon....ja harrastetaan seksiä ku siltä tuntuu...opetellaan uusiks et sitä voi tehdäkin halusta ei pakosta...

Mutta mikä sitten on jatko...rupeanko kirjoittamaan yk1:stä kuin vasta aloittaisimme yrityksen vai yk187 kun jossain semmosessa kai mennään? Vai mistä hitosta mä kirjoitan mun lapsettomuusblogiin, ku ei mulla kyl mitään kiinnostusta oo laskee mikä yk on menossa..tai kertoo montako kertaa ja missä kulmassa pantiin....kuitenkin edelleen on tarve on kirjoittaa ja ajatuksia purkaa, ehkä tästä tulee sekavien ajatusten kaatopaikka.

kp mikälie

No nyt se sit tapahtui...oon jättäny menkat merkkaamatta ja nyt ei oo mitään hajua missä mennään. Eli ei hajua milloin menkkoje tulisi tulla, millon ne on viimeks ollu...ovulaatiota oon näköjään alkukuusta epäilly,  mut muistelisin et pari viikkoo sitten oli limoja...vai viikko sitten? No ei haittaa, vihdoin pääsin siihen mitä toivoin jo aikoja sitten...en kyttää kiertopäiviä enkä ees tiiä millon mitäkin tapahtuu. Mä oon vapaa siitä kiertopäiväkyttäyspaskasta, missä oon eläny viimeset vuodet.

Pienin askelin voittoa kohti...tämä oli yksi iso saavutus mulle. Pienin askelin jätän lapsettomuutta taakseni ja katson eteenpäin elämässä, eikä enää tunnu pahalta elämä tällaisena. Suunnittelemme matkaa meksikoon tai kreikkaan...ehkä italiaan...kuka tietää, me voimme mennä minne haluamme (ja rahat riittää), voimme valita pariskunnille suunnatun hotellin, jonne ei lapsia päästetä.
Sillä...täällä uudessa elämässä lenkkeillään miehen ja koirien kanssa, aloitetaan työt ja opinnotkin jatkuu pian. Kuntoillaan ja vahditaan syömisiä, ajatuksena olisi kokeilla saisko super dieetillä kunnon boostauksen kilojen karistamiseen...hyvällä mallilla olen matkalla timmiksi uraohjukseksi...joka aiheuttaa kateutta lapsiperheille huikeilla lomakuvillaan ympäri maailmaa ;)

Uutta elämää

Kuvapläjäys viime viikosta...

Kanttarellimuhennos ja wokatut kasvikset

Uusi keittiö

Mun hyllyt...

Olkkari ja retroverhot (oikeesti retrot, ompelin mummon jemmakankaista, kuulemma suoraan 70-luvulta)

Herkkuja (gluteeniton pannari, jäätelö ja marjat)

Välipala (kirsikka, ananas, vesimeloni)

Ja lopuks pikkusen pohdintaa...olen viimepäivinä pohtinut, josko uskaltaisin kasvot tälle blogille antaa ja näin ollen lopullisesti itseni paljastaa. Mietin vaan paljonko se vaikuttaa siihen mitä jatkossa kirjoitan, ku olisin sitten ns.julkisesti bloggaamassa...toisaalta tiedän, jos joku tuttu tätä lukee niin on kyllä jo tajunnut kuka minä olen, sen verran kirjoituksissa on tullut paljastettua :) jään vielä pohtimaan....

helle

En tykkää...olen turvonnut muodottomaksi, hikoilen kun sika ja tunnen itseni rumemmaksi kuin koskaan. Pakko tehdä jotain, mutta mitä voi tehdä ku lämpöä on varjossa 30, eli mitään ei jaksa tehdä....pysyn siis muodottomana hikisenä läskinä. Helvetin hedelmätön turvonnu valaan kroppa.

Muuten menee hyvin, ootan syksyä ja töitä,  elokuussa työhaastattelu keskussairaalaan sijaisuuksiin ja elokuulla myös selviää laitetaanko mut laparoskopiajonoon. Enää en jaksa haaveilla lapsesta, ei meille sellaista tule. Nykyään opettelen elämään elämääni tällaisena...lapsettomana.

kuulumiset

Mitäs tänne...muutettiin, keskellä pahinta hellettä hiki virraten tavarat vaihto paikkaa...ja täällä kotiudutaan vähitellen. Soittoajan tuloksena mulle tulee syksylle gyneaika, jossa päätetään laparoskopiasta...mutta jos meidän lääkäri on sen kirjannut suunnitelmaksi ennenku hoitojen jatkoa ajatellaankaan ja itse halun, niin enköhän mä puukon alle päädy.
Kivut on pysyny kurissa, kiitos gluteenittoman ruokavalion ja liikkuminen lisääntynyt (eli luultavasti paino tippunut) saatuani polar loopin.

 Eli tämmöstä tänne,  ens viikolla alkaa kolmen viikon sijaisuus ja sit kouluun...

helvetti repes...

ainakin melkein....
Meillä oli lettukesti-ilta kaveriporukalla suunnitelmissa ja vähitellen suunnitelmia hioessa ilmeni, että kaikkien (siis oikeasti kaikkien) lapset on mukana, eli paikalle tulisi kolme äitiä lapsineen, raskaana oleva kaverini ja minä...mahopaska. Ajattelin silti että kyllä mä siitä selviän...no toisin kävi, mitä lähemmäs tää ilta tuli sitä pahemmalta musta tuntu ajatus koko tapaamisesta, tilanne meni siihen pisteeseen et kotona asiaa pohtiessa purskahtelin itkuun ja lähestulkoon hyperventiloin. No sitten ilmoitin kavereille yhteisellä viestillä etten oikeasti pysty, nuppi leviää jo ajatuksesta jne...ja mitä vastasivat ymmärtäväiset ystäväni "et sä voi tehdä ohareita/et sä voi jättää väliin ku niin harvoin nähdään/eikö surkeina hetkinä kavereita tarvii?/ meidän ystävyys on heikentynyt mun lasten takia :( / jos et tuu niin varaa aika terapiaan jne jne

SIIIS MITÄ VITTUA??? enkö mä saa surra suruni ja sinä aikana vältellä lapsia, kyllähän niitä jokapuolella tulee vastaan, mutta miksi minä vapaaehtoisesti lähtisin itseäni kiduttamaan äitien kokoontumiseen. En ikinä siis oikeasti IKINÄ kuvitellut että mun kaverit voisi olla noin puusilmäisiä. Miks vitussa mun pitäis tukea ja kuunnella, kun kukaan ei näytä  mua tukevan?  Itkin sitten eilisillan miehelle, että nyt menee sit kaveritkin ku ei muuten ois mitään menetetty jo valmiiks...ja tänään muru laitto aika tiukkaa viestiä yhdelle kavereista. Ja tänään kiukkusin äitille samaa, onneksi äiti ymmärsi...vaikka se kai onkin äitin tehtävä <3 (tänään vielä kerran ilmoitin etten tule, en vaan pysty ja mun täytyy surra ensin ja sitten ruveta pienissä erissä lapsitilaisuuksissa käymään...kaksi kavereista sentään vastas asiallisesti ja toivoi mulle hyvää...jospa tää tästä)

Sitten muuta, vihdoin sain polille soitettua....maanantaina lekurille soittoaika, pyydän laparoskopiaan lähetteen ja sanon että näillä näkymin ensi vuonna vasta harkitaan jatkoa hoidoille jos ollenkaan. Haluan kuitenkin tietää mikä on mun sisuskalujen tilanne ennenku mitään edes harkitaan. Olo on surkea...käsittämättömän surkea. Onneks on töitä, muutto ja koulustressi...enpä mitään muuta ehdi tekemään seuraavaan viiteen viikkoon...ensi viikon "lomailen" muuttostressissä, sen jälkeen kolme viikkoa töitä ja siitä pääsen suoraan viikoksi kouluun. Tässä pitäisi lisäksi yhden kurssin tehtävät palauttaa ja opparia tahkoa.

pahoja päiviä

Olen viime aikoina repsahdellut tupakanpolton suhteen...miksi olla polttamatta, varsinkin kun hermot on niin kireällä koko ajan? Onneksi vielä toistaiseksi tupakoinnit on jääny alkoholin kaveriks, mut toisaalta nyt huomaan että lähes joka ilta tekisi mieli ottaa lasillinen punaviiniä tai siideriä ja istua tupakalle rappusille...vielä olen pitänyt itseni kurissa, mutta saa nähdä kauanko jaksan.

Muutenkin on ollut vähän synkempi fiilis, menkat kaiten tulossa...ahdistaa kavereiden näkeminen, varsinkin ku kaikilla on lapsia...mun pitäis varmaan luoda uus kaveripiiri? Ku en tiiä miten noi saisin käsittää mitä mun päässä liikkuu? Lisäksi huomaan taas kulkevani raskautuneiden blogeissa ja tekisi mieli kommentoida ilkeästi...en vielä ole sitä tehnyt (ehkä sitten rööki huulessa viinilasin voimin teen?) 

Kun vaan joku vois sanoo mulle et tää kaikki paska joskus helpottaa niin ois niin paljon helpompaa. Pelkään että vuoden päästä edelleen kirjoitan näitä samoja tekstejä etenemättä mihinkään...edelleen kipuja kärsien ja mielialat heitellen kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen...minkään muuttumatta. Samaan aikaan muualla raskaudutaan, lapsettomuusblogit muuttuvat mammablogeiksi tai plussan myötä hiipuvat, uudet bloggaajat tulevat ja minä edelleen etsin tietä hyväksymiseen. Tätäkö mun loppuelämä on?

hyviä hetkiä

Pikkuhiljaa...pienissä erissä...erittäin hitaasti, mutta varmasti olen saanut taas iloa elämääni. Gluteeniton ruokavalio on helpottanut endon oireilua ja suolisto-oireita ja olokin on virkeämpi. Päivät kuluu, joko töissä tai kouluhommia tehden ja muuttolaatikoita pakkaillen...odotamme jo innolla uuteen kotiin pääsyä, uuden elämän aloittamista.

Huomaan välillä iltaisin, etten ole koko päivänä ajatellutkaan lapsettomuutta...ja tunnen itseni jokseenkin syylliseksi, koska kai mun pitäis surra enemmän tätä tilannetta...Toisaalta mulla on tukena maailman paras mies, huippu äiti ja mahtavat sisarukset, kaikki jotka sanovat mulle sen mitä itsekin pitäisi tajuta "ei maailma ole loppunut...nyt pitää vaan etsiä uusi suunta" ja sitä nyt teen...etsin uutta suuntaa elämälle. En täysin uutta, vaan erilaista...sitä mistä haaveilin ennen lapsihaavetta.

Näissä aatoksissa eteenpäin...ehkä toi tatskan hankinta oli se käänteentekevä juttu, mut nyt liikun eteenpäin en vaan sinnepäin mihin luulin. Mun juna vie mut asemalta toiseen suuntaan kuin ne vauvajuniin päässeet...mun suuntana on seikkailu, josta ei vielä tiedetä mihin se vie.

Ps.seksi on kivempaa nykyään, kun ei oo mitään tavoitetta vaan seksiä harrastetaan sillon ku mieli tekee.

Luopumista

Olen viime viikot...ehkä jopa kuukauden tehnyt luopumistyötä, surutyötä...luopunut unelmistani ja etsinyt uusia. Pala palalta ruvennut kasaamaan itseäni kohti uutta elämää, elämää jossa voin olla onnellinenkin...tänään vaan tajusin että taidan tarvita ammattiapua ja joudun taas pyytämään lähetteen psykiatrille, jotta saan nämä asiat käytyä läpi ja pääsen elämään elämääni...

En usko että minulla on enää voimia lähteä yhteenkään IVF-hoitoon...en usko että siitä meille on mitään apua, koska ei ole mitään selitystä miksei munasolut hedelmöity, miksei alkiot lähde jakaantumaan, miksei homma toimi niinkuin pitäisi? En käsitä miten asiat voi mennä noin pieleen? Me ollaan kolmesti aloitettu hoitoja, yhteensä kaksi punktiota olen käynyt läpi, munasoluja tuli kummallakin kertaa kymmenisen kappaletta, alkioita meille on saatu 4kappaletta ja nekin hitaita(?) ja ainoastaan kahteen siirtoon ollaan päästy.

Mitä tämä kaikki sitten kertoo minulle? Meidän solut ei taida toimia yhteen? Minun munasolut on paskoja endon takia? Mun kohtu on paska endon takia? Mua ei ole luotu äidiksi? Ehkä mut on luotu uraohjukses...pikkusen oon ruvennu päässä pyörittelee ajatusta että muutaman vuoden päästä jättäisin tän maan, pakkaisin miehen ja koirat ja muuttaisin jonnekin päin eurooppaa...

Kuva

Tässäpä olisi uuden elämän kuvaa, muokattu mut kyllä tosta tunnistaa...eli jos tunnistat mut niin...no edelleen tuskin näistä haluan puhua blogin ulkopuolella, joten anna olla.

Feeniks

Kuva haettu jalkaan (jalkapöydän kautta pohkeeseen menee feenix), nyt ollaan virallisesti tauolla, hoitoja ei hetkeen tehdä ku on tuore tatska (en oo sairaalan virallista kantaa kysyny, mut eipä oikeestaan kiinnostakaan).
Fyysinen kipu helpotti psyykkista kipua...itku tuli autossa ku homma oli ohi, mutta ei kivusta vaan siitä et tunsin itteni vapaaks...itkin ja nauroin yhtäaikaa. Tää oli moneen vuoteen ensimmäinen juttu, jonka olin ottanu itteeni varten vain itseeni ajatellen...ja tämän hetken muistan vielä vuosienkin päästä, tää oli se hetki kun mun paraneminen alkoi....

Sekavaa part2

En ymmärrä miksi tämä viimeisin raskausuutinen kaveripiirissä iskee niin pahasti. Miks joka kerta kun muistan sen se tuntuu kuin iskulta palleaan...tänä aamuna kuulin yhden tutun olevan raskaana, kaksi viikkoa häiden jälkeen...niinhän se kuuluukin mennä?
Ei vaan meillä...meillä kolmas hääpäivä lähestyy, suhteen kriisivuosikin taitaa olla lopuillaan...vaikkakin meillä tämä kriisi on hiukan isompi kuin se "kolmannen vuoden" kriisi, tätä on kestänyt koko avioliiton ajan eikä loppua näy...me olemme lapsettomia, me tulemme olemaan lapsettomia ja se ei tule muuttumaan ja sen kanssa opettelemme elämään.

Olo on edelleen hirveän sekava...tunteet hyppii laidasta laitaan, välillä osaan olla rauhallinen ja rationaalinen tilanteen suhteen välilä tekisi mieli hakata päätä seinään niin kauan että taju menee, jotta saisin tämän tuskan pois. Odotan että pääsemme tästä talosta pois, odotan että pääsen sisustamaan meidän kahdenhengen kotia....odotan että pääsen tästä välitilantalosta pois.

Kierto näyttäisi palanneen normaaliksi, ovulaatio selkeästi tulossa ja osunee hääpäivälle...ironista sinänsä, että jaksan edelleen noita tuntemuksia seurata. Ai joo päätin etten niitä pillereitä rupea syömään, haluan elää hetken täysin "luomuna" ja katsoa miten ton ruokavalion kanssa käy. Toistaiseksi kivut tuntuisi hiukan hellittäneen...ja musta on tullut teini, finnejä pukkaa naamaan ja selkään (mulla ei tämmöstä finnivillitystä ollu ees pahimpina teinivuosina)

muutosten tuulet

Me vaihdamme asuntoa...muutamme pois tästä hoitoaikojen väliaika asunnosta. Asunnosta, jossa asumme kunnes olen raskaana...asuntoon, jonne luomme elämämme kaksin. Asuntoon, jossa eletään eikä olla välitilassa odottaen. Asuntoon, jonne ei tule särmäjäteroskista (sitä helvetin piikkijätesäiliötä) eikä lääkekaappiin jemmata hormoneita.
Siitä asunnosta tulee meidän turvapaikkamme, jonne tullaan huonon työpäivän jälkeen rentoutumaan ei itkemään ja suremaan. Jätän surut tänne, kuten myös tämän löysän kropan...uusi asunto on hyvien lenkkipolkujen vieressä ja hyvien kulkuyhteyksien päässä kuntosalilta (uusi yritys muuttua löysästä lapsettomasta timmiksi mimmiksi).
Me aloitamme elämämme alusta, opettelemme elämään uusien haaveiden kanssa (haaveiden, jotka haudattiin ku päätimme lasta yrittää), opetellen elämään lapsettomina surematta sitä.

Kuten arvaattekin varmaan, jatkossa työstän täällä sekavia tunteitani nykyistä, tilannetta kohtaan...en usko että enää hoitoihin lähdemme, yritän saada löhetteen laparoskopiaan ja hoitaa endoa ruokavalionkin avulla. Haluan saada itseni ja meidät kuntoon...ja elää. Haluan unohtaa tämän välitilan, jossa olen viimeiset vuodet ollut...haluan että tämä kokemus vahvistaa minua, ei syö minua

sekavaa

Mulla on ajatukset ihan sekaisin, enkä oikein nyt muualle ku tänne saa niitä purettua. Elikkä viimepäivinä olen (ja olemme) miettineet todella vaihtoehtoa, että entä jos oikeasti ei enää? Entä jos alkaisimme elämään elämäämme kahdestaan ja unohtaisimme lapsihaaveet kokonaan? Minä täytän syksyllä 35, jos adoptiota mietimme olisimme lähemmäs tai yli nelikymppisiä lapsen saatuamme...onko se oikein lapselle että vanhemmat on jo lähempänä mummoikää kuin äiti-ikää? (joo olen tämän suhteen hiukan ikärasisti...) On hirveästi asioita, joita vielä haluan tehdä elämässäni ja onnistuuko kaikki lapsen kanssa? Siis oikeasti? Tiedän kyllä että lähes kaiken voi tehdä äitinäkin, mutta toisaalta...siis toisaalta minun on mietittävä niitä hyviäkin puolia elämässä mitä voin tehdä näin kaksin.

Minä haluaisin joskus reissata...siis kunnolla, ei paria viikkoa turistikohteessa vaan myydä omaisuus ja lähteä muutamaksi kuukaudeksi maailmalle, elellä halvoissa b&b-paikoissa ja katsella maailmaa vähän eri kantilta. (joo kyllä koiratkin tähän haaveeseen vaikuttaa vähän) Toisaalta salaa haaveilen että muutamme ulkomaille muutaman vuoden kuluttua, kun olen tutkintoni saanut ja hiukan työkokemusta...sillä sairaanhoitajien palkat on lievästi paremmat kun tämän maan rajojen ulkopuolelle mentäessä (joo kyllähän tämä onnistuu lapsenkin kanssa, mutta onko taas oikein viedä lapsi isovanhempien läheisyydestä toiseen maahan tai jopa toiselle mantereelle). Haluaisin vähitellen löytää meille sen unelma-asunnon mihin voisimme kotiutua (en halua ostaa, haluan sen verran vapautta että asun vuokralla...eli voin lyhyessä ajassa vaihtaa asuntoa), viimeiset neljä vuotta ollaan asuttu erilaisissa "väliaika"asunnoissa, näistä muutetaan siihen täydelliseen kun saadaan lapsi...jospa minä nyt etsisin sen meille kahdelle täydellisen asunnon ja sisustaisin sen niin ettei sinne tulla hillosormilla sotkemaan. Minä nautin aamuista kun saan nukkua rauhassa. Nautin että voin lähteä kavereiden kanssa viettämään iltaa ilman huolta lapsenvahdista, koirat nimittäin pärjää keskenään muutaman tunnin.

Ehkä nää on itsekkäitä ajatuksia...ehkä nää on ajatuksia, joilla pehmennän tulevaa...ehkä nää vaan on sitä mitä mä syvällä sisimmässä haluan ja olen peittänyt lapsihaaveella.

Tää homma ois niin paljon helpompi päättää tai jäädyttää pidemmäksi aikaa, jos olisin nuorempi...mutta kun en ole, ikä tulee vääjäämättä vastaan ja en voi oikeasti pitää koko elämääni jumissa odottaen ihmettä...kun toisaalta voisin elää ja nauttia elämästä mieheni kanssa. Millä hitolla mä päätän mihin mun elämäni menee tästä eteenpäin?

ööööö

Tuli postissa lääkärin/lääkäreiden sanelut...toinen ei suositellut laparoskopiaa kun puhelinajalla siitä kyselin ja nyt toisen sanelussa oli että harkittava laparoskopiaa ennen uutta hoitoa. Oikeesti onko noi lääkärit noin eri mieltä mun hoidosta? Toisaalta toi laparoskopiaa kannattava lääkäri on ylilääkäri ja yhden yksityisen aseman lapsettomuusspesialisti...ja endosta kohtuullisen monta artikkelia kirjoittanut (oon niitä tekstejä opparissa hyödyntäny)...eli taidanpa pyytää tälle lääkärille soittoajan ja lähetteen skopioitavaks...samalla kertoo ettei tän vuoden puolella hoitoja haluta jatkaa.

tavoitelista

Vitsillä aluksi heitin miehelle ilmaan ajatuksen tavotteista, jotka toteutettava ja sitte vasta hoidot jatkuu...no kuten arvata saattaa, siinä ne on jääkaapin ovessa.

- kilot pois
- oppari valmiiks
- syksyn opinnot hyvin arvosanoin

Näitäpä sitten tavoittelen tästä päivästä eteenpäin...lisäksi kesän ja syksyn ajan hoidan endoa vaihtoehtoisilla hoidoilla, heinäkuussa on homeopaatille aika (hih...paatille) ja ajattelin kierros vaihteessa aloitella akupunktion. Samalla yritän noi vitamiinit ja hivenaineet saada kondikseen, ruokavalio on muuten kunnossa...eihän sitä tiedä jos näillä keinoin raskautuisin ilman hormonipiikkejä ja punktioita.

yllätys

Ei meille...kaveri raskaana. Kädet tärisee...hengitys salpaantuu...Minä itken, en pysty olemaan onnellinen...en pysty...onnittelin...siinä meni sekin kaveri, kaikista tulee äitejä, mä tipun joukosta...koska en ymmärrä mistä he puhuvat.

Tekis mieli vetää semmoset perskännit että oksat pois...vituttaa vituttaa...itkettää. Mä en jaksa enää tätä paskaa kroppaa!!!


Jatkokertomus...mulla taitaa menkat tulla viikonloppuna ku pitäis alkeellisesti mökkeillä, voi VITTU!!!

kateus

Vaikka olen tyytyväinen päätökseemme, tarvitsen aikaa jotta jaksan vielä yhden hoidon pettymyksineen (ei...en edelleenkään usko että siitä mitään tulee) Toisaalta tarvitsen aikaa tehdäkseni surutyötä tämän asian suhteen, tuntuu että on aika antaa periksi ja suunnitella tulevaa kaksin koiriemme kanssa, suunnitella matkoja ulkomaille ja ehkä töitä ulkomailla.

Kuitenkin...mua vaivaa kateus, en pysty lukemaan onnellisia kirjoituksia, en onnistumisia hoidoissa tai sitä miten ihanaa on olla raskaana...tai miten ihanaa on opetella eloa uuden perheenjäsenen kanssa Onneksi minulla on varaa valita mitä luen, mutta välillä tekee mieli katsoa mitä ns.vanhoille blogitutuille kuuluu...ja samantien tuntuu kuin koko naama muuttuisi vihreäksi ja haluan heittää lähellä olevat lautaset seinään....huutaa samalla suoraa huutoa, huutaa tämän sisällä olevan katkeruuden ja tuskan pois. Mutta minä pysyn hiljaa...kirjoitan tänne hiljaisen huutoni ja yritän elää....

päätös

Puhuttiin...puhuttiin...pähkäiltiin ja pätettiin. Pidetään taukoa hoidoissa loppuvuosi, katsotaan sitten miltä tuntuu. Kuitenkin aikaisintaan 2015 on meidän viimeinen hoito.

Nyt haluan keskittyä opintoihin, opinnäytetyöhöni, painonpudotukseen ja parisuhteeseen.  Haluan puhdistaa kroppani ylimääräisistä hormooneista ja kokeilla miten vaihtoehtohoidot ja ruokavalio vaikuttaa endoon.

Haluamme aikaa meille ja käsitellä tätä tilannetta rauhassa...ja pohtia mahdollisuutta "entä jos ei?" Pohtia mitä hyvää saamme, jos luovutamme. Minkälaisen elämän saisimme kahdestaan?  Todennäköisesti noita asioita pyörittelen jatkossa täälläkin...ja tietty kerron kuulumisia.

Viikko pregnylistä, eilen tuli tissit kipeeks...taitaa kierto vihdoin palata takaisin 28päiväiseksi.

tauko

Siirryn taustalle toistaiseksi, pidetään taukoa yrityksessä ja hoidoissa (ehkä lopullisesti). Pohditaan miten edetään, jaksammeko enää kolmatta hoitoa...tuntuu että tällähetkellä on niin moni asia pielessä, ettei onnistumista voi tulla niin kannattaako oikeasti tuhlata voimavaroja mahdottomuuteen. Annetaan ajan kulua ja katsellaan syksyllä miten edetään. Parannellaan tämän viimeisen vuoden aikana saadut haavat ja yritän saada raskaudettomuuskilot pois. Kokeillaan normaalia parisuhde-elämää ilman lapsettomuusstressiä.
Pitää tänään soitella lääkärille ja sanoa, että tarvitsemme taukoa...haluan elää hetken ilman hormoneita ja pyydän että josko kuitenkin tehtäis se laparoskopia...ja lisäksi kokeilen ruokavalion muuttaa tietojeni pohjalta endoa rauhoittavaksi.
Todennäköisesti kuitenkin välillä jotain kirjoitan, sillä ei nämä ajatukset päästä katoa...yritän kuitenkin ottaa etäisyyttä tähän osaan elämästäni. Ja enköhän minä täältä taustalta seuraa teidän kuulumisia. Toivotan kaikille onnea matkaan, ehkä me joskus täältä asemalta päästään pois...suuntaan tai toiseen.