Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
▼
sunnuntai 29. marraskuuta 2015
"ratkaisu"
No niin lapsentekopohdinnat ratkaistu...ostimme yleiskoneen ja rupean sitten leipomaan kaikenmoisia herkkuja ja sämpylöitä päivät. Tästä ostoksesta on kyllä apua jouluvalmisteluiden suhteen, olen kuitenkin lupautunut joulukakut yms tekemään lähes koko suvulle, joten eiköhän tässä tekemistä riitä joulukuun alkuun ihan hyviksi.
perjantai 27. marraskuuta 2015
Ajatetuksia...sekavia sellaisia
Ehkä tämä talven pimeys (ja kadonneet lumet) tai valmistuminen...tai mikälie on saanut pohtimaan miten tästä eteenpäin. Töitähän tässä pitäisi saada, tää loppuvuoden tilanne nyt on mitä on ja enemmän nyt odotankin että tammikuussa pääsen lastenpuolelle töihin...ainakin pieni mahdollisuus olisi :)
Mutta...olen viimepäivinä miettinyt, että pitäiskö sitä vielä jossain välissä jaksaa lahjasoluhoito...tunteet on todella ristiriitaiset, sillä en oikein tiedä haluanko lapsen vai onko tämä joku oma perfektionisti-juttu. Haluanko lasta lapsen vuoksi vai sen vuoksi etten kestä epäonnistumista?
Ja jos tuohon lähdettäisiin, niin sitten pitäisi leikkaukseen mennä tai jollain tavalla toi endo kuivattaa kasaan. Sillä ei mitään hyötyä maksaa kalliita hoitoja siitä että tonne endon runtelemaan kohtuun tungetaan alkio kuolemaan.
Mutta haluanko oikeasti hoitoja...haluanko oikeasti lapsen? Hirveän sekavat fiilikset. Kuitenkin tänne on selvitty ja elämä on ihanaa tällaisena...ja pikkusen epäilen että tämä hoitojen pohdinta johtuu tästä että olen flunssassa kotona ja mietin millä nyt täytän elämäni. Ehkä pitää odottaa siihen että olen töissä niin saan selvyyden mitä oikeasti haluan...haluanko tekemistä itselleni vai lapsen? Kun tiedän että nyt haluan ruveta myös luomaan uraani siihen suuntaan minne haluan päätyä...tällähetkellä minulla on aika tarkka suunta ja tavoite, minne haluan vielä töihin mutta tiedän että se vie aikaa ja vaatii työtä.
Nämä päätökset olisi helpompia kun olisi nuorempi...olisi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Tässä iässä pitää vähitellen miettiä mikä on tärkeintä...ja toisaalta miettiä myös sitä mikä on lapselle paras. Onko minusta äidiksi, haluanko äidiksi ja olisinko hyvä äiti?
Mutta...olen viimepäivinä miettinyt, että pitäiskö sitä vielä jossain välissä jaksaa lahjasoluhoito...tunteet on todella ristiriitaiset, sillä en oikein tiedä haluanko lapsen vai onko tämä joku oma perfektionisti-juttu. Haluanko lasta lapsen vuoksi vai sen vuoksi etten kestä epäonnistumista?
Ja jos tuohon lähdettäisiin, niin sitten pitäisi leikkaukseen mennä tai jollain tavalla toi endo kuivattaa kasaan. Sillä ei mitään hyötyä maksaa kalliita hoitoja siitä että tonne endon runtelemaan kohtuun tungetaan alkio kuolemaan.
Mutta haluanko oikeasti hoitoja...haluanko oikeasti lapsen? Hirveän sekavat fiilikset. Kuitenkin tänne on selvitty ja elämä on ihanaa tällaisena...ja pikkusen epäilen että tämä hoitojen pohdinta johtuu tästä että olen flunssassa kotona ja mietin millä nyt täytän elämäni. Ehkä pitää odottaa siihen että olen töissä niin saan selvyyden mitä oikeasti haluan...haluanko tekemistä itselleni vai lapsen? Kun tiedän että nyt haluan ruveta myös luomaan uraani siihen suuntaan minne haluan päätyä...tällähetkellä minulla on aika tarkka suunta ja tavoite, minne haluan vielä töihin mutta tiedän että se vie aikaa ja vaatii työtä.
Nämä päätökset olisi helpompia kun olisi nuorempi...olisi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Tässä iässä pitää vähitellen miettiä mikä on tärkeintä...ja toisaalta miettiä myös sitä mikä on lapselle paras. Onko minusta äidiksi, haluanko äidiksi ja olisinko hyvä äiti?
tiistai 17. marraskuuta 2015
Stressiä ja murheita
Olen viimepäivät ollut stressaantunut...väsynyt ja helevetin kiukkuinen. Mikään ei miellytä, kaikki vituttaa ja tuntuu että ihan kaikki kaatuu päälle. Rahatilanne on ihan perseestä, töitä ei löydy ja unelmien kämppä meni toiselle kun ei päästy mitenkään sitä katsomaan.
Pieniä kai nämä murheet on niiden rinnalla mitä maailmalla tapahtuu. Lauantai aamuna koin järkytyksen avattuani tv:n...Pariisissa oli ollut terroristi-isku. Tuntui kuin minua olisi lyöty vatsaan, en tiedä miksi tämä tuntui niin pahalta vaikka jokapuolella nykyään tuntuu ihmisiä kuolevan. Ehkä koska meillä asuu tuttuja ja läheisten sukulaisia siellä, ehkä siksi koska itse olemme olleet siellä tai olisimme voineet olla siellä..onneksi kaikki tutut olivat kunnossa, mutta pitkään oltiin sydänkurkussa. Pariisi oli meidän ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkakohde. Ensimmäinen irtiotto alkavista lapsettomuushoidoista...sen piti olla viimeinen loma kahdestaan, sillä pianhan meillä olisi omia lapsia tuotavaksi sinne. Tänään mietin, että ehkä hyvä ettei meillä ole lapsia...millaiseen maailmaan he olisivat syntyneet, sotivaan vastakohtien ja riitojen maailmaan. Miten täällä voisi pitää ketään turvassa?
Minulla on paha olla, mutta en tiedä johtuuko se omasta tilanteesta vai onko tämä paha olo tullut kaikesta mitä ympärillä tapahtuu...vai onko talven pimeys vihdoin ottanut minut otteeseensa ja surkuttelen elämääni kevääseen saakka. Ainut miten tämä surkeus eroaa viime vuosien surkeudesta on se etten surkuttele lapsettomuuttani...surkuttelen siitä edestä kaikkea mahdollista.
Tänään kuitenkin sytytän kynttilät, katson nyyhkyleffoja ja itkeä tillitän...kyllästymiseen saakka. Sen jälkeen kaivan hyllystä mun "joulufiilistely"-leffat ja nautin niistä. Ja jos niillä ei olo parane, siirryn disneyn pariin...jos pieni merenneito ja kaunottaren ja hirviön tarina ei paranna oloa niin sitten pitää varmaan jo kaivaa kovat aseet eli romanttiset hömppävideot.
Pieniä kai nämä murheet on niiden rinnalla mitä maailmalla tapahtuu. Lauantai aamuna koin järkytyksen avattuani tv:n...Pariisissa oli ollut terroristi-isku. Tuntui kuin minua olisi lyöty vatsaan, en tiedä miksi tämä tuntui niin pahalta vaikka jokapuolella nykyään tuntuu ihmisiä kuolevan. Ehkä koska meillä asuu tuttuja ja läheisten sukulaisia siellä, ehkä siksi koska itse olemme olleet siellä tai olisimme voineet olla siellä..onneksi kaikki tutut olivat kunnossa, mutta pitkään oltiin sydänkurkussa. Pariisi oli meidän ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkakohde. Ensimmäinen irtiotto alkavista lapsettomuushoidoista...sen piti olla viimeinen loma kahdestaan, sillä pianhan meillä olisi omia lapsia tuotavaksi sinne. Tänään mietin, että ehkä hyvä ettei meillä ole lapsia...millaiseen maailmaan he olisivat syntyneet, sotivaan vastakohtien ja riitojen maailmaan. Miten täällä voisi pitää ketään turvassa?
Minulla on paha olla, mutta en tiedä johtuuko se omasta tilanteesta vai onko tämä paha olo tullut kaikesta mitä ympärillä tapahtuu...vai onko talven pimeys vihdoin ottanut minut otteeseensa ja surkuttelen elämääni kevääseen saakka. Ainut miten tämä surkeus eroaa viime vuosien surkeudesta on se etten surkuttele lapsettomuuttani...surkuttelen siitä edestä kaikkea mahdollista.
Tänään kuitenkin sytytän kynttilät, katson nyyhkyleffoja ja itkeä tillitän...kyllästymiseen saakka. Sen jälkeen kaivan hyllystä mun "joulufiilistely"-leffat ja nautin niistä. Ja jos niillä ei olo parane, siirryn disneyn pariin...jos pieni merenneito ja kaunottaren ja hirviön tarina ei paranna oloa niin sitten pitää varmaan jo kaivaa kovat aseet eli romanttiset hömppävideot.
perjantai 13. marraskuuta 2015
maanantai 9. marraskuuta 2015
Isänpäivä
Nääh...eipä tuo sen ihmeellisempi ollut kuin muutkaan päivät, ei miehellekään. Ainut ero aiempiin vuosiin oli se ettei käyty ukin tai isän luona, kun kumpainenkin oli reissussa. Möllöteltiin kotosalla ja kateltiin simpsoneita...vuos sitten kateltiin niitä mun vanhempien luona.
Tänä aamuna kysyin mieheltä, tuntuuko pahalta "ettei pääse viettämään isänpäivää"...johon mies tokaisi vaan että eiköhän me isänpäivää vietetä jatkossakin niinkuin tähän saakka, juhlimalla omaa isää...ja ei hänestä ei tunnu pahalta vaikkei meille lasta tulekaan. Meidän elämä kulkee näillä raiteilla kaksin nyt.
Mitäs muuta? No meille tuli uusi koiruus, reilu viikko ollaan opeteltu elämään puoli vuotiaan irliksen kanssa ja hyvin on mennyt. Poju on jo sisäsiisti ja remmissäkin jotenkin oaa liikkua, enimmäkseen ollaan puistoiltu jotta poika saa meidän likkojen kanssa juosta ja telmuta, tutustua kunnolla ja oppia luoksetuloa...hieman on haasteellista kolmen koiran kanssa kulkeminen, kun kaksi on yli 40kiloisia ja pienimmäinenkin parikymmentä kiloa.
Mulla koulu loppui viikko sitten ja nyt sitten olen elävä ihme, valmis sairaanhoitaja ilman töitä...tutkintotodistuksen saan parin viikon sisällä ja toivottavasti sen myötä oikeesti löytyis töitä, nyt nautiskelen "lomasta" valmistellen kotia jouluun (eli oon siivonnut...siivonnut ja siivonnut). Meillä joulu menee jo vanhalla rutiinilla, hirveät määrät ruokaa, joulusauna vanhempieni luona ja sieltä kotiin nauttimaan punaviiniä ja juustoja...ellen sit ole töissä. Tänä vuonna vanhempieni luonakin joulu on pienimuotoista, sisaruksistani osa on reissussa joulun joten päätimme viettää kunnon juhlat sitten uutena vuotena porukalla.
Eli ei uutta tämän taivaan alla, mä oottelen töitä (ja kyllä olen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia hakenut...vaikka luulin et sairaanhoitajille duunia olis samantien ku koulusta pääsee) ja nautin tästä vapaasta, mitä ei hetkeen ole ollut (ja samalla stressaan et mistä hitosta sitä rahaa revitään jos ei pian duunia ala tulla).
Tänä aamuna kysyin mieheltä, tuntuuko pahalta "ettei pääse viettämään isänpäivää"...johon mies tokaisi vaan että eiköhän me isänpäivää vietetä jatkossakin niinkuin tähän saakka, juhlimalla omaa isää...ja ei hänestä ei tunnu pahalta vaikkei meille lasta tulekaan. Meidän elämä kulkee näillä raiteilla kaksin nyt.
Mitäs muuta? No meille tuli uusi koiruus, reilu viikko ollaan opeteltu elämään puoli vuotiaan irliksen kanssa ja hyvin on mennyt. Poju on jo sisäsiisti ja remmissäkin jotenkin oaa liikkua, enimmäkseen ollaan puistoiltu jotta poika saa meidän likkojen kanssa juosta ja telmuta, tutustua kunnolla ja oppia luoksetuloa...hieman on haasteellista kolmen koiran kanssa kulkeminen, kun kaksi on yli 40kiloisia ja pienimmäinenkin parikymmentä kiloa.
Mulla koulu loppui viikko sitten ja nyt sitten olen elävä ihme, valmis sairaanhoitaja ilman töitä...tutkintotodistuksen saan parin viikon sisällä ja toivottavasti sen myötä oikeesti löytyis töitä, nyt nautiskelen "lomasta" valmistellen kotia jouluun (eli oon siivonnut...siivonnut ja siivonnut). Meillä joulu menee jo vanhalla rutiinilla, hirveät määrät ruokaa, joulusauna vanhempieni luona ja sieltä kotiin nauttimaan punaviiniä ja juustoja...ellen sit ole töissä. Tänä vuonna vanhempieni luonakin joulu on pienimuotoista, sisaruksistani osa on reissussa joulun joten päätimme viettää kunnon juhlat sitten uutena vuotena porukalla.
Eli ei uutta tämän taivaan alla, mä oottelen töitä (ja kyllä olen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia hakenut...vaikka luulin et sairaanhoitajille duunia olis samantien ku koulusta pääsee) ja nautin tästä vapaasta, mitä ei hetkeen ole ollut (ja samalla stressaan et mistä hitosta sitä rahaa revitään jos ei pian duunia ala tulla).
keskiviikko 4. marraskuuta 2015
Surusta ja luopumisesta.
Viime viikkoina on tutuissa blogeissa koettu surua, raastavaa syvää surua. Toivottomuutta ja luopumista. Jokunen viikko sitten töissä näin potilaan surua, hänellä oli kuollut lapsi yllättäen...se suru oli jotain käsittämättömän raastavaa, niin eläimellistä ja syvä, että se veti minut hiljaiseksi. Minut, joka luuli oman surunsa aikoinaan olevan pahempaa kuin muiden...ehkä olen tässä vuoden aikana vihdoin saanut sitä peräänkuulutettua perspektiiviä elämääni, sillä ehkä olenkin päässyt ns.helpolla kun meille ei tullut positiivisia tuloksia ikinä, ei tullut lapsesta luopumista...sillä koskaan meillä ei ollut lasta ei edes mahdollisuutta.
Minä en ole joutunut luopumaan lapsestani, en raskaudesta...minä luovuin mahdollisuudesta. Minä luovuin aikoinaan siitä tulevaisuudesta, jota luulin odottavani ja haluavani.... Sen jälkeen kaikki tuleva on ollut minulle avoinna, ei mitään odotusta ja tietoa siitä mitä tapahtuu. On tietysti näitä konkreettisia asioita, valmistuminen, koira ja matkat. Nämä on asioita, joihin voin vaikuttaa...mutta kaikki niiden ympärillä on yllätyksiä täynnä...joko hyvää tai pahaa, sen näkee sitten.
Pahoittelut teille kaikille, jotka nyt luopuvat ja surevat...tiedän että se on ihan paskaa. Luopuminen varsinkin. Ja tsemppiä tuleviin taistoihin...sillä tuskin ne tähänkään loppuvat.
Minä en ole joutunut luopumaan lapsestani, en raskaudesta...minä luovuin mahdollisuudesta. Minä luovuin aikoinaan siitä tulevaisuudesta, jota luulin odottavani ja haluavani.... Sen jälkeen kaikki tuleva on ollut minulle avoinna, ei mitään odotusta ja tietoa siitä mitä tapahtuu. On tietysti näitä konkreettisia asioita, valmistuminen, koira ja matkat. Nämä on asioita, joihin voin vaikuttaa...mutta kaikki niiden ympärillä on yllätyksiä täynnä...joko hyvää tai pahaa, sen näkee sitten.
Pahoittelut teille kaikille, jotka nyt luopuvat ja surevat...tiedän että se on ihan paskaa. Luopuminen varsinkin. Ja tsemppiä tuleviin taistoihin...sillä tuskin ne tähänkään loppuvat.