Minulla on olo, että olen löytänyt itseni...ehkä sitten kuitenkin kadotin itseni jossain välissä tätä "vauvaprojektia", vaikka olen aina luullut ettei niin käynyt.
Kuitenkin tänään ensimäisenä työpäivänä uudessa työssä, huomasin nauttivani työstä, huomasin etteivät näkemäni vauvat aiheuttaneet pahaamieltä tai surua. Huomasin että lapsiaan työnteleviä äitejä voi katsoa ilman kateutta. Huomasin että lumisade voi olla kaunista ja mikä parasta, kevät taitaa olla tulossa.
Ehkä tämä maailma ei ole niin ruma paikka, kuin millaisena olen sen viimeiset pari vuotta nähnyt. Ehkä minulla on oikeus nauraa ja iloita, vaikken olekaan äiti (vielä). Ehkä muutun ärsyttävän positiiviseksi, joten mieheni ei varmaan sitten enää tunnista minua...ainakaan verrattuna siihen mörköön jonka kanssa on elänyt viime vuodet.
Vaikka inhosin (ja vihasin) koko e-pillerien käyttöä, olen tyytyväinen että asiat meni näin. Vaikka lapsihaaveet siirtyivät monella kuukaudella, niin saimme hetken hengähtää...saimme hetken olla me, alle vuoden naimisissa ollut pari...emmekä me, lapsettomuudesta kärsivä pari. Vaikka olemme kumpaakin, niin tämä "tauko" lapsettomuudesta tuli tarpeeseen ja sai minut nauttimaan elämästä tällaisena.
Pitkästä aikaa minä olen minä, se ihminen jonka kadotin pitkän aikaa sitten. Ehkä vihdoin on aika vaihtaa asunnostamme tapetit, joita vihaan mutten ole uskaltanut vaihtaa...koska siitä huoneestahan voi vaikka tulla lastenhuone...tehdä tästä talosta koti, jonne joskus vielä se operaatio kymppi saa tulla meidän elämää rikastuttamaan. Minähän sanoin että muutun ärsyttävän positiiviseksi ;)
Hyvältä kuulostaa tuo positiivisuus! Itsekkin koitan positiivista otetta löytää elämääni ja paljon paremmalta tuntuu kuin märehtiä siinä lapsettomuuden(meillä sekundääri) negatiivisessa suossa, omasta tahto tilasta se aika paljon on kiinni. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa sanotaan laulussakin!
VastaaPoista