Vuosisadan kiukkukipumasennusmenkat vihdoin ohi ja pystyn taas elämään ihmisten keskuudessa...ja jopa mieheni sietää minua taas, näköjään koiratkaan eivät enää kiusaa minua kaikilla keksimillään tavoilla. Taisin olla viimeisen viikon aika kamala noita-akka.
Tämän kierron vielä olemme ilman mitään lääkkeitä, seuraavaan olen clomit jo hommannut...haluan vaan aloittaa noi opintoni ilman ylimääräistä seksistressiä ja toisaalta haluan meidän reissunkin tehdä ilman ylimääräistä stressiä...eli voipi olla että vielä kaksi kiertoa mennään luomuna ja sitten hormonoidaan. Eipä sillä ettenkö meinaisi testailla ovulaatiot ja käyttää ne hyväksi, mutta muuten en meinaa stressata...pitää tietty ne testitkin ostaa jos niitä meinaa käyttää, ois ehkä vaan helpompi säännöllisesti joka toinen päivä kaapata ukko tonne punkkaan...
Kattoo miten se toimis(säännöllinen seksi siis...ei ukko, oletan että se toimii ihan hyvin), eikä sen enempiä koko asiaa miettiä. Millaista olisi elämä ilman omien limojen ja kiertopäivien tutkailua...joku hämärä muistikuva sellaisesta elämästä on, siitä vaan on suhteellisen kauan kun niin on ollut. Samalla voidaan ton miehen kanssa miettiä edelleen sitä kysymystä että mihin asti ollaan valmiita menemään saadaksemme sen lapsen. Onko se raja noissa clomeissa ja ovulaatiotesteissä...ja lisäksi kokeillaan kaikki vanhan(ja uuden) kansan pirkkaniksit, vai meneekö se kuitenkin siihen että kokeillaan IVF-hoitoja...ja lähdetäänkö mahdollisesti adoptoimaan jos mikään ei toimi, vai ollaanko vaan onnellisesti kaksin?
Vaikeita kysymyksiä, mutta katsotaan mihin tämä johtaa...toistaiseksi tie vie kouluun, pienempään asuntoon (toivoakseni saunalliseen sellaiseen) ja toivoakseni pian myös Pariisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti