huomioita

Juttelin tänään mieheni kanssa ensi vuoden suunnitelmista...ja huomasin että olen suunnitellut aika hyvin ensi vuoden, mutta entä jos hoito onnistuu ja tulen raskaaksi? Vasta tuo lause sai minut tajuamaan, etten oikeastaan usko onnistumiseen ollenkaan...valitettavasti. Minulla on kevään ja ensi syksyn harjoittelupaikat varattuna, minä olen hakenut kesälle töitä ja ilmottautunut sijaiseksi kunnalle...toiveissa töitä loppukeväästä alkaen mahdollisuuksien mukaan kouluviikkojen ulkopuolella. Minä en ole miettinyt miten harjoittelukuviot menee, jos tulen raskaaksi...en ole miettinyt ollenkaan...se ei ole minun tulevaisuuteni, ei enää minun päässäni.

En tiedä missä välissä näin on käynyt, lasta toivon edelleen ja haaveilen omasta pienestä...haaveilen meistä perheenä minä, mies, lapsi ja koirat. Mutta uskoni tuohon haaveeseen taitaa olla kuollut ja kuopattu, kehittelen uutta suunnitelmaa jossa olen näköjään joku uraohjus (voiko sairaanhoitaja olla uraohjus?).
Pohdin tulevia harjoitteluita, opinnäytetyötä...kesä- ja osa-aikatöitä. Pohdin asunnonvaihtoa rivitalo kaksioon saunalla...tai ehkä todella pieneen omakotitaloon (oma sauna ja piha olisi ihanaa). Suunnittelen meille matkaa ulkomaille keväälle ja lopputalveen...enkä ensi joulun vietämme jossain trooppisessa kohteessa kaukana tästä kylmästä ja harmaasta. Ei näissä suunnitelmissa meitä ole kolme, meitä on kaksi...minä ja mieheni.

Synarelasta on tullut päänsärkyä jo nyt, viimeksi ei tullut kuin viimeisinä päivinä ennen piikitysten alkua...hormoonihirviö olen, itken ja raivoan...välillä  yhtäaikaa. Välillä olen tyyni enkä välitä mistään...välillä raivoan elämän epäoikeudenmukaisuutta. Pelkään jo nyt miten kauheaksi tästä muutun kun piikitykset alkaa...