Siskoni sanoi eräässä keskustelussa "tuntuu kuin sinä yrittäisit aina täyttä jotain tyhjiötä...kissoilla, koirilla ja vauvalla"
Tää jäi mieleen...ja oon sitä pari päivää päässäni pyöritellyt. Varsinkin ku viimeaikoina lapsenkaipuu ei ole enää ollut niin raastavaa. Haluanko mä oikeesti lapsen ja äidiksi?...vai olenko vihdon oppinut elämään tässä hetkessä...tässä tilanteessa ja nauttimaan elämästäni tällaisena. Minä valmistun vuoden päästä ja näillä näkymin työllistyn sinne missä syventävän harjoitteluni teen.
Entä jos ei? Entä jos ei maailma kaadukkaan siihen ettei meistä tule vanhempia. Entä jos keskittyisin opintoihini ja tulevaan työhöni? Entä jos meidän elämän kuuluu mennä näin...kaksin? Sillä minä nautin tämänhetkisestä elämästäni...minä nautin vapaudestani. Minä pääsen kuntoilemaan kun haluan, käytän aikani opintoihini, lukemiseen...bloggailuun ja kuntoiluun. Me käymme treffeillä, nautimme viikottaisesta saunavuorosta ja toisistamme.
Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää.
Minusta on hyvä, että hoito on nyt pian. Oolen seurannut blogiasi pitkään ja jo ennen tätä postausta meinannut kommentoida, että sen viimeisen hoidon läpikäyminen on varmasti tarpeen.Jotenkin kirjoituksistasi on kuitenkin paistanut se, ettet olisi ihan valmis siihen, että yksi kivi jäisi kääntämättä. Nyt kuitenkin haluan uskoa, että sinulla on vain voitettavaa. Mikäli hoidosta syntyy lapsi, on se aivan takuulla tarkoitettu niin! Jos taas ei, olet vapaa jatkamaan eteenpäin. Toivon sinulle kaikkea hyvää!
VastaaPoista