Tämä kuluva vuosi on mennyt hoidoissa tai niitä odottaessa..tai niistä toipuessa ja surressa. Tänä vuonna olen kerran selvinnyt pinnalle ja nyt päätin että ensi vuonna mä pysyn pinnalla ja elän. Meillä on reissu varattuna, tai no hotelli...lennot vielä odottaa säätelyään, mutta kesällä lähdetään Italiaan, ensin napolin kautta viikoksi sorrentoon ja sieltä sitten pariksi päivää napoliin. Ensi joululle suunnittelemme reissua, koska tuntuu että haluan aloittaa meille oman jouluperinteen...erilaisen näistä "odotuksen" vuosien perinteistä. Tai ehkä vaan haluan elellä niinkuin lapselliset luulevat haluavansa elää...matkustaen ja "hetkessä"
Ensi vuonna minä valmistun ja aloitan työt. Kevät kuluu opintojen ja opinnäytetyön parissa...ja loppukeväälle on sitten kymmenen viikkoa harjoittelua, ensin pitkä harjoittelu sisätautiosastolla lähikaupungin sairaalassa ja sitten muutama viikko lastentautien polilla (joo ei ihan nappiin menny, mut kokeillaan nyt sitäkin). Kesän ja alkusyksyn toivottavasti olen töissä ja sitten onkin viimeinen harjoittelu ja valmistuminen...hurjaa ajatella että vuoden päästä mä oon valmis sairaanhoitaja ja toivottavasti saan töitä sieltä mistä haluan...ja missä teen syventävän harkkani.
Tällä hetkellä teen surutyötä, suren kaikke mitä jää kokematta ja näkemättä...mutta välillä huomaan,että olenkin iloinen..en sure, enkä kaipaa, vaan nautin siitä mitä on tulossa. Toivon että vähitellen pääsen siihen tilaan missä olin muutama kuukausi sitten ja osaan taas nauttia elämästäni täysillä. Välillä huomaan ajattelevani että helpompi näin...helpompi kaksin.
Hoidot nähtävästi on meidän osalta ohi, ellemme lähde yksityiselle ja se tapahtuu aikaisintaan vuoden päästä...eli eiköhän piikittelyt ole mun osalta ohi, sillä uskoisin että jos hoitoja vielä aloitellaan niin lähdetään sitten selvittelemään miten onnistuu lahjoitetuilla munasoluilla ja onnistuisiko niin että siskoni lahjoittaa meille. Adoptiota olen pyöritellyt päässä, mutta ajattelin että mun on ensin surtava tää suru ja sitten olen valmis lähtemään siihen rumbaan...mutta toisaalta koska se jo päässä pyörii niin luulen että niitä ajatuksia täällä työstän, kuten tuota surutyötäkin...sillä loppujen lopuksi, näistä asioista mulla on tarve kirjoittaa pois päästä sekoittamasta ajatuksia. Eikä adoptio kuulosta tai tunnu pahalta ajatukselta, sillä loppujen lopuksi onko se raskaus se tärkein vai lapsi? (Eli näyttäisi myös että taidan kuitenkin täällä kirjoitella, vaikka muuta suunnittelin)
Ehkä tämä ei ole loppu...vaan tämä on uuden alku, uuden suunnan, uuden suunnitelman...uuden elämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti