Olematon

"Mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii

Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee..."

Muutaman päivän on soinu päässä toi biisi...ja olokin on semmonen että oon ihan olematon. Mua ei oo ku en täytä tehtävääni ja lisäänny. En ole olemassa, kun kroppani ei tee mitä sen kuuluisi tehdä...enkä edes enää halua yrittää sitä siihen pakottaa...

Viime päivinä olen jopa pohtinyt jonkinasteista ehkäisyä, mutta hormoneja en halua (sotkevat pään ja kropan) enkä kyllä mitään kumishowtakaan halua, joten eiköhän tässä vaan luoteta ettei meille vahinkoja satu.

Tämä ei nyt tarkoita että olisin tyytymätön elämääni, olen enemmän tyytymätön yhteiskuntaan ja oletuksiin siitä mikä on elämän tarkoitus. Jos mun kroppani ei suostu lasta tekemään, niin sen tarkoitus ei ole lisääntyä...eikä meidän suhteen tarkoitus ole tulla vanhemmiksi. Ehkä meidän suhteella on joku muukin tarkoitus kun lisääntyä. Mikä ihmeen olemassaolon määritys on se lapsi? Nyt vihdoin alan ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomien ärtymyksen kun puhutaan miten nainen on luotu tekemään lapsia ja parisuhteen perimmäinen tarkoitus on lisääntyä ja kansoittaa maailma.