Täällä edelleen

Ensimmäinen viikko tupakatta takana..ja ihme mies on edelleen kotona ja nukutaan yöt yhdessä, Eli ehkä mä en niin pirttihirmu ollut kuin luulin... 
Pms vaivaa edelleen, mut löysin vihdoin watsapin kautta siskolle laitetuista viesteistä milloin edelliset menkat oli, joten tiedän millon ne on myöhässä (riippuen tietysti miten pitkä mun kierto on)

Mitäs muuta...viimeiset koulutehtävät on palautettu, tutkintotodistushakemus koululle laitettu...ja nyt vaan odottelen. Marraskuussa saan todistuksen ja pääsen sitten hakemaan Valviralta papereita. Huomenna on juttutuokio osastonhoitajan kanssa, josko mulle töitä lohkeaisi...ja jos ei niin sit alan soittelee ympäri sairaalaa ja piinaan osastoja niin kauan että joku luovuttaa ja ottaa mut töihin.

Ensi viikonloppuna lähdetään käymään yhden kasvattajan luona, niin koirasuunnitelma etenee edelleen ja kämppiä ollaan käyty katsomassa...vielä ei se unelmakämppä ole tullut vastaan, mutta uskoisin että kyllä me se vielä saadaan ja sen jälkeen pikku pentu meille tepastelemaan. Ja ennen sitä tepastelijaa, me lähdetään käymään venetsiassa ihan kaksin.

Eli ei enää surkuttelua, kylmissäni olen edelleen ja iho on ihan kaameessa kunnossa (joku allerginen reaktio, kun vaan tietäisin mikä sen tällä kertaa aiheutti).


Sitten lopuksi pieni pohdinta, jonka joku aika sitten facessakin jaoin

Joku viisas (äitini) joskus mulle sanoi "mieti mitä saat jos luovut..."...no mitäpä minä sain...
- Uusia ystäviä ja ihmisiä elämääni
- Sisarukset, vanhemmat ja puoliso tuli läheisimmiksi kuin ennen (myös ne ei biologiset sisarukset käly Hymiö heart )
- Huomasin osaavani paljon asioita, joita en ennen tajunnut osaavani
- Olen myös huomannut, että tää oma kroppa on ihan kiva vaikkei olekaan täydellinen
- Uusia haaveita ja suunnitelmia
- Uudenlaisen vapauden elämässäni
ja melkein oon jo saanu tutkinnonkin...

Ehkä pitää välillä luovuttaa, kun noinkin paljon hyvää voi saada.
Ja lopuksi, pitäisi aina muistaa että äidit ovat yllättävän viisaita Hymiö heart

Mulla oikeesti  on aika hyvin asiat nykyään...ja on aina ollutkin, on vaan jäänyt huomaamatta ku surkuttelin lapsettomuutta. Tää vuos on tehnyt mulle armottoman hyvää, oon oppinut elämään itseni kanssa. Oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen oppinut olemaan rehellinen läheisilleni...ja ennenkaikkea itselleni. 

Mulle teki hyvää luovuttaa ja tutkailla mitä oikeasti haluan, sillä sen verran syvällä olin noissa hoidoissa ja lapsettomuudessa, etten oikeasti enää nähnyt "metsää puilta". En enää tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan...jossain välissä lapsenkaipuu oli muuttunut ihan muuksi, ei se enää ollut kaipuuta vaan enemmän mun perfektionismia jota vitutti ku ei onnistuttu...en suostu sanomaan että se ois ollu pakkomielteistä, mutta kyllä jossain rajoilla mentiin... Mä oon onnellinen että päätettiin hengähtää ja kokeilla elämää kaksin...ja etsiä uusia haaveita elämäämme.

Tulipa taas sekavaa juttua, mut tämmösiä täällä.