Viime viikkoina on tutuissa blogeissa koettu surua, raastavaa syvää surua. Toivottomuutta ja luopumista. Jokunen viikko sitten töissä näin potilaan surua, hänellä oli kuollut lapsi yllättäen...se suru oli jotain käsittämättömän raastavaa, niin eläimellistä ja syvä, että se veti minut hiljaiseksi. Minut, joka luuli oman surunsa aikoinaan olevan pahempaa kuin muiden...ehkä olen tässä vuoden aikana vihdoin saanut sitä peräänkuulutettua perspektiiviä elämääni, sillä ehkä olenkin päässyt ns.helpolla kun meille ei tullut positiivisia tuloksia ikinä, ei tullut lapsesta luopumista...sillä koskaan meillä ei ollut lasta ei edes mahdollisuutta.
Minä en ole joutunut luopumaan lapsestani, en raskaudesta...minä luovuin mahdollisuudesta. Minä luovuin aikoinaan siitä tulevaisuudesta, jota luulin odottavani ja haluavani.... Sen jälkeen kaikki tuleva on ollut minulle avoinna, ei mitään odotusta ja tietoa siitä mitä tapahtuu. On tietysti näitä konkreettisia asioita, valmistuminen, koira ja matkat. Nämä on asioita, joihin voin vaikuttaa...mutta kaikki niiden ympärillä on yllätyksiä täynnä...joko hyvää tai pahaa, sen näkee sitten.
Pahoittelut teille kaikille, jotka nyt luopuvat ja surevat...tiedän että se on ihan paskaa. Luopuminen varsinkin. Ja tsemppiä tuleviin taistoihin...sillä tuskin ne tähänkään loppuvat.
<3
VastaaPoista