Outoa, minusta on tullut toiveikas lapsen suhteen...minusta, joka mietti jo haluanko lasta. Minä, joka suunnitteli elämäänsä ilman lapsia. Missä välissä tämä tapahtui? En pakonomaisesti pelkää lapsettomuutta, en enää toivo turhia enkä aio outoihin uskomuksiin enää sortua, mutta....minä oikeasti uskon että minusta tulee äiti. Järkevä puoleni vielä kuiskuttelee ettei se niin helppoa vieläkään tule olemaan, mutta (outo) toiveikas puoleni uskoo siihen enemmän kuin koskaan aiemmin.
Viime yönä näin pitkästä aikaa unta että olin raskaana, olin ihan viimeisimmilläni ja keskustelin unessa äitini kanssa sovitusta synnytyspäivästä (?). Olin outo ja kömpelö, en aiempien unieni tapaan "säteillyt" raskautta vaan tunsin oloni norsuksi ja odotin vain että saan lapsen ja kroppani takaisin...ja inhosin kun en muistanut alkuraskautta ollenkaan.
Olen siis taas höyrähtänyt ja toiveikas, mutta toivottavasti täältä ei tiputa korkealta ja kovaa...toivottavasti tällä kertaa meitä onnistaa...eikä mitään toivottavasti, minä päätän sen ja minustahan tulee äiti, pääsinhän minä kouluunkin kun niin päätin ;)
Hassua että toiveikkuus on outoa :) ajattelen siis ihan samalla tavalla! Uskomukset on nyt jätetty omaan arvoonsa, niistä ei ollut meille hyötyä. Ellei sitten uskomukseksi lasketa, että uskon kaiken päättyvän lopulta hyvin.
VastaaPoistaJa tuo perustelu, että pääsin kouluunkin, on myös hyvin tuttu :D