Tuolla alempana oli tullut kohtuullisen kiivastakin keskustelua siitä missä menee lapsettomuuden raja? mihin asti ollaan valmiita menemään saadaksemme oman lapsen? kellä on oikeus omaan lapseen? jne. Itse en alkuun hirveästi osallistunut, en osannut enkä pystynyt mitään järkevää sanomaan...mitä ihmettä sanoa kun oikeasti en alkuun tajunnut mitä kysyjä haki kysymyksellään...lopuksi keskustelun edettyä alkoi kiehua päässä ja pahasti.
Lapsettomuudesta kärsitään (virallisten tahojen mukaan) silloin kun lasta on yritetty vuosi, siis oikeasti yritetty ei suunniteltu. Itse en kokenut kärsiväni lapsettomuudesta, vaikka olimme ties kuinka kauan olleet ilman ehkäisyä...siksi tuo hoito taisi ollakin niin shokki epäonnistuttuaan, sillä nyt me kärsimme lapsettomuudesta, enkä tiedä tulemmeko koskaan saamaan omaa lasta. Itse en koskaan ole joutunut miettimään tai odottelemaan sitä haluaako mieheni lasta ja milloin haluaa, meillle oli alusta asti selvää että haluamme lapsia yhdessä ja aika pian jätimme ehkäisyn pois ja annoimme luvan lapselle tulla (emme kuitenkaan olettaneetkaan että se heti tulisi, tai yrittäneet sen ihmeemmin)...enkä oikeastaan edes ollut kauheasti huolissani kun ei vuodessa raskautta kuulunut, koska tiesin että endometrioosi voi hidastaa raskautumista.
Minulle lapsettomuudesta kärsii ihminen, jolla (joilla) on vaikeuksia saada omaa lasta. En halua mitenkään vähätellä sitä kärsimystä, että odottaa "lupaa" aloittaa yrittäminen, koska en tiedä sellaisesta kärsimyksestä. Mutta kuten aluksi sanoin, virallisien tahojen mukaan pari kärsii lapsettomuudesta kun he ovat yrittäneet vuoden.
Mihin asti ole valmis menemään saadakseni oman lapsen? En tiedä, tietääkseni en ole uhraamassa mitään elämästäni tällähetkellä saadakseni lapsen...no rahaa, mutta mielestäni rahaa ei tässä asiassa tulisi laskea? Mieheni on mukana tässä yhtäpaljon kuin minä, perheeni ja parhaimmat kaverini ovat tietoisia hoidoistamme ja ovat mukana matkassa parhaansa mukaan. Opintoni etenevät normaalia tahtia ja koiramme pääsevät päivittäin lenkeilleen...mitä siis uhraan? Ehkä kirjoituksistani saa käsityksen että käperryn kotonani omaan suruuni ja työnnän kaikki pois, mutta näin ei ole...tänne vaan puran sen pahimman (ja harvoina hetkinä sen hyvänkin ja toiveikkaan) elämästäni. En minä tätä blogia kirjoita kirjoittaakseni kahvitteluista kavereideni kanssa tai anestesiologian tenttien vaikeudesta (kuuntelen muuten samalla luentoa pre- ja postoperatiivisista ongelmista...vähän olen hyvä multitaskingissä)...tämän blogin tarkoitus on käsitellä lapsettomuutta ja sen aiheuttamia tunteita. Me kokeilemme hoidot niin pitkälle kuin julkisella saadaan ja sitten tutustumme adoptioon...niin pitkälle olemme valmiita menemään.
Kenellä on oikeus omaan lapseen? Tähän en osaa vastata, mielestäni minulla olisi oikeus...enemmän kuin naapurin alkoholistilla tai viereisen talon narkomaanilla. Kyllä minua välillä mietityttää miksemme me tunnu saavan lasta, vaikka mitä tekisimme ja nämä em.tapaukset ovat raskaana ja jatkavat huoletta vanhoja tapojaan isosta vauvamahasta huolimatta.
Ja lopuksi, aluksi en kokenut anonyymin kommenttia kauhean loukkaavana, ehkä hiukan asiottamana, mutten loukkaantunut. Se miten hän keskustelua jatkoi loukkasi minua. Mielenkiintoisia ja vaikeitakin asioita nuo ovat keskusteltavaksi, mutta jokaisen meistä tulisi osata edes hiukan mennä toisen osaan ja miettiä miten asiat ilmaisee. Valitettavasti itselle jäi anonyymistä sellainen kuva että hän vähättelee minun kärsimystäni, koska en ymmärrä hänen kokemaansa kärsimystä ja koin erittäin loukkaavana sen että hän halusi ns.näpäyttää oman tyttärensä avulla muita keskustelijoita. Koska kuitenkin tämä on lapsettomuusblogi, odottaisin että jokainen lukijakin tajuaisi että hehkuttaminen oman lapsen halauksilla on isku vyön alle. Eikä sen pahalta tuntuminen tarkoita sitä etteikö voisi muiden lapsiperheiden onnea katsoa...tai pystyisi olemaan onnellinen toisten puolesta.
Toivottavasti en ketään pahemmin loukannut, tämän hienommin en tätä nyt saa sanottua...
Olen myös miettinyt, että mikä minä olen sanomaan toisen tunteisiin mitään, koska enhän ole elänyt hänen elämäänsä. Olemmehan jokainen säkenöiviä ensilumen hiutaleita - erilaisia alusta loppuun. Vaikka tiettyjä lainalaisuuksia tunteissa löytyisikin, niin en jaksa uskoa niiden koskaan täysin olevan toistensa kaltaisia. Hippusen toisen lapsettoman tuskasta voi silti tunnistaa. Ja kuinka paljon se merkitseekään huomata, että toinen oikeasti ymmärtää edes jotain. Että joku jossain ymmärtää.
VastaaPoistaHienosti kirjoitettu Feenix <3
Tuohon alla olevaan sen tarkemmin kantaa ottamatta haluaisin vain kommentoida tämän. Empatiakyky, kuuntelemisen taito ja halu pystyä katsomaan asioita hieman toisestakin suunnasta kuin omaa nenänvartta pitkin on mun mielestä aika tärkeä osa ihmisten välistä vuorovaikutusta, ei vain vaikkapa lapsettomuusaiheessa vaan ylipäätään elämässä. Ainakin se tekisi monesti monesta asiasta helpompaa. Koska tosiaankin, kaikki me ollaan erilaisia ja koetaan omat pienet ja suuret murheemme omalla tavallamme. Mulle itselleni tahaton lapsettomuus on ollut niin suuri kriisi, että jokainen niitä tunteitani vähättelevä kommentti satuttaa ja syvälle, oli se tarkoituksellista tai ei.
VastaaPoistaKaikkea hyvää Feeniks näihin syksyn hetkiisi. <3
Hei Feeniks! Luin eilen tämän postauksesi ja piti sitten lukea tuo viestiketju alempanakin läpi. Kyllä minullakin kiehui puolestasi. Olen seurannut sinua pitkään ja mielelläni luen kirjoituksiasi, jopa niitä katkeria. Olen itsekin joskus kirjoittanut tosi katkeria tekstejä ja ymmärrän, että elämää on muutakin siellä taustalla, vaikka se ei blogista näy. Blogillasi on kuitenkin tarkoitus käsitellä lapsettomuutta ja minusta on hienoa, että uskallat kertoa kaikista tunteistasi. Itsekin ammattiauttajiin tukeutuneena voin sanoa, että on todella fiksua tiedostaa tarve puhua asioista ulkopuolisen henkilön kanssa. Se on todella voimaannuttava kokemus. En ole läpikäynyt samaa kuin sinä, mutta haluan sanoa, että toivon sinulle todella paljon kaikkea hyvää! <3
VastaaPoistaEnsinnäkin, hienosti kirjoitettu! Tuo "sota" oli mennyt minultakin ohi, mutta käväisin sen lukemassa. Aika hurjaa...
VastaaPoistaJa siis todella hienoa että päätit hakea apua! Kuten tiedätkin, minä hain sitä myös ja sain tietää että kärsin lievästä masennuksesta. Eli en todellakaan mennyt psyk. sairaanhoitajalle turhaan! Jutteluista on ilmennyt sekin, että lapsettomuus ei ole minun ainoa painolasti, se vain laukaisi kaiken. Eli oli se korsi mikä katkaisi kamelin selän. Toivon ja uskon että sinäkin saat avun!
Minusta tuo anonyymi osoitti ymmärtämättömyyttä paitsi lapsettomuudesta kärsiville, myös mielenerveyspalveluita kohtaan. Ne on ihan käyttämistä varten, ja niihin hakeutumisesta tehdään aivan liian iso numero. Ymmärrän että ihmisillä on usein suuri kynnys hakea apua, mutta niin ei pitäisi olla. Kriisi-tilanteissa on hyvä hakea vahvistusta omalle jaksamiselleen ja itsensä ymmärtämiselle. Keskusteluapu voi olla korvaamatonta. Itsekkin olen ollut harjoittelussa psykiatrian poliklinikalla, ja sinne hakeutuu hyvin erilaisia ihmisiä joilla on hyvin erilaisia tilanteita. Mutta siis pointti oli se, että hakeutuminen keskusteluun ei pitäisi olla suuren kynnyksen takana ja minusta oli kummallista, että nimenomaan tuo lähetteen pyytäminen laukaisi mietteet siitä, kuinka pitkälle olet valmis menemään..
VastaaPoistaMinäkin lueskelin läpi tuon aiemman postauksen kaikki kommentit. Hienosti ihmiset osasivat pukea tunteita sanoiksi. Itse jäin jo sanattomaksi. Ymmärsin kyllä anonyymin tiettyjä näkökulmia, mutta en ymmärtänyt hänen käytöstään, täällä, lapsettomuusblogissa.
VastaaPoistaVoimia Feeniks <3
Oho. Hämmentävää. Itse pyristelin hirveästi lapsettomuuden leimaa vastaan, ja joku haluaa sen itselleen jo ennen kuin on edes antanut raskaudelle mahdollisuuden... Mutta kuten Feeniks kirjoitit, ilmeisesti anonyymi halusi laajentaa käsitystä lapsettomuudesta, tuoda esiin että siitä voi kärsiä vaikka sinkkunakin, tai juuri noin että puoliso ei halua. Pieleen meni :/
VastaaPoista