Tämä blogi on ollut minulle yhdenlainen henkireikä ja purkautumistantere jo usean vuoden ajan...viimeaikaisia kirjoituksia lukiessani tekee vain mieli pyytää anteeksi, anteeksi etten osaa edes onnitella kunnolla teitä onnistuneita ja anteeksi miten kauhean katkeraa tekstiä kirjoitan.
Lisäksi huomasin ettei tämä kirjoittaminen oikein anna mitään, en tiedä kuka haluaisi tuollaista katkeran mahon tekstiä lukea...en minä ainakaan.
En oikein tiedä mitä teen blogin kanssa, en haluaisi kokonaan vielä luopua, toisaalta minun on jotenkin pakko repiä itseni tästä irti. Jokainen raskausuutinen (valitettavasti) on kuin isku palleaan js saa mut romahtamaan, toisaalta taas täältä saatu vertaistuki on korvaamatonta. En todellakaan tiedä mitä teen....
Päätin viimein pyytää lähetteen psyk.sh:lle, en kestä omaa oloani enää. Vaikka hyviä hetkiä on enemmän kuin huonoja, niin pakko saada itseni kasaan ennen seuraavaa hoitoa (eiku mehän luonnollisesti raskaudutaan tässä välissä...hah)
No kokemuksesta voin sanoa, että kirjoittaminen on se ainoa henkireikä ainakin minulle, jonka avulla voin päästää ulos osan siitä pahasta olosta mitä tuntee. Eikä sekään riitä kuvaamaan sitä paskaa fiilistä mitä lapsettomuudesta joskus aiheutuu. Ei sun tarvi olla kuule yhtään huolissas siitä, mitä ja kuinka katkeraa tilitystä tänne kirjotat.. Hyvä vaan että saat osan ulos itestäs. Ja aika moni pystyy noihin sun ajatuksiin samastumaan.
VastaaPoistaSitten kun on niitä parempia aikoja, ei ole tarvetta kirjoittaa. Sitä vain tahtoo nauttia niistä paremmista ajoista. Ja kerätä voimia. Sekin on musta ihan ookoo. Blogi näyttää mustalta, mutta tiedetään kyllä, että elämässä on muutakin kun se mitä blogista näkyy. Täällä näkyy se suru ja epätoivo. Ja sitä pitää voida johonki purkaa.
Hyvä silti, että haet tukea ammattilaiselta. Olen itse aikoinaan käynyt terapiassa vuosia sitten ja vaikka vastauksia ei löydäkään, voi löytää keinoja katsoa elämää eri vinkkelistä.
Minä toivoisin, että jatkaisit vielä kirjoittamista. Tämä 'blogiyhteisö' on niin valtavan hyvä tukiverkosto. Aina ei jaksa kirjoittaa tai kommentoida, mutta tieto siitä, että meitä on muitakin, auttaa. Ja kyllä me halutaan lukea niitä katkeria kirjoituksia <3
VastaaPoistaÄlä nyt ota tätä kommenttia loukkaavana, koska loukkaavaksi tai muutenkaan negatiiviseksi se ei ole tarkoitettu. Mutta mielestäni on aika rajua, kun kirjoitit, että sinulla on lähete psyk.sh, että kestät seuraavan hoidon.
VastaaPoistaItselläni on yksi terve lapsi ja uutta olemme yrittämässä, joten ehkä olen aivan väärä henkilö ymmärtämään tilannettasi. Siis sitä, että lasta haluaa niin kovasti, että joutuu käymään keskustelemassa ammattiauttajan kanssa, jotta kestää jonkin ilmeisen raskaan henkisen (ja fyysisen) koettelemuksen. Kun lopputuloskaan ei ole varma.
Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Siis sitä, että kuinka suuri halu saada oma lapsi onkaan, että ihminen vie itsensä aivan äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Joku joka ei edes halua lapsia olisi varmaan vielä enemmän ihmeissään...
Sanon nyt ihan suoraan että kute itsekin sanoit, et voi ymmärtää tilannettamme. Jos olet lapsesi saanut ns.helposti et (valitettavasti) pysty käsittämään millaisia tunteita lapsettomuus tuo mukanaan ja mihin asti olisit itse valmis menemään saadaksesi lapsen... on vaikea ymmärtää asiaa jota ei ole joutunut itse kokemaan.
VastaaPoistaJa pakko korjata, minulla ei ole lähetettä vielä vaan ajattelin pyytää. Koska tunnen tarvitsevani keskustelua ammattilaisen kanssa ajatuksia selventämään.
Nyt on pakko ottaa kantaa tähän, kun jollain tavalla kiehahti päässä.
VastaaPoista'Joku joka ei edes halua lapsia olisi varmaan vielä enemmän ihmeissään...'
Tietenkin olisi, mitä vapaaehtoisesti lapseton voisi ymmärtää tahattomasta lapsettomuudesta? Tuskin ainakaan sitä tuskan määrää, sitä kuinka se on läsnä joka päivä ja kuinka se vaikuttaa kaikkeen.
Tahaton lapsettomuus on todellakin yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää, jos ei itse joudu sitä kokemaan.
Kiehahti mullakin...onneks onnistuin sen verran järkeiltyä etten ihan pahinta tuotosta julkaissut ;)
VastaaPoistaHaluan tosiaan pyytää anteeksi sitä, että aiheutin nyt teille lapsettomille pahan mielen. Vähän pelkäsinkin, että näin käy. Ymmärrän, että kun ihminen on niin keskittynyt johonkin asiaan, että kaikki elämässä pyörii tuon asian ympärillä ja joku ulkopuolinen kommentoi asiaa, se ei voi kuin kuullostaa ilkeältä. Vaikka kuinka asiaa yrittää muotoilla rakentavasti, tässä tapauksessa: kuinka lapsen saaminen nousee niin tärkeäksi asiaksi, että jotkut lapsettomat kertovat jo aivan hukkaavansa itsensä tuon kaiken keskelle ja hoidoista ja lapsen saamisesta tulee niin suuri pakkomielle, että vaikka ei ole enää varma haluaako jatkaa, tuosta päähän pinttymästä ei pääse eroon. Näin olen joidenkin kertomuksista ymmärtänyt. Henkisesti ja fyysisesti laitetaan itsensä täysin likoon, niin että parisuhde ja ystävyyssuhteet saattavat kariutua. Eli onko se kaikki tuon arvoista??
VastaaPoistaMe kaikki elämme kuitenkin yhdessä tässä maassa jne. ja ajattelen, että toisten voisi edes yrittää sallia antaa ymmärtää.
Itse en kärsinyt lapsettomuudesta kuin muutaman hassun kuukauden, mutta voin sanoa, että kun ensimmäistä lastan yritettiin se puoli vuotta ehdin jo miettiä monia varmasti teillekin alkuunsa tuttuja kysymyksiä: entäs jos en ovuloi ollenkaan, onko minussa vika, onko vika miehessä, pitääkö meidän odottaa se vuosi ennen kuin saamme apua, jos en raskaudu jne.
Sitä ennen olin jo yli 5 vuotta odottanut, että mieheni haluaa edes ruveta lapsia hankkimaan. Tiedän siis miltä tuntuu odottaa ja pettyä, kun ei saa omaa lasta ja hoidin työkseni toisten lapsia. Kuinka tyhjältä se kohtu tuntuu, siihen sattuu ja sieluun sattuu.
Toivon teille kaikille sitä, että tuo tyhjä tunne täyttyy joskus, sillä voin vieläkin tuntea sen tyhjyyden ammottavuuden kohdussani, minkä nuo raastavat vuodet aiheuttivat.
Lapsettomuudesta voi kärsiä tahattomasti myös silloin, jos puoliso ei ole valmis edes kokeilemaan. Tuntea se pistävä tunne sydämessä: eikö hän ole juuri minun lapsia vai onko kyse jostain muusta?
Toivon, että te saatte joskus kauan kaipaamanne lapsen ja siirrytte tälle toiselle puolelle ja huomaatte, että teidän jengi vaihtuu: ette ole enää oikeutettuja kommentoimaan ja yrittämään ymmärtämään lapsettomien maailmaa. Näinhän se menee, koittakaa miettiä asiaa myös siltä kannalta, ei kaikki halua olla vain ilkeitä.
Anonyymi21. lokakuuta 2013 2.48
Voi huokaus, anonyymi kiroittaja! Ensinnäkin, on erittäin ihailtavaa ja viisasta pyytää ja hakea apua silloin kun ihmisen omat voimavarat syystä tai toisesta ovat vähissä. Oli kyse sitten lapsettomuudesta, sairastumisesta, läheisen menettämisestä tai ihan mistä vain. Lapsettomuus aiheuttaa meille tahattomasti lapsettomille hyvin monenlaisia tunteita ja sen kokonaisvaltaista vaikutusta on varmasti vaikeaa (mahdotonta!?) ymmärtää jos itsellä ei ole kokemusta lapsettomuudesta. Minusta kommenttiasi voisi verrata siihen, että joku ihmettelisi sinun tarvitsevan ulkopuolista apua jaksamiseen jos vaikka lapsesi sairastuisi vakavasti. Vähän sama kuin toteaisi, että hyvä äiti ei väsy vaan jaksaa mitä vain. Etkö itse venyttäisi itseäsi äärirajoille jos lapsesi esimerkiksi taistelisi hengestään? Onko sinun elämässäsi kaikki todella niin varmaa?
VastaaPoistaViestisi ei ollut tarkoitettu loukkaavaksi, mutta lapsettoman ihmisen surun ja tuskan vähätteleminen saati avuntarpeen myöntämisen ihmetteleminen loukkaa kyllä - ainakin minua. Meille lapsettomuus ja lapsettomuuden aiheuttamat tunteet ovat meidän arkitodellisuutta, meidän elämää vuodesta toiseen, jopa loppuelämän. Ja sen asian kanssa meidän on enemmän tai vähemmän elettävä halusimme tai emme, joten äärirajoille venyminen tuskin on kovin monen oma valinta. Avuntarpeen myöntäminen ja avun hakeminen on oma valinta, ja helkkarin viisas valinta onkin!
Viimeistä lausettasi en vaivaudu edes kommentimaan. Ehkä ymmärrät miksi, ehkä et.
Haluan vielä lisätä, että kirjoitin tuon ylläolevan kommenttini ennen kuin ehdin lukea anonyymin toista kommenttia. En tiedä jaksanko kommentoida enää tuota, ehkä huomenna...
PoistaNo voi hevon pee... Halusi olla ilkeä, tai ei, voisi jotkut mielipiteet ihan oikeasti pitää sisällään.
VastaaPoistaLapsettomuus on aivan takuulla yksi elämän suurimmista mahdollisista kriiseistä. Ei kaikille, ei jokaiselle, mutta usealle. Siinä on pelissä niin fysiikka kuin henkinen puoli, se menee ihmiseen aivan biologiselle tasolle. Ei siinä ole kyse pelkästään jostain haluamisesta tai pakkomielteestä. Se on identiteetin syvimpiin osiin käyvä kriisi.
Feeniks, yksi syy, miksi olen blogiasi päätynyt seuraamaan, on uskalluksesi sanoittaa myös sitä tämän maan kielletyintä tunnetta, katkeruutta.
Minulle se on antanut hyvän vertaistuen. Oma lapsettomuustaustani ja aikani on ollut hyvin toisenlainen, mutta katkeruus ja se tunne, kun ei vaan yhtään tippaa ole onnellinen toisen puolesta, on tuttua.
Jos kirjoittaminen, vaikka se katkera ja musta, sinua auttaa, kirjoita ihmeessä. Uskon, että se voi auttaa muitakin.
Toivottavasti saat itsellesi hyvän ammattilaisen keskustelukumppaniksi. Kaikkea hyvää.
Hohhoijaa! Meitä on moneen junaan ja osa jää vielä laiturillekin. Hyvä voisi olla toteuttaa vanhaa sanonta, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin silloin on parempi olla hiljaa.
VastaaPoistaFeeniks älä katoa! Pidä vaikka taukoa niin kuin Rowan, mutta älä katoa. Olen seurannut teitä koko tämän blogin ajan, ikävä tulee jos menet. Kuitenkin paras on tehdä niin kuin itselleen on parasta.
Aivan pöyristyttävä tuo anon eka kommentti. Ei tätä lapsettomuutta todellakaan voi ymmärtää kuin toinen vastaavanlaisessa tilanteessa oleva tai ollut. Siinäkin olen anon kanssa eri mieltä, että siirryttäessä lapsettomasta lapselliseksi ei muka enää voisi kommentoida lapsettomien asioita. Eiköhän tästä muodostu niin voimakkaat uurteet historiaan (riippuen toki historiasta), että lapseton pystyy antamaan vertaistukea lapsellisena lapsettomalle. Tästä koin esimerkin itse viime viikonloppuna kun tapasin tuttavaa, joka koki kolme keskenmenoa ennen kuin koki onnistuneen raskauden. Minulle se loi toivoa, sen sijaan, että olisin ajatellut mikä sinä olet sanomaan kun nyt sinulla on lapsia.
VastaaPoista-Rosuliina-
Lisään vielä Feeniks, että mene vaan keskustelemaan ammattilaisen kanssa jos siltä tuntuu. Itsekin yli pari vuotta lasta toivoneena ja kaksi keskenmenoa läpikäyneenä mietin, että missä vaiheessa ei enää vyöhyketerapia auta. Kaikkein tärkeintä minusta on positiivinen mieli, jota itseltä onneksi vielä toistaiseksi löytyy. Mutta varmasti jos homma vielä vuosilla pitkittyy niin... No, se on sen ajan murhe.
VastaaPoistaOlkoon vuosi 2014 meidän vuotemme!
-Rosuliina-
Mäkin tulin tänne liputtamaan tuon ammattilaisen kanssa juttelun puolesta. Mä hukkasin itseni lapsettomuutta vastaan taistellessamme ja parisuhdekin oli välillä todella kovilla. Lopulta en löytänyt enää iloa mistään, kaikki oli joko tasapaksua harmaata mössöä tai synkkääkin synkempää.
VastaaPoistaSilloin minä keräsin viimeiset voimani ja soitin isälleni, ja pyysin, että auttaisi taloudellisesti sen verran, että voisin heti hakeutua jonkun terapeutin luokse. Kävin viisi kertaa lapsettomuuteen erikoistuneella terapeutilla ja olen suunnattoman onnellinen, että niin tein. Auttoi ihan älyttömästi, kun sai purkaa oloaan jollekin, joka ei tuominnut yhtäkään ajatustani. Sain apua tunteideni käsittelyyn ja vakuutteluja siitä, etteivät ne olleet lapsettomuuskriisissä lainkaan poikkeuksellisia ja että suhtauduin asiaan aivan "normaalisti".
Nuo viisi käyntikertaa riittivät minulle. Niiden jälkeen tunsin oloni kuin uudestisyntyneeksi, voimaantuneeksi. Sittemmin voittoarpa osui meidän kohdallemme (4,5v toivomisen jälkeen), mutta sen onnistuneen hoidon ollessa vielä käynnissä mä tiesin sisimmässäni selviäväni, vaikka tulos olisikin ollut negatiivinen. Ja se oli paljon se.
Vielä Feeniksille tsempit ja tämän blogin suhteen teet just niin kuin hyvältä tuntuu. En enää lähde kommentoimaan lisää sen anonyymin ajatuksia, mielummin toivotan vain sinulle voimia ja ammatti-ihmisen lisäksi suosittelen lämpimästi Simpukan vertaistukiryhmääkin, jos sellainen sattuu lähettyvilläsi olemaan. Molemmat ovat itselle tuttuja vaihtoehtoja ja niistä olen saanut voimaa jaksaa taas eteenpäin!
VastaaPoistaPalaan jossain välissä tuohon anonyymin kommenttiin, kunhan siististi saan kirjoitettua asiallisen tekstin :)
VastaaPoistaLuetkohan alkuperäinen Anonyymi vielä tätä keskustelua?
VastaaPoistaHalusitko vain kertoa mielipiteesi? (Ja oliko se, että meidän ei kannattaisi stressata niin hirveesti?) Vai haluatko, että me tahattomasti lapsettomat, aktiivisessa yritysvaiheessa olevat ihmiset vastaamme kysymykseeksi?
Siis tähän: Kuinka lapsen saaminen nousee niin tärkeäksi asiaksi, että ihminen voi hukata itsensä sen kaiken keskelle? Miksi ihminen laittaa itsensä likoon niin täysin, että sekä parisuhde että ystävyyssuhteet saattavat kariutua? "Eli onko se kaikki tuon arvoista??"
En tiedä onko kaikki tämän arvoista. Ei elämässä yleensäkään etukäteen voi tietää, mikä on minkäkin arvoista. Minkä arvoinen sun lapsi on?
Tahaton lapsettomuus on tosi monelle iso henkinen kriisi. Pienemmistäkin asioista on monissa tapauksissa hyvä käydä juttelemassa ammattiauttajan kanssa.
(On muuten myös niitä, joille tahaton lapsettomuus ei ole iso kriisi, mutta harvempi heistä pitää blogia.)
Itse kuulun niihin, joille tahaton lapsettomuus on kriisi. Niin kuin Feeniks, olen varannut ajan terapeutille. Ja olen juuri niitä, joiden parisuhteella ei mene kovin hyvin eivätkä ystävät ja muu elämäkään hirveesti innosta. Takana pian 3 vuotta yritystä, ja sitä ennen 5 vuotta tietoista äidiksi tulemisen kaipuuta.
Täydet sympatiat viidestä vuodestasi. Äidiksi tulemisen haluaminen jäytää ilman yrittämistäkin. Ainakin omalla kohdallani se jäytäminen oli hyvin pientä verrattuna siihen, mitä olen tuntenut tässä aktiivisen yrittämisvaiheen aikana.
Tuntuu todella loukkaavalta, että kuusi kuukautta ehkäisyn lopettamisen jälkeen raskaaksi tullut ihminen ei tunnu haluavan yrittää ymmärtää, miltä jatkuva yrittäminen, pettyminen ja epätieto voi tuntua - ja että se voi sekoittaa suhteellisen täysipäisenkin pakkia.
(Siltä musta tuntuu, ettet oikeastaan kysynyt mitään, halusit vain kertoa mielipiteesi. Vastaan silti, koska mua ärsyttää niin sairaasti. Sanot haluavasi olla rakentava, mutta viestisi ei ole rakentava. Ja oliko pakko lähettää viesti ihmiselle, jolla selvästi on just tällä hetkellä tosi rankkaa? )
Kuinka ihminen voi hukata itsensä? Minä näin: Jos en tee mitään asioiden eteen, en luultavasti tule koskaan äidiksi. Jos taas teen, tulen aika todennäköisesti raskaaksi. Se tekeminen vaan on aika rankkaa, koska siitä ei etukäteen tiedä mitä kaikkea se sisältää tai miten kauan se kestää. On tosi vaikea säännöstellä järkevän yrittämisen ja huolen ja järjettömien vastaavien rajaa.
Kun olis joku simulaattori, jossa voisit koittaa tätä!
En haluaisi lapsettomien monopolia lapsettomuusblogien kommentteihin, mutta vähän ymmärrystä pliis.
***
Feeniks, tsemppiä muru <3 Ja kaikille muillekin!
Kylläpä raivostutti anonyymin kommentit. Mm. Hilkalta tosi hyvä vastaus. Tosiaan, anonyymi voi ensin miettiä minkä arvoinen oma lapsi on. Ja sitten miettiä vastausta omaan kysymykseensä meille tahattomasti lapsettomille, että onko tämä kaikki sen arvoista.
VastaaPoistaFeeniksille tsempit ja hienoa, että hait keskusteluapua! Itsekin pitäisi.
En oikein edes tiedä mistä aloittaa, aluksi tarkoitukseni on tulla tänne takaisin sen verran, että pyydän Feeniksiltä anteeksi ja että minun puolestani kommenttini voi poistaa kokonaan häiritsemästä.
VastaaPoistaMutta kommentoinpa nyt kuitenkin, vaikka en varmasti edelleenkään tule ymmärretyksi ja se todennäköisesti saa vain lisää halveksintaa ja pahaa mieltä aikaan...
Yritän vielä kerran selkokielellä selvittää, mikä alkuperäisen viestini tarkoitus oli: Halusin ihmetellä ääneen sitä, kuinka ihmeellistä on halu saada lapsia. Siitä syystä kirjoitin, että jotkut vievät itsensä niin henkisesti kuin fyysisestikin aivan äärirajoille ja pari-/perhesuhteita rikkoutuu. Tämä asia kävi ilmi minun jälkeeni jätetyistä kommenteista myös, mutta kukaanhan ei tätä tietenkään huomannut, ainoastaan tartuttiin niihin kohtiin, joilla mielensä sai pahoitettua.
Se että minulla on lapsi, ei varmasti auta minua ymmärtämään sitä, kuinka pitkälle joku voi mennä. Siis sitä, että joutuu käymään ammattiauttajalla keskustelemassa, jotta selviää seuraavat rankat hoitokerrat. Olen joistain lapsettomuus blogeista lukenut, enkä siis itse tätä keksinyt, että monet alkavat miettimään, missä kulkee raja. Ja minun mielestäni on huolestuttavaa, jos ihminen on valmis uhraamaan jo sen mitä hänellä (ne pari-ja perhesuhteet) on sen vuoksi, että haluaa jotain lisää. Noin niin kuin kärjistettynä sanottuna, koska sitähän se on, myöntäkää pois!
Siinä YLEltä näkyneessä tanskalais dokumentti sarjassa lapsettomuudesta kerran keskusteltiin juuri samasta asiasta: onko kaikille tarjottava "oikeus" lapseen, onko lapsi "oikeus". Tämä menee filosofian puolelle ehkä, mutta näin jopa siinä sarjassa oli sallittua pohtia.
Tämä ei ole kivasti sanottu, mutta minä olen sitä mieltä, että lapsettomuus ei ole mikään sairaus. Jos ihminen sairastuu esim. syöpään hän saattaa kuolla siihen ja elämä muuttuu ja tarvitsee psykiatria. Lapsettomuuteen ei kuole! Se on musertavaa ja hirveää ja kamala kaipuu seuraa koko elämän, mutta jos ihminen on muuten terve!
Meidän elämää lähellä on kaksi pariskuntaa, jotka ovat lapsettomia. Toinen pariskunta näistä on yrittänyt lasta kymmenisen vuotta eli eivät varmasti todennäköisesti saa koskaan lasta. Silti he selviävät, koska on pakko. Ja tiedättekö mitä? Minä kadehdin heitä joskus. Kadehdin sitä, että he voivat syödä yhdessä rauhassa, käydä elokuvissa ja matkustaa yhdessä, lähteä aivan noin vain jonnekin yhdessä, harrastaa harrastuksiaan itsekseen ja toinen selviää ilman hoitajaa jne. Elämä ei aina ole niin mustavalkoista. Te ette voi tietää, kuinka pahalta tuntuu lapsettomien vuosien jälkeen, kun sinulla vihdoin on oma lapsi, mutta ajattelet väsymyksen keskellä noita kaksistaan kadulla käveleviä pariskuntia. Kuinka syylliseltä tuntuu ajatella, että miksi en saanut lasta joka nukkuu monet pitkät päiväunet, kun meillä ei ole koskaan nukuttu puolta tuntia pidempään, kun haluaisi vain syödä tai käydä vessassa rauhassa, kun haluaisi sitä ja tätä entisestä elämästä. Ei, te ette voi tuntea sitä syyllisyyden tunnetta, jota nämä hetkittäiset ajatukset saavat aikaan. Te vain nyrpistelette nenäänne tälle kiittämättömälle äidille, jonka tulisi vain koko ajan olla onnellinen. Mutta kyllä te sitten ymmärrätte, jos teille lapsi tulee. Ja minä olen aina ajatellut, nytkin kun toista lasta aloimme yrittämään, että lapsia saadaan, ei tehdä. Tämän on minulle opettaneet VIIMEISTÄÄN lapsettomat tuttavamme.
En minä nyrpistele, en myöskään ole luopumassa ystävistäni/perheestäni tai miehestäni lapsettomuutemme takia. En ole koskaan ajatellut etteikö pienten lasten äideillä olisi rankkaa ja ystävieni kautta sen nähnytkin, ei en voi ymmärtää miten rankkaa se voi olla kun ei ole kokemusta asiasta. Mielestäni jokaisella on oikeus tunteisiinsa, ja kyllä minä kuuntelen ystävääni tuomitsematta kun hän valittaa lapsiarjen vaikeutta...turha mielestäni asioita on kaunistella tai silotella sen takia että meillä ollaan lapsettomia. Minä myös nautin meidän elämästämme tällaisena, tästä ns.vapaudesta mitä meillä lapsettomina on, silti haluan kokeilla kaikki käytettävissä keinot lapsettomuutemme hoitoon...sillä uskon tulevaisuudessa katuvani, jos en olisi kaikkea kokeillut.
PoistaTämä blogi on minun paikkani purkaa lapsettomuuteen liittyviä tuntoja, mutta ei mun elämä pyöri meidän lapsettomuutemme ympärillä...ne muut asiat eivät vaan pahemmin tössä blogissa tule esille. Minulla on opintoni, koirani ja mieheni, minulla on parhaat ymmärtäväiset ystävät ja ihanat vanhemmat, jotka ovat tukenamme kävi miten kävi.
Ja kyllä minä ymmärrän että sinun odottamasi viisi vuotta on varmasti olleet rankkoja ja jättäneet jälkensä, itse en lapsettomuutta kokenut kauheana kriisinä ennen tätä syksyä...itseasiassa välillä mietin jo sitä että jospa jäisimme ns.vapaaehtoisesti lapsettomiksi. No hoitoihin kumminkin lähdettiin ja näillä mennään. Enkä myöskään koe mitenkään vääränä sitä että haluan keskustella ammattilaisen kanssa ja selkeyttää ajatuksiani...parempi mielestäni asioista on keskustella, kuin hautoa itsekseen.
jatkuu edelliseen
VastaaPoistaAsia joka minua tässä Feeniksin blogin ylläolevassa viestiketjussa sai minutkin suutahatamaan oli se, että harva (oliko yksi) kommentoijista tarttui siihen seikkaan, että myös minä olen ollut lapseton tahtomattani. Ja tuota asiaa vielä väheksyttiin, koska minä olen VAIN kaivannut lasta enkä joutunut käymään hoitoja lapsen saamisen eteen! Siis mitä!! Vertailetteko te sitten eri hoitomuotoja saavia naisia myös? Jos ei ole kaikista kivuliaimpia hoitoja vielä kokenut on jotenkin vähemmän lapseton ja huonompi lapseton eikä ymmärrä sen tuskaa ja lapsen kaipuuta, jota joudutaan kaikkein kipeimmin hoitamaan?!!!
Tähän voin vain kommentoida, että te ette tiedä sitä HENKISTÄ kipua, jota aiheuttaa se, että oma rakas puolisosi antaa odotella, milloin hän on valmis lapsen hankkimiseen, kun sinua RAASTAA sisällä tyhjä kohtu ja masennut jokaisista alkaneista kuukausista ja mietit, kunpa olisit jo raskaana! Mietit milloin pääset edes kokeilemaan tuletko ylipäätään raskaaksi?! Entä jos olemme odottaneet viisi vuotta ja huomaamme, että en tule raskaaksi? Meillähän on mennyt viisi vuotta aivan hukkaan, kun olisimme voineet hakea apua jo ajat sitten! Se tunne kun ajattelee, että enkö vain oikeasti kelpaa tuolle miehelle, eikö hän halua vain juuri minun lapsiani? Jne jne!!!
Teillä ei ole mitään kokemusta tuosta ajasta! Tuosta viidestä vuodesta odottelua ja pahimman pelkäämistä! Entä jos hän viiden vuoden jälkeen ilmoittaa kaiken olleen tässä? Jään yksin ja ikä alkaa kolkuttaa ja ei ole miestä, mitäs nyt?
Mutta ei, minä olen se huono ihminen, joka ei ymmärrä mistään mitään eikä varsinkaan saa edes yrittää ymmärtää!!
Todellakaan en kenellekään halunnut tuottaa pahaa mieltä, koska en minä siitä mitään saa...
Anonyymi21. lokakuuta 2013 2.48
Anonyymi21. lokakuuta 2013 12.44
Hei Anonyymi.
VastaaPoistaHalusit siis ihmetellä ääneen, miten ihmeellisen vahva ihmisen halu saada lapsia voikaan olla? Ja kyseenalaistaa onko järkevää, että sen halun päästää niin suureksi, että lapsitoive uhkaa tuhota muut hyvät asiat?
Parisuhe tosiaan voi mennä plörinäksi. Olen blogeista käsittänyt, että valtaosa yrittäjistä on erikseen miettinyt, mikä heille on tärkeintä - lapsi vai parisuhde. Valtaosalla parisuhde menee lapsen saamisen edelle, vaikka päätös ei tietty estä sitä, etteikö toisiaan voisi hukata prosessin riepotuksissa.
Suurimmalle osalle aktiivinen lapsitoive tuntuisi myös olevan pariskunnan molempien osapuolten yhteinen juttu. (Esim. Mr Feeniks vaikuttaa olevan täysillä mukana.) Yhdessä päätetään, mitä ollaan valmiita riskeeraamaan. Pitkään kestävää ja hoitoja vaativaa lapsettomuutta on vaikea järkätä silleen, ettei siihen liittyisi mitään henkisiä riskejä (paitsi jos osaa tehdä aidon rauhan sen kanssa, ettei käy hoidoissa eikä erityisesti muutenkaan yritä). Kuvittelisin että tilanteessa, jossa kummallakin on suuri halu tulla vanhemmaksi, yrittäminen voisi olla parisuhteen parhaaksi - vaikka pettymystenkin kautta.
Oma tilanteeni on vähän erilainen, sillä miehelläni on jo lapsia, eikä hänellä siksi ole mieletöntä tarvetta kokea vanhemmuutta. Samoin minusta tuntuu, että jos tulee pakko valita, saattaisin asettaa vanhemmuuden parisuhteen edelle. En usko ainoaan oikeaan. Voin aina löytää uuden rakkauden, mutta äidiksi tulemisen ikkuna on nopeasti sulkeutumassa. Kyllä, haluan jotain lisää siihen mitä mulla jo on, ja musta on tosi ymmärrettävää, että haluan.
Ihmiset on erilaisia. Koska Anonyymi odotit miestäsi viisi vuotta, oletan että laitat parisuhteen vanhemmuuden edelle. Silti se olisit saattanut pitkään jatkuvan lapsettomuuden aikana hukata itsesi ja suhteesi. Ainakin mulle oli ihan tosi erilaista tuntea tyhjän kohdun ja sylin kipuja silloin kun aikaa, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja oli enemmän kuin nyt ja kun asiat oli kiinni vain miehen halusta eikä mun omasta kropasta (joka muuten sisältää pään).Samalla tiedän, että pahemmaltakin vois varmaan tuntua.
Minä arvotan eri hoitoja ja "lapsettomuuden asteita". Ajattelen, että mulla on toistaiseksi helpompaa kuin jos aikaa olisi kulunut paljon enemmän ja olisi alkanut vaikuttaa siltä, että tehokkaimmat ja kalleimmat hoidotkaan eivät välttämättä toimi. En tiedä ennalta miten reagoisin, mutta luulisin että parhaissa hoidoissa epäonnistuminen, vaihtoehtojen käyminen vähiin ja lopettamispäätöksen tekeminen plus sitä välittömästi seuraava aika olis ihan hirveetä. En epäile ettenkö selviäisi. Rankinta on odottaminen, epätieto ja jatkuvat pettymykset.
Vähän samalla tavalla arvotan epävarman kumppanin rinnalla odoteltua aikaa. Elin sitä vajaan kaksi vuotta. Eropäätöksen tein itse, koska en enää kestänyt elää ihmisen kanssa, joka tarvitsi niin kovasti aikaa ja tilaa miettiä. Itsetunto mureni ja eroprosessi on vieläkin monella tapaa isompi kriisi mulle kuin tämä lapsettomuus. (Eri tavalla - itsetunnon voi saada takaisin ja rakastua voi uudelleen, mutta äidiksi tulemiselle ei oikein ole vaihtoehto beetä.)
Oman kokemukseni perusteella aattelen että ihminen joka on kestänyt kumppanin epätietoa viisi vuotta on siinä suhteessa ihan sairaan sitkeä sissi ja ansaitsee mitalin.
Musta on yllättävää, että et tunnu osaavan asettua lapsettoman kenkiin, vaikka sinulla itsellä on tuollainen lapsen haluamiseen liittyvä kipeä ja pitkä kokemus. Et varmaan itse huomaa sitä, mutta sun viestit kuulostaa tosi tuomitsevilta, vaikka pyydät anteeksi ja sanot haluavasi ymmärtää. Niin kuin olisit vetänyt muiden lapsettomuudesta herneen nenään ja kertoisit, mikä on oikea tapa hoitaa homma.
Toivottavasti saatte pian toivomanne toisen lapsen ja arkikin jossain vaiheessa helpottuu. Ymmärrän että kadehdit joskus ihmisiä, joilla ei ole lapsia. Pikkulasten vanhemmuudessa on monia asioita, jotka näin sivusta seurattuna vaikuttaa helvetiltä (ja se on muuten yksi asia, jonka muistaminen auttaa mua valmistautumaan mahdolliseen lopulliseen lapsettomuuteen).
Tuo Hilkan toiseksi viimeinen kappale kuvaa mielestäni hyvin sitä syytä, jonka vuoksi anonyymi sinun asiasi herättää ainakin minussa ärsyyntymistä ja haluttomuutta jatkaa keskustelua kanssasi. Minäkään en ole ihan kaikesta kanssasi eri mieltä, mutta en näe monipuolisemmalle keskustelulle mahdollisuuksia, koska emme tunnu ymmärtävän toisiamme tarpeeksi.
VastaaPoistaKoen keskustelemisen hedelmällisenä ja avartavana erilaisista mielipiteistä ja kokemuksista huolimatta silloin, kun koen molemminpuolista empatiaa ja hyväksyntää ja aitoa välittämistä. Se ei välttämättä edes edellytä sitä, että molemmilla on omakohtainen kokemus lapsettomuudesta. Eikä sitä, että aina ymmärtää täysin tai on kaikesta samaa mieltä. Minulla on myös ystäviä ja sisaruksia, joiden kanssa jaksan ja pystyn (ja haluan) keskustella myös lapsiperheen arjesta, iloista ja ongelmista. Ja usein jopa nautin siitä. Kyse ei ole pelkästään lapsettomat vastaan lapselliset -asetelmasta, vaan lisäksi - tai ennen kaikkea paljosta muustakin.
Huoh. Väsyttää jo koko jauhaminen. Hyvää jatkoa myös anonyymille. Minä vetäydyn nyt keskustelusta.
Hiljainen puutarha: Ikävä, että koet minun olevan tavallaan vilpillinen (etten ymmärrä tarpeeksi) ja riittämätön (en tarpeeksi hyvä?) keskustelu kaveriksi. Se on minulle ihan oikeasti ok. Näissä keskusteluissa ollaan kasvottomia ja anonyymeja, joten jos et minusta pidä, ei se minun maailmaani kaada. Kaikkien kanssa ei vain tule toimeen ja selkeästi huomaan, että kun olet saanut minusta nyt tietyn mielikuvan, se ei poistu ja tunnet vastenmielisyyttä minua kohtaan. Minulla ei mielestäni ole mitään esteitä ymmärtää sinua, mutta epäilen, että sinulla taitaa olla minua kohtaan. Kärsin lapsettomuudesta viisi vuotta, joten minä itse tiedän mitä olen kokenut. Ikävä huomata, että sinua ei koske kaikkien ihmisten tuska, vaan pelkästään heidän jotka tunnet ilmeisesti olevan arvoitettuja sinun puoleltasi.
VastaaPoistaOlen myös väsynyt jauhamiseen, mutta toivon, että sinä saat elämältäsi sitä, mitä oikeasti haluat. Sitä meidän kaikkien kannattaa varmasti aina välillä miettiä: mitä ihan oikeasti haluamme. Ei esim. vain ulkoisen painostuksen tai päähän pinttymän vuoksi.
Hilkka Susinen: kiitos ymmärryksestä ja tsemppamisesta yrittämisemme ja lapsiperhe arjen keskellä. Mukava huomata, että edes joku pyrkii yrittämään minuakin, eikä ainoastaan veren puna silmissään hyökkää kohti. Sain myös oikeasti ajattelemisen aihetta ja varsinkin nyt toista lasta yrittäessä on minun hyvä pohtia ja käydä läpi tuota viittä vuotta lapsettomuutta.
Vasta nyt huomaan, että esikoisen syntymä ja oikeastaan jo raskausaika (vaikkakin ongelmineen sekin) taisi pyyhkiä pois kaiken entisen. Eli se lapsettomuusajan tuska ja tyhjyys pyyhittiin ihmeen helpolla pois. Toivottavasti tekin saatte oman helpotuksen tuojan elämäänne pian.
Vilpittömästi voin sanoa, etten yritä mitään oikeaa toimintapaa tyrkyttää! En todellakaan, sillä kuten Hilkka Susinen analysoi, niin toiset laittavat parisuhteen lapsiasian edelle ja toisilla taas lapset menee kaiken edelle. Hienoa ja parasta, jos näihin kärjistyksiin ja joko-tai valintoihin ei tarvitse ollenkaan joutua.
Nyt muistankin keskustelut mieheni kanssa siitä, että en halunnut häntä painostaa. Hän tiesi minun toiveeni, mutta en halunnut lapsia ennen kuin hän todella sitä halusi. Lasta rupesimme sitten yrittämään, kun hän otti viimein asian esille. Minulle oli selvää, että mieheni oli minulle tuolloin tärkein, hän oli jo minulla, enkä halunnut häntä menettää jonkin ei-vielä-olemassaolevan vuoksi, vaikka lasta niin hartaasti toivoin. Mieheni voisin menettää, mutta en sellaista, mitä minulla ei vielä ole ollut. Varmaan ymmärrätte mitä haen takaa.
Haluaisin vielä yleisesti sanoa, että "no hard feelings", mutta on vähän surullista, että läheskään kaikki eivät käden ojennukseeni ole todellakaan suopuvaisia. Mutta onneksi tyttäreni hymy ja halaus vie paljon murhetta mennessään <3
Anonyymi21. lokakuuta 2013 2.48
Anonyymi21. lokakuuta 2013 12.44
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.50
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.51
Lyhyesti vielä. Huomaatko, että itse vääristelet sanojani ja loukkaanut sitten siitä. Jo ensimmäinen lauseesi on puppua. En sanonut sinua vilpilliseksi, vastenmieliseksi jne. Totesin, ettei kumpikaan meistä tunnu ymmärtävän toisiaan. En nyt jaksaa toistaa itseäni. Ja halusin vetätyä keskustelusta, koska se ei etene ja pahoitan vain mieleni uudestaan ja uudestaan. Kyllä, minua loukkaa myös tyyli millä puhut minulle (ja muille). Siksikään en halua jatkaa tätä. Joskus on vain parempi antaa olla. Minä annan nyt olla.
VastaaPoistaHiljainen puutarha:
VastaaPoistaEn ole vääristellyt sanojasi, mutta kyllä nuo sinun sanasi saavat minut tuntemaan, että koet minut esim. vilpilliseksi ja vastenmieliseksi. En väittänyt sinun käyttäneen juuri noita sanoja, mutta se paistaa tekstistäsi selvästi läpi. Vai miten itse kuvaisit ihmistä, jonka kaikista hyvää ja sitä kaipaamaasi asiallista keskustelua tarkoitetuista sanoista väännät kaiken negatiiviseksi? Vilpillinen olo tulee, jos ei usko, että toivoo kaikille oikesti hyvää.
En ole täällä solvannut ketään tai vähätellyt ketään. Jods näin olen tehnyt, todista se. Olen ainoastaan tuonnut esille sen lapsen kaipuun suuruuden, joka saattaa rikkoa kaiken tai osan siitä hyvästä, minkä lapseton on saanut itselleen ennen halua lapseen (perhe, puoliso, terveys....). Sitä hieman kritisoin ja pohdin, missä kulkee auttamisen raja, missä vaiheessa ihminen on enää kykeneväinen huomaamaan omasta parastaan? Vai tarrautuuko hän pakkomielteisesti asiaan, joka ei enää ole tervettä, jos mielenterveys horjuu ja elämä pirstaloituu?
Minusta alkaa tuntumaan, että haluat vain saada purkaa raivoasi minuun. En minä ole syyllinen sinun tai kenekään lapsettomuuteen. Tai kenties olet vain kateellinen tai ainakin koet, että en saa osallistua keskusteluun, kun en enää ole lapseton.
Sitä minä olen nimittäin ollut. Tahtomattani lapseton viisi pitkää ja piinallista vuotta.
Ehkä tosiaan sinun on parempi antaa olla, kun vaikuttaa siltä, että olet sellaisessa mielentilassa tai jotain, mikä estää sinua rakentavaan keskusteluun. Sinä olet se, joka kirjoitti ettet halua minun kanssa keskustella, koska emme ymmärrä toisiamme tarpeeksia. Onko sinulla tapana esittää kaikille tuntemattomille ihmisille joku kysymys lista, jonka perusteella päätät voitko jatkaa hänen kanssaan keskustelua? Minä voin keskustella kaikkien kanssa ja en ymmärrä miten kahdella lapsettomuuden kokeneella ei voi olla tarpeeksi yhteistä?
Ongelman ydin taitaa nyt olla se, että ettet näe minua lapsettuudesta kärsineenä. Minun taustani nyt vaan sattuu olemaan se, että jouduin olemaan tahattomasti lapseton puolisoni vuoksi. Se on myös lapsettomuutta joka sattuu.
En minä loukkaannu sanoistasi, mutta ymmärtämättömyys sattuu tai ei se satu, mutta tuntuu ikävältä. Lapsettomuus sattuu. Sinä olet minulle vieras, jonka sanat loppujen lopulta ovat vain sanoja.
Anonyymi21. lokakuuta 2013 2.48
Anonyymi21. lokakuuta 2013 12.44
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.50
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.51
Anonyymi26. lokakuuta 2013 10.11
Tämä on mielestäni oikein mielenkiintoinen keskustelu, vaikka tunteita herättääkin moneen suuntaan. Hyvin selkeällä tavalla tulee myös esiin se, kuinka tärkeää on asetella sanansa varovasti silloin, kun kyseessä on toiselle ihmiselle äärimmäisen vaikea asia.
VastaaPoistaMinä ymmärrän hyvin anonyymin varsinaisen kysymyksen ja olen sitä paljon pohtinut itsekin. Mikä siinä onkin, että tahaton lapsettomuus aiheuttaa ihmiselle niin suuren kriisin? Miksi lapsen saaminen on minulle niin tärkeää, että se on saanut minut tekemään uskomattomia uhrauksia ja kärsimään kohtuuttoman paljoon? Miksi lapsen saaminen tuntuu niin tärkeältä, että sen vuoksi kiipeän yli piikkikammostani, kestän inhottavia toimenpiteitä ja avaan koko elämäni adoptioneuvonnassa? Miksi minulla meni melkein vuosi hoitojen lopettamisen jälkeen siihen, että voin sanoa toipuneeni menetyksestäni? Ja miksi en voi vain lopettaa toivomista ja jatkaa elämääni?
Näihin kysymyksiin minulla ei ole kunnollista vastausta. Tarve lapsen saamiseen on varmasti hyvin biologista ja myös sosiaalista. Tahatonta lapsettomuutta määrittää oman kehon pettäminen. Sinä kirjoitit, että lapsettomuus ei ole sairaus. Olen siitä kanssasi täysin eri mieltä. Lapsettomuus ei toki ole kuolemanvakava sairaus, mutta sairaus kuitenkin. Minun kohdallani sillä sairaudella on nimikin (endometrioosi) ja vielä lapsettomuushoitojen jälkeenkin kamppailen sairauteni kanssa ja myös se on rankkaa.
On kuitenkin kamalan tärkeää muistaa esittää nämä kysymykset ilman hitustakaan syyllistämistä tai neuvomista. On aivan yksinkertaisen totta, että yksikään meistä ei pysty asettumaan toisen saappaisiin. Kun ei oikeasti ymmärrä, hyvääkin tarkoittava neuvo, kysymys tai kommentti voi loukata. Silloin kannattaa ehdottomasti valita oikea aika ja paikka kysymyksen esittämiseen. Vielä tärkeämpää on valita sanansa tarkkaakin tarkemmin.
Ymmärrän, että et itse varmasti huomaa, missä kohtaa sanavalintasi menivät pieleen. Uskon, kun sanot, että tarkoituksenasi ei ollut olla ilkeä. Ensimmäinen kommenttisi tuntui kuitenkin alentavalta. Siinä sinä tavallaan kerroit, että et millään kykene ymmärtämään, miksi ihmiset antavat tahattoman lapsettomuuden viedä itseltään voimat kokonaan.
Myöhemmin toki kerroit, että tahaton lapsettomuus on sinuakin koskettanut. Siinä vaiheessa kuitenkin painotit sitä, että kukaan meistä ei pysty sinun kokemustasi ymmärtämään. Näin varmasti on, mutta meissä tahattomasti lapsettomissakin on sellaisia, jotka ovat alkuun odottaneet lapsen yrittämistä erilaisten syiden vuoksi. Minunkin kohdallani mies ei ollut valmis aloittamaan yritystä silloin, kun itse olisin siihen ollut valmis. Minä olen surrut asiaa jo siinä vaiheessa. Vaikka tiedän, että surun ja murheen vertaileminen on tyhmintä mahdollista, vertailen nyt omia surukokemuksiani: Minulle jokainen lapsettomuuden vaihe on ollut entistä vaikeampi. Siinä vaiheessa, kun mies ei vielä ollut valmis, surin asiaa, mutta edessäni oli paljon toivoa. Ensimmäisen yritysvuoden aikana aloin aavistella pahaa ja surin asiaa paljon, mutta vasta ivf-rumba ja sitä seurannut toipumisaika ovat olleet uskomattoman rankkoja ja psykiatrisia palveluita olen minäkin tarvinnut.
Haluan vielä kiinnittää huomiotasi tähän lauseeseesi: ” Mutta onneksi tyttäreni hymy ja halaus vie paljon murhetta mennessään <3” Tällä lauseellasi onnistuit vääntämään puukkoa todella monessa haavassa. Tämä lause tuntui kylmältä, välinpitämättömältä ja kehuskelevalta. Lyönti vyön alle. Sitä se oli.
Toivon kovasti, että minä onnistuin valitsemaan sanani sillä tavalla, että sinä ymmärsit tarkoitukseni. Kaikkea hyvää lapsitoiveen toteuttamiseen!
Illusia:
VastaaPoistaKommenttisi yllä on mielestäni juurikin sitä rakentavaa keskustelua.
On myös totta, että sanansa kannattaisi valita tarkkaan, mutta sitten taas toisaalta loukkaantuminen on aina yksilökohtaista. Toinen ottaa kaikesta nokkiinsa, kun toinen taas osaa tai ainakin yrittää ymmärtää toisten kommentit tai jättää ne rauhassa omaan arvoonsa. Omaan arvoonsa itse jätän kommentit, jotka ovat selvästi tarkoitettu provosoiviksi tai loukkaaviksi. Silti ei ketään saa ruveta loukkaamaan tai olettaa, että ymmärtää loukkauksia, jos toinen on herkillä. Näin ei minunkaan ollut tarkoitus toimia.
Aina ei myöskään näin aikuisten kesken osaa ajatella, että joku ei osaa tai halua ymmärtää. Meitä tosiaan on moneksi. Ja sanon vielä kerran, että en kostu siitä mitään, että loukkaisin toisia tahallisesta. Halusin tosiaan vain tuoda keskustelun aiheen esille, minkä Illusia oli ymmärtänyt.
Enhän voi kuin pyytää uudestaan heiltä anteeksi, jotka loukkaantuivat sanoistani.
Keskustelemalla lapsettomuudesta avoimesti voi auttaa myös lapsettomia. Monilla ei ole varaa yksityisen hoitoihin ja jonot yleisellä puolella ovat ymmärrettävästi pitkät. Ihmisten tietoisuuden lisääminen, siis niidenkin jotka eivät ole lapsettomuutta ajattele ongelmana, voisi auttaa resurssien kohdentamisessa ja useampien saamista avun piiriin.
Lapsettomuuteen voi tosiaan moni sairaus johtaa, mutta itse lapsettomuus ei edelleenkään minun mielestäni ole sairaus. Lapsettomuus voi olla jonkin sairauden aiheuttamaa, ikään kuin oire/"sivutuote" siinä kuin sokeutuminen tai vastaava.
Kertokaa te apua lapsettomuuteenne hakeneet, kuinka lapsettomuus määritellään sairaalamaailmassa? Onko lapsettomuus sairauden hoitoa? Kuinka paljon esim. Kela avustaa hoidoissa vai onko se tosiaan vain se yleinen lääkekustannusten katto, joka auttaa lapsettomia? Onko siis mitään muuta Kelan puolelta?
Kommenttini tyttäreni halauksesta ja hymystä oli tarkoituksella haettu ehkä provosoivaksi, mutta kun tunteet kiehuu niin näin käy. Ja siis sehän on ihan tosi asiaa tuo kommentti. Mutta ei sillä toisia loukata saa. Lapsettomana itse loukkaannuin kaikesta: kadulla näkyvistä lapsista, anopin kommenteista, kuinka hän aina raskautui, kun vain vähän peittoa heilautti jne. Kaikki ympärillä oleva voi saada lapsettoman pois tolaltaan, suuttuneeksi ja loukkaantuneeksi. Jopa niin, ettei loukkaaja tiedä loukanneensa! Meillä on erittäinen läheinen lapseton pariskunta, mutta sekin asia on tullut tietoisuuteemme kierrellen ja kaarrellen muilta kuin heiltä itseltään. On vähän vaikea varoa sanojaan, jos ei osaa varoa sanojaan.
Ja vielä Illusia: Ymmärsin sanasi oikein hyvin ja olit kirjoittanut mielestäni hyvin rakentavasti. Kiitos lapsitoiveen tukemisessa!
Anonyymi21. lokakuuta 2013 2.48
Anonyymi21. lokakuuta 2013 12.44
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.50
Anonyymi25. lokakuuta 2013 11.51
Anonyymi26. lokakuuta 2013 10.11
Anonyymi27. lokakuuta 2013 3.54
Jos sinä tiedät miten pahalta ja loukkaavalta kyseinen kommenttisi tuntuu,niin miksi sellaista edes menit kirjoittamaan. Varsinkin jos yhtään olet lukenut mitä minun elämässäni viime aikoina on tapahtunut,ihmettelen kovasti miksi pitää ns.kehua asialla jota toinen ei saa. Miltä itsestäsi olisi sen viiden vuoden aikana tuntunut tuo lause? Jos halusit satuttaa niin siinä onnistuit ja revit aika hyvin jo valmiiksi "verillä olevat haavat"
VastaaPoistaHaluaisin todeta, että yleensä lapsettomaksi katsotaan ihminen, joka on yrittänyt raskautta aktiivisesti yli vuoden. Eli sinä anonyymi, et yleisen määritelmän mukaan varsinaisesta lapsettomuudesta ole kärsinyt. En halua vähätellä sinun raskaita kokemuksiasi, mutta kaikkien kommenttiesi perusteella et ymmärrä muiden keskustelijoiden tunteita. Uskon, että et pahaa tarkoittanut, mutta kommenteistasi jää valitettavasti hyvin ikävä vaikutelma.
VastaaPoistaOlen itsekin odotanut pitkään, että mieheni suostuu aloittamaan yrityksen ja omista lapsista olen haaveillut aina. Yritys aloitettiin yli kaksi vuotta sitten ja nyt olemme aloittaneet tutkimukset. Elämässä on paljon hyvää ja muutakin sisältöä, silti huomaan asioiden käyvän koko ajan raskaammiksi. Kuukausi toisensa jälkeen yrittäminen, toivominen ja sitten pettyminen vievät valitettavasti ison osan ajatuksista.
Isot tsempit teille kaikille! Olette rohkeita ja upeita naisia. Ihailen sitä voimaa jonka olette jostain kaivaneet mustimmillakin hetkillä. Monen teistä blogeja olen viime aikoina alkanut seurata ja olen kokenut sen voimaannuttavana. Vaikka olemme vasta tutkimusvaiheessa, monet katkeratkin tunteet ovat nostaneet päätään. Feeniksille iso halaus! On rohkeaa hakea apua, kun sitä tarvitsee. Ja jos sinua tänne avautuminen auttaa, jatka ihmeessä. Uskon sen auttavan monia samojen tunteiden kanssa kamppailevia.
Myös anonyymille kaikkea hyvää elämään! Nauti ihanasta perheestäsi ja toisen vauvan yrittämisestä :)
Parempaa syksyä kaikille <3
Tietääkseni jo mainitsin, miksi tuon kommentin kirjoitin a)koska se on totta ja se tuli minulle mieleen vastausta kirjoittaessani (minun mielipiteeni). Tyttäreni nyt kuuluu elämääni ja b)se loukkaavuus tuli siinä kohdin, kun täällä minun kommenteistani eräät tuntuvat väkisin vääntävän sen herneen nenäänsä. Siinäpä sitten takaisin ihan oikeaa asiaa, ei mitään sanojen vääntelyä. Vihapäissään siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
VastaaPoistaToisaalta jos tuollaisista kommenteista haavat repeää auki ja mieli pirstaloituu niin ulkona täytyy varmaan kulkea pussi päässä ja tv:tä ei voi katsoa, koska siellä voi nähdä lapsiaan halaavia vanhempia. Tai sitten se oikea selitys, joka taitaa kuitenkin olla se, että suututaan nyt kaikesta, mitä tuo anonyymi nyt sattuu kirjoittamaan. Ohitetaan kaikki se rakentava ja asiallinen, koska sitähän ei ole(lue: ei haluta nähdä).
En minäkään näitä blogeja lue, jos kaikkia lapsettomia dissaisin.
Outoa, että edelleen täällä teksteistäni saadaan irti jotain
ymmärtämättömyyttä toisia kohtaan. ALUN PERINKIN HALUSIN KESKUSTELLA VAIN SIITÄ, MISSÄ RAJAT KULKEE, KUN IHMISET ELÄVÄT LAPSIHAAVEIDEN KESKELLÄ!!! JA MINKÄ HINNAN JOTKUT OVATKAAN SIITÄ VALMIIT MAKSAMAAN!
Ja vielä se, että minä en ole lapseton ollut, kun yleinen määritelmä ei sitä salli. Kukahan se tässä nyt on se ymmärtämätön?! :D ja vielä kerran :D ei siis voi enää muuta kuin nauraa! Ihan oikeesti!? Kyllä sinä tuolla lausahduksella aika rankasti vähättelet "raskaita kokemuksiani"!
Kaikesta huolimatta kaikille sydämeni pohjasta myös onnea tulevaan, minne se teitä sitten viekään!
Ei, en kulje ulkona pussi päässä, enkä koe pahana tai loukkaavana ulkona liikkuvia äitejä lapsineen tai televisiossa. Mutta sen koen loukkaavana että tieten tahtoen tullaan lapsettomuusblogiin kertomaan miten ihana oma lapsi on.
PoistaKela korvaa osan lääkkeistä, kalliitahan ne silti ovat. Me käymme julkisella hoidoissa, alkuun olen apua hakenut koviin kuukautiskipuihin joiden taustalta löytyi endometrioosi...eli olin ns.hoidoissa jo ennen lapsihaavetta. Endometrioosiin parhaiden auttaisi raskaus, joten kyllä minä sanoisin että ihan hyvästä syystä hoidoissa ollaan. Kyllähän leikkauksellakin apua saisi, mutten mielellään suureen avoleikkaukseen lähtisi kun vaihtoehtoja on...varsinkin kun asiaan erikoistunut lääkäri on samaa mieltä kanssani ja lapsitoivekin meillä on. Kyllä omalla kohdalla raskaustoive on vahvasti mukana elämässä myös senkin vuoksi, että kärsin jonkinasteisista kivuista päivittäin ja tiedän että raskaus ainakin hetkellisesti rauhottaisi tilanteen.
Tämä kommentti tulee siis jäämään viimeisekseni tässä keskustelussa ja ylipäätään tässä blogissa... Jään seurailemaan kamppailujanne sivusta ja jätän tämänkin turhan stressin taakse. Stressi ei tee hyvää kropalle.
VastaaPoistaHaluaisin vielä huomauttaa, että pariskunta, joka yrittää saada raskautta alulle puoli vuotta ja sitten onnistuu, EI KÄRSI LAPSETTOMUUDESTA! Voi olla, että nainen stressaa (koska mies ei todellakaan tässä vaiheessa stressaa), huolestuu ja ahdistuu (ja itsekin tein niin) mutta se on pelkästään typerää ja turhaa, koska puoli vuotta on normaalin KESKIARVO, ja vasta vuoden kohdalla kuuluu huolestua, jos raskaus ei ala.
VastaaPoistaTäytyy vähän ihmetellä, että joku kehtaa tulla lapsettomuusblogiin kertomaan, kuinka kamalaa se puolen vuoden odotus oli. Ja kehtaa loukkaantua, kun ihmiset eivät ota sitä kauhean hyvin! Jos hakisit sitä vertaistukea jostain muualta, vaikkapa ihan tavalliselta lasta toivovien palstalta?
Alkuperäiseen kysymykseesi Hilkka vastasi upeasti: minkä arvoinen sinun lapsesi on, anonyymi? On ihan selvää, että toisille lapset ovat tärkeämpi asia kuin toisille. Surullista, että et ole missään vaiheessa osannut nauttia tämänhetkisestä elämästäsi, vaan kaipaat aina muualle.
Sekin jotenkin ottaa päähän, että olet loukkaantunut läheisten ajattelemattomista kommenteista, ja sitten tulet itse kirjoittelemaan ajattelemattomia kommentteja. Katso peiliin, nainen. On vähän eri asia, että lapseton henkilö ITSE miettii, missä menee jaksamisen raja, kuin että täysin normaalilla hedelmällisyydellä varustettu ÄITI tulee lapsettomien keskelle pohtimaan samaa asiaa. Jos et ymmärrä eroa, niin en osaa auttaa.
Kaikkea hyvää jatkoon, toivottavasti löydät jonain päivänä kyvyn nauttia nykyhetkestä. Vaikkapa ihan ammattiauttajan avulla! Se päivä tulee vielä, kun lapset ovat lentäneet pesästä, ja olette taas kaksin. Tai yksin.
Olen kovin yrittänyt olla puuttumatta keskusteluun, mutta kun anonyymi (siis se äiti-anonyymi) ei tunnu ymmärtävän hyvällä niin ehkä sitten yhtä pahalla, mitä hänkin (kyllä, sitä sinä olet täällä vain saanut aikaiseksi).
VastaaPoistaOlet joko ihan helvetin tyhmä tai sitten ihan pelkkä provo, jolla ei ole kokemusta aiheesta sen enempää kuin lasta tai miestäkään. Käytöksesi tässä keskustelussa on ollut niin ala-arvoista, että en ole vastaavaan ennen törmännyt. Epäilen aitouttasi jo pelkästään siksi, että olet puhunut itsesi jo useampaan kertaan pussiin (ei kokemusta lapsettomuudesta, onpas, en halua loukata, haluanpas jne.). Jos olet ihan oikea juupaseipäslapsettomuutta kokenut äiti, epäilen kyllä vahvasti sitten sinun mielenterveyttäsi. Käyttäydyt epäkypsästi ja erittäin epäkohteliaasti. Jos sinulle sanotaan, että sinä loukkaat puheillasi niin siinä ei auta selittelyt ja perustelut eikä varsinkaan vittuilulla höystetyt anteeksipyynnöt. Suurimman herneen nenäänsä olet sinä työntänyt, muut ovat vain loukkaantuneita ja ihan syystä ovatkin. Jos sinulla olisi yhtään empatiankykyä, käytöstapoja tai peiliä, johon vilkaista, olisit lähtenyt tästä keskustelusta jo aikapäiviä sitten ilman suurempaa meteliä. Mutta ei. Oletko edes huomannut, että kommentti kommentilta olet ihan itse todistanut, että sinun kanssasi ei todellakaan voi käydä asiallista ja kypsää keskustelua. Ja sitä en minäkään yritä tehdä. En edes odota, että tämäkään palaute sinua saa havahtumaan kun et ole tähänkään asti tajunnut suoria, mutta ystävällisen hienovaraisia vihjeitä siitä, sinua ja sinun mielipiteitäsi ei halua kuunnella kukaan. Osa on jaksanut yrittää (pisteet teille!), mutta siitä huolimatta SINÄ olet jatkanut samalla linjalla, jolla aloitit.
Niin moni sanomisesi on ollut pöyristyttävän loukkavaa, mutta erityisen pahoillani olen tämän blogin kirjoittajan puolesta. Jo aloituksesi oli niin röyhkeä, että sinun kommenttisi olisi ansainnut tulla täysin ignoretuksi. Myöhemmin, kun tämän blogin kirjoittaja (jälleen aiheesta) sanoi loukkaantuneensa omahyväisestä lapsikommentistasi, vedit itse megaherneen nenään ja aloit meuhkata pussi päässä kulkemisesta jne. Et todellakaan ansaitse enää yhtään kommenttivuoroa tässä blogissa ja jos sinussa on yhtään järjen hiventä, tajuat myös pitää suusi kiinni jatkossakin. Ainakin täällä.
Valitettavaa on, että sanot jääväsi seuraamaan kärsimystämme. Minä säälin sinua, koska olet vajonnut ihmisenä noin alas. Toivon, että jokainen tässä ketjussa loukkaantunut ihminen tajuaisi, ettei tämän anonyymin sanomisilla ole mitään arvoa. Hän kärsiköön ihan itse oman tyhjän elämänsä kanssa, sillä jos hänen täytyy täyttää sitä seuraamalla muiden surullisia elämäntapahtumia ja kommentoimalla tyhjänpäivästä paskaa ympäriinsä ihmisille, joita ei edes kiinnosta niin halleluja! Luulisi, että se oman lapsen hymy merkitsisi niin paljon, ettei tarvitse täältä hakea tyydytystä elämään.
Ja siltä varalta, että tulet kuitenkin vielä kertomaan typeriä ja epäjohdonmukaisia vastalauseita, niin älä suotta vaivaudu, sillä en vaivaudu takaisin vuoksesi. Sain sanottua sanottavani ja tein tämän ennen kaikkea jokaisen tätä keskustelua seuranneen ja keskustelusta loukaantuneen vuoksi, joten sanomiseni ei mene hukkaan, vaikka vauhkoaisit mitä tai katoaisit kuin pieru saharaan. Mutta olet pieruakin tyhjempi, jos sinulla on vielä pokkaa pahoittaa täällä yhdenkään mieltä.
Ja te kaikki muut, olette ihan helvetin vahvoja ja upeita naisia. Anteeksi, etten pystynyt samaan tyyneyteen kuin te.
Anonyymi 28.10. klo 11.10,
VastaaPoistaKIITOS! Olen lukenut tätä keskustelua kiukusta puhisten ja pariin kertaan jo aloittanut oman kommentin aiheesta, mutta jättänyt kuitenkin sanomatta. Tässä ketjussa muut ovat hienosti ja rakentavasti ilmaisseet äiti-anonyymille monet niistä asioista, joita itselläni on ollut mielessä ja lopulta sinä vielä puit vähemmän tyynesti sanoiksi niitä tunteita, joita olen tuntenut äiti-anonyymin viestejä lukiessani.
Feeniksiltä pyydän anteeksi tätä kommenttiani, koska ei toisen blogin kommenttiosiossa pitäisi näin riidellä/lietsoa riitaa. Mutta hitto soikoon, loukkaannuin, pahoitin mieleni ja suutuin niin sekä Feeniksin että muiden samassa tilanteessa olevien puolesta (itse kärsin selittämättömästä lapsettomuudesta vuosia kunnes tarina sai onnellisen lopun), etten muista koska viimeksi olisin kokenut tällaista määrää negatiivisia tunteita.
Toivon Feeniksille ja teille muille kaikkea hyvää ja toteutuvia toiveita!!
Oli pakko minunkin laittaa lusikkani soppaan, koska olen suoraan sanottuna shokissa tämän ensimmäisen anonyymin teksteistä. Miten kylmä voikaan olla ihminen, joka kirjoittaa tällä tavoin tällaisessa blogissa? Fyysinen pahoinvointi iski useassa kohdassa, ehkä pahimpana lapsen hymyllä ja halauksella lyöminen vasten kasvoja. Häpeä.
VastaaPoista