tiistai 8. lokakuuta 2013

pala rauhaa


Joskus, jonakin iltana
kun sydän on hetken
avuton ja sokea,
repii ja potkii suruissaan,
me soudamme
vuolaaseen vastavirtaan
ilman airoja,
pelkän halun ja tahdon voimalla
Joskus, jonakin iltana
meidän uskomme
ihmeeseen mitataan"


- Tommy Tabermann

Viha laantuu, suru hiipuu... Pettymys/suru/viha on suuri, suurempi kuin luulin. Hirveästi uskoa tuleviin hoitoihin ei ole,  miksi ne yhtään paremmin menisi? Mutta en enää itke koko aikaa tai raivoa tuntemattomille ihmisille...

3 kommenttia:

  1. itkeminen kyllä helpottaa. Aikojen saatossa se muuttuu siihen, että itkee enää silloin kun ei jaksa pitää kaikkea surua sisällä. Mutta muuten elämä vain rullaa. Hoitojen aikana tuntuu, että itkettää kokoajan. Ja osa menee taatusti noitten hemmetin hormoonien piikkiin.
    Kunpa joku voisi luvata, että tämäkin tarina saisi onnellisen lopun. Ehkä se saakin. Ehkä se vain ei ole sellainen kuin sen aluksi olimme ajatelleet?
    Kaiken tämän keskellä tuntuu, että on yksin koko maailmaa vastaan, eikö niin? Ja ehkä se itku niin että oksettaa on ainoa keino saada tuskaa vähemmäksi. Ehkä.
    Kaikki maailman voima sinulle sinne jonnekin! Olet ajatuksissani.

    VastaaPoista
  2. Äh... :( oon pahoillani miten teille nyt kävi! Tiedän tuon kaiken turhautumisen, mutta varmasti näin hoidon ja odotusten päätteeksi kaikki paska tulee oikein suurenmoisena hyökyaaltona niskaan - ja vielä viheliäisten fyysisten kipujen kanssa. Ei kai tuohon voi muuta todeta kun anna v*tuttaa sen aikaa kun siltä tuntuu, mutta älä iän kaiken! Parempia päiviä sinulle.<3

    VastaaPoista
  3. Pakko myöntää, että tuli itselle vähän shokkinakin tuo tunteiden rajuus mitä tässä oon käyny läpi. Jokseenkin käsittämättömissä sfääreissä mentiin (ja mennään edelleen) mutta jospa tämä tästä vähitellen laantuisi ja pääsisi eteenpäin. Tiedän jo nyt etten tulevalta hoidolta uskalla odottaa mitään...enkä usko että siitä jaksan edes näin intensiivisesti bloggailla...katsotaan.

    VastaaPoista