Jännää...olen huomannut, että lapsettomissa tuntuisi olevan ns.kahdenlaista suuntausta (jos noin voi sanoa?)
Toiset osaa olla positiivisia ja luottaa hoitoihin, uskoo tulevaan vaikka pelkoa ja surua on...sitten olen minä (ja muut) pessimistit, emme oikeastaan (syystä tai toisesta) enää usko/luota biologisen lapsen mahdollisuuteen, hoitojenkin aikana enemmän epäilemme epäonnistumista kuin onnistumista, kuitenkin pientä toivoa elättelemme.
Välillä mietin pitäisikö ajatella positiivisemmin, luottaa hoitoihin tai jopa siihen luomuihmeeseen? Auttaisiko se onnistumaan vai romahtaisinko negasta vielä pahemmin? Mitä mieltä frouvat olette?
Noh.... Minä ajattelin joskus siinä vuoden yrityksen paikkeilla, että se positiivinen ajattelun on avain raskauteen. Mutta kuinkas sitten kävikään? No ei ainakaan raskaus alkanut. Itse olen mennyt osan ajasta masistellen ja osan taas positiivisemmin, mutta en ole "pakottanut" itseäni tuntemaan mitään. Mielestäni parhaiten jaksaa kun vaan tuntee, mitä tuntee ja jos on oikeasti koko ajan huonolla mielellä, niin sitten suosittelen psykiatrista apua, mitä sinäkin fiksusti tajusit hakea! :) Olemme kuitenkin kaikki niin erilaisia, joten erilaisia lapsettomuustilanteitakin tulee väkisin vastaan.
VastaaPoistaMä taidan itseäni vähän suojellakin tolla pessimistiasenteella, luokkakavereille joskus stressiä valitin niin kaveri siinä ihmetteli et osaanko mä ees stressata ku oon niin peruspositiivinen ihminen :D
VastaaPoistaMulle tulee välillä hetkiä, kun en näe mitään toivoa onnistumisesta. Yleensä silloin, kun tiputtelu alkaa tai silloin, kun vuoto alkaa kunnolla. Jostain ihmeestä löydän kuitenkin aina uutta tarmoa, mutta en ole ihan varma onko se kuitenkaan toivoa. Pelko on läsnä koko ajan. Pientä toivoa saan välillä siitä, kun ajattelen, että tähän vuoto-ongelmaani on pakko löytyä joskus selitys. Ihan pakko. Ja sitä kautta sitten saan toivonmurusia mahdollisesta raskauden alkamisestakin.
VastaaPoistaEn kuitenkaan usko, että ajatuksilla voisi kauheasti vaikuttaa. Jotkut henkiset lukot, masennus tms. onkin varmaan sitten eri asia.
Mä olen miehen mielestä maailman negatiivisin ihminen, jos meidän raskautumismahdollisuuksista puhutaan. Silti omasta mielestäni en ole. Valmistaudun pettymyksiin, en aina jaksa olla toiveikas, mutta silti jossain siellä mielen pohjalla kaiken epätoivonkin keskellä elää pieni toivo. En vain aina osaa/ uskalla kertoa siitä.
VastaaPoistaJa toinen juttu täällä blogimaailmassa on se, että ihmisillä on niin erilainen tapa kirjoittaa asioista ja tuntemuksistaan - toiset purkaa enemmän sitä epätoivoa ja pettymystä, toiset kai hakee toivoa ja boostausta yritykseen.
Ja siitä olen yhtä mieltä edellisten kommentoijien kanssa, että jos raskautumiseen pelkkä hyvä asenne vaikuttaisi, niin eihän me täällä kirjoiteltais - me oltais äitejä.
Halauksia siihen suuntaan <3
Musta tuntuu, että jakaudun kahdeksi eri ihmiseksi. Lapsettomuusminä, joka ei usko yhtään mihinkään. Pettyy sitä siltikin, mutta ei enää putoa niin korkealta ja pettymiseen ikäänkuin on jo turtunut. Surun aaltoja tulee enää aika harvoin. Sitten on se tosielämänminä, joka löytää katastrofistakin jotain positiivista. Ehkä elämän pitää olla tavalla tai toisella tasapainossa.
VastaaPoistaMä varmaan siksi olenkin "normi"minuna niin positiivinen...
PoistaVähän epäröin kommentoida, mutta ehkä uskallan kuitenkin. Olen kokeillut sekä optimismia että pessimismiä, ja täytyy sanoa että ei asenne vauvaa tee. Ja toisaalta sitten kun SE tapahtui, niin en pysty kuvittelemaan sellaista tahdonvoimaa, että olisin pystynyt sen estämään.
VastaaPoistaSilloin kun menee huonosti, pessimisti pettyy kahdesti, optimisti vain kerran, ja paras (mutta vaikein) asenne omalla kohdalla on ollut sellainen "peruna kerrallaan" ja keskittyminen muuhun kuin lopputulokseen. Että tää nyt vaan pitää tehdä, meni miten meni. Jos jotain hyvää tässä kaikessa on, niin nyt tuntuu helpolta elää päivä kerrallaan, kun on harjoitellut paljon paljon vaikeammassa tilanteessa sitä ajattelua.
Kiitos kommentista, eläkä ihmeessä pelkää kommentoida jatkossakin...vaikka kiukkuan ja katkeroin, niin kyllä mä jossain syvällä sisimmässäni olen onnellinen teidän kaikkien puolesta ;)
VastaaPoistaTäällä on testattu molempia. Mitä pidemmälle hoidot menivät, sitä pessimistisempi olin. Ja kun alkoi olla lääketieteellisestikin melko fakta, että sitä biologista lasta ei tule, vaikka miten päin olisi, niin eipä siinä kovin paljon sijaa optimismille enää taida edes olla :(
VastaaPoistaEri asia on sitten, miten tähän tilanteeseen suhtautuu. Tää menee myös aaltoillen. Välillä ajattelen tulevaisuusesta optimistisemmin (ilman lastakin voi elää tai jospa me sen lahjasoluhoidon kautta saisimme lapsen) ja välillä pessimistisemmin (minä en tiedä, miten voin elää onnellista elämää ilman lasta / muilla on sitten adoptiovanhemuus mahdollista, mulla ei sitäkään / mies ei lähdekään lahjasoluhoitoihin / ei se lahjasoluhoitokaan onnistu).
Elä sitten tässä tasapianoista elämää. Mitähän se semmoinenkin on...