Blogin kohtalosta...taas kerran...ja sekavaa settiä

Tätähän minä pohdin säännöllisin väliajoin, hoitojen loputtua...mitä tehdä blogille, joka on lapsettomuusblogi kun ei enää toivoa ole? Mistä kirjoitan ja onko tämä enää oikea paikka kirjoittaa? Paljonhan noita ajatuksia lapsettomuuteen liittyen edelleen on...mutta välillä mietin että voisihan sitä muustakin kirjoittaa. Mun elämä on niin paljon muutakin, enkä haluis aina vaan tota lapsettomuusshitiä käydä läpi.

Mutta onko tämä oikea paikka kirjoittaa sitä muutakin elämää...niin paljon henkilökohtaista olen tänne syytänyt, en tiedä mitä voin muusta maailmastani kirjoittaa ja samalla säilyttää anonymiteettini, vaikka onhan täällä tiettyjä juttuja joista mut kyllä tunnistaa jo nykyäänkin, jos on tunnistaakseen. Vai onko tämä blogi vain sitä lapsettomuutta varten, paikka jonne oksentaa kaiken paskan mitä se on tuonut tullessaan?

Tällä hetkellä en tiedä mihin meidän tiemme tällä saralla vie. En tiedä onko minulla kiinnostusta lähteä enää minkäänmoisiin hoitoihin ja onko niissä enää mitään järkeäkään...olen kuitenkin jo tilanteen hyväksynyt niin miksi lähteä siihen pyöritykseen uudestaan?

Eli ketä tämä blogi nykyisellään palvelee....toisaalta mietin tuoko tarinani toivoa kenellekään? Ei ainakaan niille, jotka etsivät miten onnistumisia tapahtuu...mutta ehkä niille joille hoidot eivät tuota tulosta ja etsivät kokemuksia ja tarinoita siitä selviämiseen. Ehkä tarinani auttaa niitä...antaa toivoa siitä että lapsettomuudestakin voi selvitä järjissään kohti tulevaa, vaikkei tarinalla olisikaan sitä onnellisinta toivottua loppua.

Ja lopuksi...kun on viettänyt aikaa "asemalla" vuosikaudet, elämisen jatkaminen on yllättävän vaikeaa...on vaikeaa katsoa seuraamiaan blogeja ja huomata että muut ovat päässeet sinne minne minäkin halusin, kun samalla itse olen päätynyt ihan toiseen suuntaan. Kuukausi toisensa jälkeen poistan onnistuneita, koska en edelleenkään kestä lukea miten niin ja niin mones siirto onnistui,...tai muutenkaan raskautuneita. Eihän ne minulta ole pois, mutta kyllä se vaan kirpaisee ja syvältä..sillä meillähän kaiken pitäisi olla hyvin (jos sitä endoa ei huomioida, ja ei kai sitä voi huomioida kun ei polikaan loppujen lopuksi huomioinut?) eikä mikään toiminut.

Mutta ennenkuin taas alan kiukutella, pitää palata siihen mikä on hyvää mun elämässä...matka, pian tuleva haaveloma miehen kanssa kaksin. Ihanaan Italiaan pääsemme nauttimaan herkuista, tunnelmasta ja viinistä...ja kyllä minä meinaan nauttiakin, niinkuin lapseton pari voi nauttia...pitkistä illoista, rauhallisista aamuista ja retkistä, joille ei kiljuvia ipanoita kaivata. Sillä minä haluan nauttia, en surra ja kitua.

Ai niin olenko täällä muistanut hehkuttaa, lupaavasti näyttää siltä että pääsemme vuoden vaihteessa vihdoin muuttamaan haaveilemaani rivari kolmioon...ja ei se kolmas huone ei tule olemaan lastenhuone, siitä tulee mun oma "kuntosali"/vierashuone/työhuone...huone, jossa voin nauttia omasta rauhasta tai huudattaa stereoita ja rääkätä kroppaa.

entäs sitten

80-90% hedelmöityshoidoissa käyneistä pareista saa lopulta kauan kaivatun lapsensa...tuo lause lohduttaa monia meistä lapsettomista. Tai no...pakko myöntää ettei se minua ikinä lohduttanut, kun täällä blogimaailmassa pyörii niin huomaa vähitellen että itse jäät siihen 10-20%:n joka ei saakaan lasta edes hoidoilla. Toiset onnistuvat ensimmäisellä hoidolla, toiset onnistuvat hoitojen välillä, toisilla onnistumiseen vie useitakin hoitoja,mutta useimmat lopulta onnistuvat... 

Entä sitten kun puhutaan että onnistumiseen vaati niin ja niin monta siirtoa...meidän kohdalla päästiin kolmeen siirtoon, yhtään pas-hoitoa ei päästy kokeilemaan. Kenen kroppa kestäisi sitä hormonipommitusta uudestaan ja uudestaan mitä IVF-hoito vaatii? Itse en usko että enää sitä jaksaisin, koska lopputulos tuskin muuttuisi. Ei pelkästään se miten kroppa kärsii noista hoidoista, vaan se miten psyykekin kärsii...ainaista odottamista ja pettymistä.

Näiden vuosien aikana minusta on tullut kyyninen ja kova. En enää usko onnellisiin loppuihin. En usko ihmeisiin. Uskon että helvetin kovalla työllä voin saada mitä haluan, mutta on asioita joihin en voi vaikuttaa...ja tämä on yksi niistä. Uskomattoman kova paikka tämmöselle perfektionistille myöntää ettei mikään voi auttaa...ei oikeasti mikään. Mun oma kroppa on pettänyt mut, enkä mä voi asialle mitään tehdä...en vaikka kuinka kovasti töitä tekisin, mä en raskaudu.

Hoitosuunnitelma

Olipa tullut postissa, lääkkeistä ei mitään mut aikataulu...vaikuttaa yllättäen mun harkkaan taas...prkl, toivottavasti ei kuitenkaan liian pahasti.

Lyhyellä kaavalla mennään, koska mulla on noi pillerit nyt käytössä niin turhaa kai tehdä mitään vaihevuosia ku luulis noidenkin tappavan endoa? Ei mua sinäsä lyhyt kaava häiritse, onhan se sinänsä helpompi ku monta viikkoa vaihdevuosioireita ja sekään ei välttämättä hillitsis mun munasarjoja tuottamasta munasoluja. Joten tällä mennään, vaadin kyl että vaihdetaan se puregon siihen menopuriin...tai ainakin haluan lääkityksestä keskustella lääkärin kanssa ennen ku hoito käynnistyy. Hysteroskopia mulla on 6.11 ja 7.11 lopetan pillerit, siihen saakka niitä syön ilman taukoja. Katsotaan josko tästä tulis elämäni paras joululahja <3

Eli mulla on kolme viikkoa aikaa tiputtaa painoa hillittömästi ja saada kroppa hyviä soluja tuottavaksi. Mistä tuli mieleen, et mitkähän lajit oli sallittu/kielletty hoidon aikana? Ehdin vielä PT:n kanssa suunnitella jonkinlaisen treeniohjelman siihen hautomisajalle, sillä tätä treeni-intoilua en suostu lopettamaan vaikka hoidot alkaa...mähän muutun vielä timmiksmimmiks vaikka väkisin.

(Ja vaikka mun piti lähtee toivottomana tähän hoitoon, niin piruvie se toivo ja into hoidosta alkaa nousta pintaan...voi tietty olla et vaikuttaa toikin et tiiän painon pudonneen ja toivon sillä olevan vaikutusta)

Arkea kuvina 2/5...adoptiopohdintoja...tyhmää märehdintää

Mun arkea...ei nyt ihan tätä päivää, mutta arkea kuitenkin

työmatka

Piikkejä

Lisää piikkejä

Särmäjätettä

Mun elämää...

Oon tän päivää ja eilisen illankin tutkinut netistä kansainvälistä adoptiota...ja adoptiota yleensäkin. Jotenkin usko hoidoissa onnistumiseen on mennyt, en tiedä mitä tässä voisi tehdä että noi alkiot hedelmöittyis ja kiinnittyis. Kyllähän mä voin vaikka loppuelämäni hoidoissa juosta ja itteeni piikittää, mut en oikein tiiä mitä hyötyä siitä olis...

Mitään selittävää tekijää epäonnistumiseen ei ole. Munasolut ovat hyviä, siittiöt on hyviä, alkiot on hyviä (vaikkakin viimeksi kehittyivät hitaasti), limakalvo on hyvä...mulla on paino tippunut ja elämme terveellisesti. En oikeasti elintavoissani enää mitään muutettavaa keksi, syön terveellisesti, liikun päivittäin. Syön lisäksi vitaamineja ja hivenaineita, jotka voisivat parantaa onnistumisen mahdollisuuksia. En stressaa ja joka ilta kuuntelen rentoutus cd:ltä pätkän ennen nukkumaan menoa. Elämässäni on muutakin kuin tämä helvetti. Olen ajatellut positiivisesti ja luottanut onnistumiseen, olen ajatellut pessimistisesti ja ollut varma epäonnistumisesta...kumpikaan keino ei tuonot onnea meille. Olen avoimesti puhunut lapsettomuudestamme, enkä enää salaile sitä.

Jos joku osaa mulle kertoa mitä teen väärin niin kertokoon...koska jotain on pakko tehdä väärin, kun ei onnistu silloin kun  muut onnistuu. Meillä on takana kolme hoitoa, eikö joka kolmas hoito onnistu...no ei meillä. Miksi tuleva pas onnistuisi tai syksylle osuva ICSI? Eiköhän me olla jo puolen vuoden päästä adoptoimassa....