lauantai 30. toukokuuta 2015

Kun on aika luovuttaa

Meillähän tuo aika tuli puolisen vuotta sitten, kun hoito päättyi negatiiviseen tulokseen. Kolme julkisen tarjoamaa hoitoa on käytetty ja vieläkään ei kiinnosta haaskata rahaa yksityiselle ja piikitellä itteni turvonneeksi ja kipeeksi.

Viimeiset kuukaudet olen tehnyt surutyötä, hyväksynyt ajatusta ikuisesti lapsettomana olosta ja elänyt elämääni. Kyllä edelleen plussatestien ja ultrakuvat somessa kirpaisee ja välillä mietin että pitäisikö lähteä vertaisryhmistä kun en tunne niihin kuuluvani...minä en lasta saa eikä se miksikään muutu.

Väestöliiton jakama "toivo"-video on kuohuttanut tunteita niin sosiaalisessa mediassa kuin livenä. Itse en aluksi halunnut sitä edes katsoa, mutta lopulta katsoin...ja ei se minulle toivoa luonut, muistutti vaan siitä että 80% saa lapsen hoidoilla...minä en saanut enkä tule koskaan saamaan. Koko video oli kuin märkä rätti kasvoille...toivon kovasti etten enää siihen törmää missään.

Meillä ollaan hitaasti, mutta varmasti edetty kohti kaksin kauniimpi-eloa. Käymme noin kerran viikossa "treffeillä" ulkona syömässä. Yleensä perjantaisin, lauantaina jo valkataan seuraavan viikon ravintolaa...muutaman viikon päästä lähdemme italiaan ja samalla jo suunnittelemme uutta reissua johonkin Keski-Eurooppaan, ehkä Prahaan (jostain syystä houkuttaa minua talvinen Praha). Ehkä muutaman vuoden päästä matkaamme viettämään hääpäivää jonnekin paratiisisaarelle tyynellä merelle. Yhdessä nuolemme tämän vuosien piinan aiheuttamia haavoja ja tuemme toisiamme huonoina päivinä...onneksi niitä on kokoaika vähemmän ja vähemmän.

Minä olen lapseton, mutten enää kärsi lapsettomuudesta...nykyään jopa välillä nautin lapsettomuudesta (outo mutta totta)

tiistai 19. toukokuuta 2015

Tyhmä fiilis

Postissa tuli taas vaihteeksi lääkärin sanelut.. "Leikkaus ensisijaisesti kipujen  vuoksi, mutta toiveissa että vaikuttaisi myös fertiliteettiin" No joo oishan se kiva jos vaikuttais...mutta mitenkäs vitussa se selviää jos suoraan leikkauksesta pitää alkaa noita cerazettejä popsimaan hamaan tulevaisuuteen saakka? 

Kertoisko joku fiksu mulle? Tuleeks musta nyt niin helevetin fertiili, että rupeen pillereistä huolimatta sikiämään kuin kani? Ja jos niin on, niin mikseivät ne tehnyt tota lapaa jo muutama vuos sitten ja antaneet mun lisääntyä? Eli mikä helvetin logiikka tässä hommassa on? 

Ei mikään...mut leikataan ja mä popsin noita pillereitä siihen saakka ku vaihdevuodet alkaa ja mietin siinä sivussa et kiva ku hedelmällisyys parani? Voi helvetti mitä paskaa suoraan sanottuna!

Miten ihmeessä nää asiat etenee näin nurinkurisesti? Clomit--->IVF---->leikkaus--->pillerit--->lääkärien suunnittelema "luomuraskaus" pillereistä huolimatta? No mikäs siinä, onhan tässä jonkinasteista maailmanloppua jo povailtu ties minkä ennustajan toimesta...eiköhän tonne yks mahdoton sikiäminenkin onnistu :D

lauantai 16. toukokuuta 2015

hetkiä elämässä

Jokaisella meistä on elämässä hetkiä, jolloin tajuaa elämän muuttuvan...useimmille meistäkin lapsettomuusbloggaajille se on se kaksi viivaa testissä. Se epätodellinen hetki, jonka jälkeen elämä ei ole entisellään. Minulle tuo hetki oli eilen...ja ei se ei ollut kaksi viivaa tikussa, vaan väärä päivä pilleriliuskassa. Minä säikähdin, ettei meidän ehkäisy ole nyt täydellinen...Minä lapsettomuudesta kärsinyt, säikähdin että saattaisin vahingossa tulla raskaaksi.

Ja siinä se oli, hetki kun tajusin etten enää kärsi lapsettomuudesta. Minä olen lapseton, hyväksynyt sen ja alkanut elämään elämääni näin. Ja minä nautin elämästäni näin! Ehkä mä vihdoin alan olla voitolla siitä kurjuudesta ja tuskasta mikä on mun elämääni ollut vuosikaudet. Kyllähän se suru välillä näyttäytyy ja muistuttelee mistä olen jäänyt paitsi...mutta se ei enää aklva minua koko ajan..

torstai 14. toukokuuta 2015

täydellinen turhautuminen

Mikään ei etene...oikeesti mikään. Paino jumittaa, en ole ehtinyt salille työharjoittelun ja töiden vuoksi. Ruokavalio on menny vituiks ja olen turvoksissa kuin joku möhöpaska. Cerazette oli pakko aloittaa uusiks, jotta saataisiin endoa rauhoittumaan ennen leikkausta...eli olen nesteen pöhöttämä läski, jolla mielialat heiluu ku hullulla....hulluläskiakka?

Parin viikon päästä on lukukauden viimeinen tentti, ei en ole lukenut ollenkaan...enkä tiedä ehdinkö lukemaankaan. Koulu ei oikein muutenkaan ole innostanut, paitsi nykyinen harjoitteluni...rakastan paikkaa ja olen miettinyt oliko syventävä harjoitteluvalintani oikea. Onneksi sitä ei voi vaihtaa, sillä saattaisin hurmoksessa sen vielä vaihtaa. Mutta tiedän että tulevaisuuden kannalta se on paras vaihtoehto...vaikka en sinne jäisikään töihin. Olen siis lasten- ja nuorten polilla harjoittelussa ja syksyllä syvennyn teho-osastolla. Nyt vaan tuo polihomma on tuntunut niin omalta, niinkuin on jo aiemmissakin harjoitteluissa kun olen polityöhön tutustunut...sovin sinne kuin kala veteen ja ne asiat on mulle helppoja. Luulin että tuo lapsipuoli olisi mulle ihan helvettiä, mutta oikeasti nautin siitä...rakastan työskennellä eri ikäisten lasten kanssa. Miksi ihmeessä mä olen pelännyt tätä? Miksi ihmeessä mä en tajunnit että tää vois olla mun juttu ennenkuin nyt? No katsotaan miten käy ja mihin tie vie...

Mitäs muuta...lapsettomia ollaan edelleen, tunteet sen suhteen tulee ja menee. Äitienpäivä meni ohi ja olo on noussut surkeudesta. Enää en tunne jääväni mistään paitsi, elämä etenee uriaan ja nautin työstäni, nautin pienistä hetkistä kaksin ja odotan innolla tulevaa matkaamme

(Kauhee sekameteli tää kirjoitus, mutta sainpa purettua nuo ajatukset päästä pois sotkemasta)

perjantai 8. toukokuuta 2015

Parisuhdeperjantai

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä ei vietetä(juhlita) äitienpäivää, eikä lapsettomien lauantaita...meillä on tänään juhlapäivä. Juhlimme valmistunutta opinnäytetyötäni ja parisuhdettamme. Juhlistamme sitä, että vaikka meillä on monen vuoden piina hoitojen ja lapsettomuuden myötä takana, olemme edelleen yhdessä, rakastamme toisiamme ja pala palalta opimme nauttimaan elämästämme kaksin.

Lapsettomuus  hoitojen aikaan on vaikeaa, sopeutuminen siihen että jäät lapsettomaksi on vielä vaikeampaa. Tunteet hyppivät laidasta laitaan...useimpina päivinä voin hyvin ja nautin elämästäni, siis oikeasti nautin. Toisina sitten murjotan ja suren, suren sitä mitä en saa.

Tämän kevään aikana olen oppinut nauttimaan kaksinolosta, siitä että voimme varata matkan italiaan niin ettei tarvitse miettiä millä liikumme, vaan voimme liikkua miten haluamme, koska meitä on vain me. Olen oppinut nauttimaan spontaaneista illanvietoista kavereideni kanssa, sillä me voimme sellaisiin lähteä...mikään ei sido meitä jos olemme töistä vapaalla. Olen oppinut nauttimaan pitkistä aamuista, rauhallisista aamulenkeistä koirien kanssa ja tv:n  katselusta sohvalla kahvia juoden. Minä olen oppinut itsekkäästi nauttimaan elämästäni lapsettomana aikuisena....ja silti välillä mietin vaihtaisinko tämän kaiken omaan lapseen? No totta helvetissä...

Ehkä olisi vihdoin aika edetä adoptioprosessiin....

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

entäs sitten

80-90% hedelmöityshoidoissa käyneistä pareista saa lopulta kauan kaivatun lapsensa...tuo lause lohduttaa monia meistä lapsettomista. Tai no...pakko myöntää ettei se minua ikinä lohduttanut, kun täällä blogimaailmassa pyörii niin huomaa vähitellen että itse jäät siihen 10-20%:n joka ei saakaan lasta edes hoidoilla. Toiset onnistuvat ensimmäisellä hoidolla, toiset onnistuvat hoitojen välillä, toisilla onnistumiseen vie useitakin hoitoja,mutta useimmat lopulta onnistuvat... 

Entä sitten kun puhutaan että onnistumiseen vaati niin ja niin monta siirtoa...meidän kohdalla päästiin kolmeen siirtoon, yhtään pas-hoitoa ei päästy kokeilemaan. Kenen kroppa kestäisi sitä hormonipommitusta uudestaan ja uudestaan mitä IVF-hoito vaatii? Itse en usko että enää sitä jaksaisin, koska lopputulos tuskin muuttuisi. Ei pelkästään se miten kroppa kärsii noista hoidoista, vaan se miten psyykekin kärsii...ainaista odottamista ja pettymistä.

Näiden vuosien aikana minusta on tullut kyyninen ja kova. En enää usko onnellisiin loppuihin. En usko ihmeisiin. Uskon että helvetin kovalla työllä voin saada mitä haluan, mutta on asioita joihin en voi vaikuttaa...ja tämä on yksi niistä. Uskomattoman kova paikka tämmöselle perfektionistille myöntää ettei mikään voi auttaa...ei oikeasti mikään. Mun oma kroppa on pettänyt mut, enkä mä voi asialle mitään tehdä...en vaikka kuinka kovasti töitä tekisin, mä en raskaudu.

tiistai 5. toukokuuta 2015

Äitienpäivä...vai lapsettomien lauantai

Ei tänä vuonna en juhli kumpaakaan, äitini on matkoilla äitienpäivänä ja mieheni kanssa päätimme ettemme tänä vuonna myöskään "juhli"/muistele lapsettomuuttamme.

Vielä muutama viikko sitten luulin ettei äitienpäivä kirpaise...ettei se tunnu pahalta eikä se aiheuta surua, mutta toisin kävi kaverini kertoili miten heillä vietetään ensimmäistä äitienpäivää tänä vuonna, miten hän saa aamupalaa vuoteeseen ja miten hän pääsee nauttimaan päivästä erilailla kuin ennen...ja sitten tuli hiljaisuus, se hiljaisuus jota minun läsnäollessani käytetään, kun on möläytetty jotain äitiyteen liittyvää..."ai anteeks että näitä höpisen..." ja jutut vaihtuu johonkin mikä ei kumpaakaan kiinnosta.

Mitä sitten tulevaisuudessa? Välttelenkö facebookia? Välttelenkö toukokuussa kavereitani? Vai laimeneeko tämä tuska ikinä? Minä en enää lohduttaudu ajatuksella "ehkä ensi vuonna", minulla ei ole sitä vaihtoehtoa...minä en ole ensi vuonnakaan äiti, minä en vietä äitienpäivää äitinä. No tähän on tottuminen...lap

maanantai 4. toukokuuta 2015

wäääh

Mitään ei tapahdu...ei siis oikeesti mitään. Raskautta on turha toivoa, kun ehkäisypillerit käytössä leikkaukseen saakka ja sen jälkeenkin määrittelemättömän ajan. Hoidoista ei pienintäkään tietoa, köyhänä turha haaveilla yksityisestä eikä julkiselta mitään kuulunut neljännen hoidon mahdollisuudesta....

Eli mitä nyt...ei yhtään mitään, leikkaus tulee syksyllä (olettaisin että kutsu olisi tullut jos toukokuussa leikkaavat),. Leikkauksen jälkeen en tiedä mikä on suunnitelma...syön Lopen elämääni cerazettea?

Suoraan sanottuna vituttaa taas kaikki. Ärsyttää muiden onnistumiset ja hehkutukset. Vituttaa kun meillä ei mikään etene mihinkään. Suututtaa kun meidän pitää olla se pari, joka ei saa lasta ikinä. Surettaa kun tiedän että pian ei ole mahdollisuutta enää adoptioon,  kun ikä tulee vastaan... niin toinen jalkahan tässä on jo haudassa eli kannattaako mistään lapsista edes haaveilla?

Miksi tässä kävi näin?