tiistai 22. joulukuuta 2015

Mielen rauhaa


Kahta vain
joululahjaa,
kahta vain
mä toivoisin
Vain pientä hetken
hengähdystä
ja mielenrauhaa
tietenkin
Mä toivon vain
vain Joulun taikaa
et sydän ois
ees hetken aikaa huoleton
ja Joulu tois tuon hetken toivon
Jos myötä tuon
yötuulen lauhan
Joulu tois
taas mielenrauhan rahtusen
maailmaan sekavaan
Miksi toivoisin
mä kultaa,
lisää turhaa
rihkamaa
Toisko nuo tuon
levon hetken
armahduksen
kaltaisen
Näihin sanoihin ja tunnelmiin taas kerran. Toivotan mielenrauhaa teille kaikille lukijoille, toivon että ensi vuosi olisi (taas kerran) tätä parempi. Joka vuosi olen miettinyt, että ehkä ensi jouluna...viime vuonna ne haaveet loppui. Tänä vuonna olen miettinyt, entä jos...mutta niin ei käynyt, eikä maailma ei kaatunut, eikä meidän joulumme siitä muuttunut. Meillä joulu vietetään niinkuin ennen, nautitaan rauhasta, joululauluista ja ruoasta.

Rauhallista joulua kaikille <3

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

marmatusta...ja jossittelua...

Muistan kun johonkin tekstiin mulle kommentoitiin "älä luovuta, meille plussan toi niin ja niin mones pas" tänään, kun menkat taas kerran alkoivat rupesin pohtimaan tuota että milloin on aika luovuttaa? Käydäkö hoitoja hoitojen perään, vai luovuttaa julkisen tarjoamien hoitojen jälkeen, lähteä lahjasoluhoitoihin tai adoptiojonoon? Milloin on se aika kun voi sanoa kaikkensa yrittäneensä?

Meillä nyt oikeastaan noi lahjasolut vois olla apu, koska omilla munasoluilla ei kyllä alkioita tule...ei sitten millään. Jos me ois saatu enemmän kuin pari alkiota per hoito, niin olisimme ehkä edelleen hoidoissa, pas-siirtoja tai uutta icsi-kiertoa suunnitelemassa ja niin (vitun) intoa pinkeenä ettei mitään rajaa...

No joo...toisaalta välillä pohdin myös, että olisiko viimeinen hoito pitänyt hoitaa eri tavalla...kuivattaa endoa, niinkuin suunniteltiin, pitkää viljelyä alkioille, niinkuin suunniteltiin jne...jotenkin se vaan mennä porskutti eteenpäin, eikä oikein kukaan tiennyt missä mennään ja millä kaavalla. Olisinko minä äiti, jos asiat olisi mennyt niinkuin suunniteltiin? Ja jos olisin, niin olisinko juuri valmistunut opinnoistani vai olisivatko ne kesken? Olisinko onnellinen vai mitä tuntisin? Millainen elämäni olisi?

Tavallaan uskon, että asiat menevät niinkuin niiden kuuluu mennä...joten turhanpäiväisiä noi mun pohdinnat "entä jos..." mutta välillä on kiva jossitella...ja toisaalta lähestyvä joulu ja vuosipäivä hoitojen päättymisestä antanee mulle luvan jossitella...entä jos hoito olisikin onnistunut? Minä olisin äiti, meillä olisi kauniit kaksospojat (joo jostain syystä nämä kaksi alkiota olivat poikia, aiemmissa siirroissa oli tyttöalkioita :D ) meillä häsellettäisiin ensimmäisen perhejoulun kimpussa ja nukuttaisiin yöt huonosti vauvojen vuoksi, mutta oltaisiin ihmeissään ja onnellisia... niin kuitenkaan ei tapahtunut. Tämä joulu ei oikeastaan eroa viime vuosien jouluista, muuta kuin että saatan olla töissä joulunpyhät. Pitäisi ehkä ruveta niitä reissuja tekemään jouluisinkin, jotenkin oon aina haaveillut näkeväni muidenkin maiden joulun kuin Suomen...


kp 1

Muistiin taas, näköjään menkat tulee säännöllisesti ja kivuliaasti kerran kuukaudessa. Mä oon jotenkin niin kyllästynyt tähän...

lauantai 12. joulukuuta 2015

Kuulumisia

En oikein ole tiennyt mitä kirjoitella, mutta nyt ilmaantui sellainen juttu josta haluan kirjoittaa. Mun endohan on ollut hirveän kipeä hoitojen aikaan ja leikkaustakin mietittiin, sittemmin tilanne on rauhoittunut ja leikkauksen peruin...en kokenut tarpeelliseksi, koska kivut on hallinnassa ja lapsisuunnitelmat täysin jäissä/hylätty. En ole koko endon tilannetta miettinyt pahemmin, munasarja välillä kipuilee, mutta muuten ei kipuja ole...kuitenkin muutama päivä sitten sain yllättävän puhelun. Todella läheisen ystäväni oli sattunut (syystä tai toisesta) juttelemaan opiskelutoverinsa kanssa juttelemaan mun endosta ja tää toveri olikin sitten ehdottanut, että olisinko kiinnostunut täydellisestä elämäntapa tms remontista jolla hoidettaisiin endon oireilua. Ystäväni oli sitten enemmänkin kysellyt ja soitteli sitten minulle...hieman ihmeissäni kyselin enemmän, että mikä tämä homma nyt on...kyllähän mä ruokavaliota olen kokeillut (ja siinä repsahtanut) joten vähän tuli sellainen olo et joku on intoutunut lukemaan enemmän noista jutuista ja haluaa testata lukemaansa...mutta eipä ollutkaan niin. Tämä toveri on jenkeissä ollut opissa ja sieltä saanut uudenlaista tietoa, lisäksi hänellä on ravitsemusterapiasta opinnot takanaan ja jotain muutakin hirveen hienoa...

Joten nyt on se tilanne, että tammikuussa alkaa kropparemppa...ja pääkoppakin terapoidaan samalla. Pääsen "koehenkilöksi" hänelle ratkaisukeskeiseen terapiaan ja samalla sitten tehdään elämäntavoissa endosiivous. Jännityksellä odotan, että mitähän ihmettä tammikuu tullessaan...onhan se ihan mielenkiintoista nähdä millainen "remppa" siellä on tiedossa ja tota ratkaisukeskeistä mulle ehdotti jo oma keskusteluapu, kun oon asioideni kanssa niin sekaisin ollu. Joten ehkä vuoden päästä olen vielä kehittyneempi ja terveempi feeniks ;) Kuitenkin tästä tulen varmasti enemmänkin kirjoittamaan kunhan selviää mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan...onpa ainakin jotain uutta kirjoitettavaa.

torstai 3. joulukuuta 2015

Vuosi sitten

Vuosi sitten elettiin meidän viimeisen hoidon piinapäiviä...kipuilin, oireilin ja toivoin. Tänään olen itkenyt, olen surrut, olen nauranut ja ollut onnellinen, olen viimeistä kertaa jättänyt hyvästit sille elämälle...tänä vuonna en ajattele josko ensi vuonna meitä olisikin kolme. Sellaista ihmettä ei enää odoteta, tänä vuonna toivon että vuoden päästä meillä olisi vihdoin se rivariasunto...

Viimeinen vuosi on ollut ehkä elämäni oudoin. Olen joutunut pakon edessä muokkaamaan tulevaisuuden toiveitani ja joutunut luopumaan isoista osasta suunnitelmiani. Olen kyseinalaistanut kaikki haaveeni ja toiveeni (tätä teen edelleen). Olen ollut leikkausjonossa, poistunut jonosta koska kivut vähenivät...kivut tulivat takaisin ja nyt en tiedä mikä on suunnitelma. Olen valmistunut, en vieläkään ole töissä...vaikka luulin että sairaanhoitajat saavat heti valmistuttuaan töitä. Olen stressanut, olen ollut stressaamatta...olen nauttinut elämästäni, olen kironnut elämäni helvettiin.

No vuosi ei ole vielä päättynyt, katotaan mitä tässä vielä eteen tulee...nyt keskityn lillittelemään glögiä ja kuuntelemaan raskasta joulua.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

"ratkaisu"

No niin lapsentekopohdinnat ratkaistu...ostimme yleiskoneen ja rupean sitten leipomaan kaikenmoisia herkkuja ja sämpylöitä päivät. Tästä ostoksesta on kyllä apua jouluvalmisteluiden suhteen, olen kuitenkin lupautunut joulukakut yms tekemään lähes koko suvulle, joten eiköhän tässä tekemistä riitä joulukuun alkuun ihan hyviksi.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Ajatetuksia...sekavia sellaisia

Ehkä tämä talven pimeys (ja kadonneet lumet) tai valmistuminen...tai mikälie on saanut pohtimaan miten tästä eteenpäin. Töitähän tässä pitäisi saada, tää loppuvuoden tilanne nyt on mitä on ja enemmän nyt odotankin että tammikuussa pääsen lastenpuolelle töihin...ainakin pieni mahdollisuus olisi :)

Mutta...olen viimepäivinä miettinyt, että pitäiskö sitä vielä jossain välissä jaksaa lahjasoluhoito...tunteet on todella ristiriitaiset, sillä en oikein tiedä haluanko lapsen vai onko tämä joku oma perfektionisti-juttu. Haluanko lasta lapsen vuoksi vai sen vuoksi etten kestä epäonnistumista?

Ja jos tuohon lähdettäisiin, niin sitten pitäisi leikkaukseen mennä tai jollain tavalla toi endo kuivattaa kasaan. Sillä ei mitään hyötyä maksaa kalliita hoitoja siitä että tonne endon runtelemaan kohtuun tungetaan alkio kuolemaan.

Mutta haluanko oikeasti hoitoja...haluanko oikeasti lapsen? Hirveän sekavat fiilikset. Kuitenkin tänne on selvitty ja elämä on ihanaa tällaisena...ja pikkusen epäilen että tämä hoitojen pohdinta johtuu tästä että olen flunssassa kotona ja mietin millä nyt täytän elämäni. Ehkä pitää odottaa siihen että olen töissä niin saan selvyyden mitä oikeasti haluan...haluanko tekemistä itselleni vai lapsen? Kun tiedän että nyt haluan ruveta myös luomaan uraani siihen suuntaan minne haluan päätyä...tällähetkellä minulla on aika tarkka suunta ja tavoite, minne haluan vielä töihin mutta tiedän että se vie aikaa ja vaatii työtä.

Nämä päätökset olisi helpompia kun olisi nuorempi...olisi enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Tässä iässä pitää vähitellen miettiä mikä on tärkeintä...ja toisaalta miettiä myös sitä mikä on lapselle paras. Onko minusta äidiksi, haluanko äidiksi ja olisinko hyvä äiti?

tiistai 17. marraskuuta 2015

Stressiä ja murheita

Olen viimepäivät ollut stressaantunut...väsynyt ja helevetin kiukkuinen. Mikään ei miellytä, kaikki vituttaa ja tuntuu että ihan kaikki kaatuu päälle. Rahatilanne on ihan perseestä, töitä ei löydy ja unelmien kämppä meni toiselle kun ei päästy mitenkään sitä katsomaan.

Pieniä kai nämä murheet on niiden rinnalla mitä maailmalla tapahtuu. Lauantai aamuna koin järkytyksen avattuani tv:n...Pariisissa oli ollut terroristi-isku. Tuntui kuin minua olisi lyöty vatsaan, en tiedä miksi tämä tuntui niin pahalta vaikka jokapuolella nykyään tuntuu ihmisiä kuolevan. Ehkä koska meillä asuu tuttuja ja läheisten sukulaisia siellä, ehkä siksi koska itse olemme olleet siellä tai olisimme voineet olla siellä..onneksi kaikki tutut olivat kunnossa, mutta pitkään oltiin sydänkurkussa. Pariisi oli meidän ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkakohde. Ensimmäinen irtiotto alkavista lapsettomuushoidoista...sen piti olla viimeinen loma kahdestaan, sillä pianhan meillä olisi omia lapsia tuotavaksi sinne. Tänään mietin, että ehkä hyvä ettei meillä ole lapsia...millaiseen maailmaan he olisivat syntyneet, sotivaan vastakohtien ja riitojen maailmaan. Miten täällä voisi pitää ketään turvassa?

Minulla on paha olla, mutta en tiedä johtuuko se omasta tilanteesta vai onko tämä paha olo tullut kaikesta mitä ympärillä tapahtuu...vai onko talven pimeys vihdoin ottanut minut otteeseensa ja surkuttelen elämääni kevääseen saakka. Ainut miten tämä surkeus eroaa viime vuosien surkeudesta on se etten surkuttele lapsettomuuttani...surkuttelen siitä edestä kaikkea mahdollista.

Tänään kuitenkin sytytän kynttilät, katson nyyhkyleffoja ja itkeä tillitän...kyllästymiseen saakka. Sen jälkeen kaivan hyllystä mun "joulufiilistely"-leffat ja nautin niistä. Ja jos niillä ei olo parane, siirryn disneyn pariin...jos pieni merenneito ja kaunottaren ja hirviön tarina ei paranna oloa niin sitten pitää varmaan jo kaivaa kovat aseet eli romanttiset hömppävideot.

perjantai 13. marraskuuta 2015

kp1

Nyt muistiin tänne, ettei tarvii kuukauden päästä saalistaa ympäri kyliä milloin menkat alkoi.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Isänpäivä

Nääh...eipä tuo sen ihmeellisempi ollut kuin muutkaan päivät, ei miehellekään. Ainut ero aiempiin vuosiin oli se ettei käyty ukin tai isän luona, kun kumpainenkin oli reissussa. Möllöteltiin kotosalla ja kateltiin simpsoneita...vuos sitten kateltiin niitä mun vanhempien luona.
Tänä aamuna kysyin mieheltä, tuntuuko pahalta "ettei pääse viettämään isänpäivää"...johon mies tokaisi vaan että eiköhän me isänpäivää vietetä jatkossakin niinkuin tähän saakka, juhlimalla omaa isää...ja ei hänestä ei tunnu pahalta vaikkei meille lasta tulekaan. Meidän elämä kulkee näillä raiteilla kaksin nyt.

Mitäs muuta? No meille tuli uusi koiruus, reilu viikko ollaan opeteltu elämään puoli vuotiaan irliksen kanssa ja hyvin on mennyt. Poju on jo sisäsiisti ja remmissäkin jotenkin oaa liikkua, enimmäkseen ollaan puistoiltu jotta poika saa meidän likkojen kanssa juosta ja telmuta, tutustua kunnolla ja oppia luoksetuloa...hieman on haasteellista kolmen koiran kanssa kulkeminen, kun kaksi on yli 40kiloisia ja pienimmäinenkin parikymmentä kiloa.

Mulla koulu loppui viikko sitten ja nyt sitten olen elävä ihme, valmis sairaanhoitaja ilman töitä...tutkintotodistuksen saan parin viikon sisällä ja toivottavasti sen myötä oikeesti löytyis töitä, nyt nautiskelen "lomasta" valmistellen kotia jouluun (eli oon siivonnut...siivonnut ja siivonnut). Meillä joulu menee jo vanhalla rutiinilla, hirveät määrät ruokaa, joulusauna vanhempieni luona ja sieltä kotiin nauttimaan punaviiniä ja juustoja...ellen sit ole töissä. Tänä vuonna vanhempieni luonakin joulu on pienimuotoista, sisaruksistani osa on reissussa joulun joten päätimme viettää kunnon juhlat sitten uutena vuotena porukalla.

Eli ei uutta tämän taivaan alla, mä oottelen töitä (ja kyllä olen kaikkia mahdollisia ja mahdottomia hakenut...vaikka luulin et sairaanhoitajille duunia olis samantien ku koulusta pääsee) ja nautin tästä vapaasta, mitä ei hetkeen ole ollut (ja samalla stressaan et mistä hitosta sitä rahaa revitään jos ei pian duunia ala tulla).

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Surusta ja luopumisesta.

Viime viikkoina on tutuissa blogeissa koettu surua, raastavaa syvää surua. Toivottomuutta ja luopumista. Jokunen viikko sitten töissä näin potilaan surua, hänellä oli kuollut lapsi yllättäen...se suru oli jotain käsittämättömän raastavaa, niin eläimellistä ja syvä, että se veti minut hiljaiseksi. Minut, joka luuli oman surunsa aikoinaan olevan pahempaa kuin muiden...ehkä olen tässä vuoden aikana vihdoin saanut sitä peräänkuulutettua perspektiiviä elämääni, sillä ehkä olenkin päässyt ns.helpolla kun meille ei tullut positiivisia tuloksia ikinä, ei tullut lapsesta luopumista...sillä koskaan meillä ei ollut lasta ei edes mahdollisuutta.

Minä en ole joutunut luopumaan lapsestani, en raskaudesta...minä luovuin mahdollisuudesta. Minä luovuin aikoinaan siitä tulevaisuudesta, jota luulin odottavani ja haluavani.... Sen jälkeen kaikki tuleva on ollut minulle avoinna, ei mitään odotusta ja tietoa siitä mitä tapahtuu. On tietysti näitä konkreettisia asioita, valmistuminen, koira ja matkat. Nämä on asioita, joihin voin vaikuttaa...mutta kaikki niiden ympärillä on yllätyksiä täynnä...joko hyvää tai pahaa, sen näkee sitten.

Pahoittelut teille kaikille, jotka nyt luopuvat ja surevat...tiedän että se on ihan paskaa. Luopuminen varsinkin. Ja tsemppiä tuleviin taistoihin...sillä tuskin ne tähänkään loppuvat.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Endon kuulumiset

Oonkin unohtanut täällä valittaa/kertoa miten endon kanssa on mennyt hoitojen loputtua. Kivut haalistui puolessa vuodessa viimeisen hoidon jälkeen, kuukautisten aikaan pärjään panadolilla ja jos tosi paha päivä tulee litalgin auttaa...kolmiolääkkeitä en ole endon takia joutunut aikoihin syömään (niskajumiin kylläkin menee välillä relaksantteja)...ja tästä syystä päädyttiin lääkärin kanssa yhteistuumin lykkäämään leikkausta.
Kuitenkin tossa reilu kuukausi sitten iski aivan kaamea kipu oikealle lonkkaluun/munasarjan kohdille...sellainen repivä, reiteen säteilevä helvetillinen kipu. Ei tuntunut levossa, mutta liikkuessa sattui ja oikeasti olin varma että päivystykseen vielä päädyn. Hengissä selvittiin, mutta tämän myötä sitten olen taas joutunut/päässyt polille asioimaan ja tuloksena lääkärit keskustelevat olisiko kuitenkin tarve leikata vai mitä nyt tehdään. Kuitenkin tilanne on se ettei kipuja muuten ole kuin tuo ihmeellinen "kiinnikekipu"...samalla keskustelimme mahdollisuudesta hormonikierukkaan. Ihan suoraan puhuttiin jaksanko ja haluanko enää hoitoihin ja lääkäri oli sitä mieltä, että jos hoidot ei tunnu enää ajankohtaiselta niin kierukka voisi auttaa endon kanssa,,,

Mutta katsellaan miten käy, ensi viikolla on palaveri ja sitten soitellaan minulle mikä oli tuomio.

Oli muuten aivan ihana käynti. Hoitajana oli minuakin harjoittelussa ohjannut sairaanhoitaja, oli kiva vaihtaa kuulumisia ja lääkärikin aivan eri tavalla kertoi minulle tilanteesta ja ultran kanssa käytiin läpi kunnolla koko sisuskalut :D

maanantai 26. lokakuuta 2015

Vertaistuesta ja terapiasta

Minulta on aina välillä kyselty vertaistuesta, millaista vertaistukea olen saanut, miten olen vertaistuen kokenut...

Lapsettomuuden alkutaipaleella mun vertaistukena toimi tämä blogi. Pidempään kun olimme hoidoissa olleet kävin simpukan vertaistukiryhmässä. Alkuun ryhmästä oli apua ja tukea, mutta vähitellen muiden raskautuessa aloin kokemaan itseni sielläkin ulkopuoliseksi...tai oikeastaan vähitellen ainoaksi, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat vaihtuneet. En siis siellä vuotta pidempään jaksanut käydä...oikeasti turhautti kun itse oltiin punktioissa ja yhden alkion varassa joka hoito, kun muut puhuivat miten vaikeaa on clomikierroissa pettyä tai miten vähän joku oli saanut ensimmäisestä hoidostaan alkioita (10alkiota). Näistä viimeisistä tapaamisista jäi vaan sellainen olo, että olen täysin kaamea lapseton kun en pystynyt muille vertaistukea antamaan...miten mä voisin tukea antaa niille. joilla on asiat "paremmin" kuin meillä. Oikeasti tuli sellainen olo että olen täysi paska ihminen kun olen katkera ja kateellinen niille, jotka onnistuvat helpommin, niille joilla asiat sujuu nopeammin tai paremmin.... No se sit oli siinä, jätin ryhmän enkä oo kyllä takaisin kaivannut.

Endometrioosin myötä liityin endometrioosiyhdistykseen ja olen paikallisessa vertaistukiryhmässä käynyt, siellä taas olen kokenut saavani vertaistukea ja olen tykännyt käydä tapaamisissa, aina kun siihen on ollut mahdollisuus töiden, opintojen ja muun elämän ohella. Tämä ehkä johtuu siitä, että enemmän on yhteistä näiden naisten kanssa...

Kuulun myös facebookissa simpukan ja endometrioosiyhdistyksen-ryhmiin. Jokseenkin en edelleenkään koe simpukan ryhmää itselle hyvänä (sieltä kummunneesta lapsettomuusblogiryhmästä tykkään kyllä). En tiedä mikä noissa lapsettomuusryhmissä mulla mättää, ei edes se raskautuminen nykyään ole sellainen kynnys mulle kuin joskus oli...jotenkin en vaan koe niistä saavani sellaista vertaistukea kun tarvitsen...tai luulen tarvitsevani.

Yllättävin vertaiskokemus tuli aikoinaan apteekissa lääkkeitä ostaessani. Taisi olla viimeiseen hoitoon. Apteekkari ylllättäen kysyi monesko hoito menossa? ja siinäpä sitten hetken keskustelimme hoidoista, millaisia olemme käyneet läpi ja miten ajattelen tulevasta, jos hoito onnistuu tai ei onnistu. Omituinen, mutta niin hirveän helpottava hetki kertoa tuntemattomalle, mutta samalla niin tutulle ihmiselle tilanteesta...tämän jälkeen sitten osasinkin avautua ystävilleni ja perheelleni tilanteesta enemmän.

Näiden vertaistukien lisäksi, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti terapoimassa itseäni ammattilaisen luona. Varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kävin, käytiin läpi hyvät ja pahat tilanteesta. Keksittiin keinoja, millä selviän ylös sieltä montusta minne olin hoitojen myötä uponnut ja pääsen tähän, missä nyt olen. Ehkä nämä minun keinoni eivät sovi kaikille, mutta minulle paras keino selvitä tähän hetkeen ja pois sieltä surusta oli keskittyä siihen kaikkeen mitä nyt voin tehdä. Olemme myös läpikäyneet niitä mun ristiriitaisiakin tunteita lapsista, sitä haluanko (ja miten paljon halusin) oikeasti lasta...

Nythän me olemme eläneet lähes vuoden hoidoitta, kaksin ja nauttineet siitä. Emme ole kertaakaan edes miettineet, että lähdetäänkö jatkamaan lahjasoluilla tai muutenkaan...ja tämä on kyllä omalta kohdalta vahvistanut päätöstä, ettemme enää lähde hoitoihin...kyllä tästä elämästä pitää nauttiakin, enkä oikeasti enää halua siihen rumbaan ja suohon takaisin. Mä oon sieltä tapellu itteni ylös, enkä kyllä takaisin lähde.  Huomenna olis polille aika, kysta on oikkuillut joten saa nähdä mitä tapahtuu...mut huomenna siitä enempi.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Liebster award

Kiitokset Spukka, suunnittelemattomuuksissaankin-blogista ja Illusia, toiveissa-blogistahaasteesta. Nyt olen sen verran laiska etten ketään haasta, mutta vastailenpa nyt kerralla kummankin kysymyksiin...

Ensin Spukkan kysymykset...

1.Tärkein asia minkä olet oppinut blogitaipaleesi aikana?
Elämä on arvaamaton, vaikka kuinka suunnittelet ja luulet elämän menevän tiettyyn suuntaan niin se ei aina niin mene...tämä oli mun kaltaiselle perfektionisti/kaikensuunnittelevalle vaikea hyväksyä, mutta kun hyväksyin sen etten mä voi vaikuttaa kaikkeen niin eläminen helpottui

2. Mikä vuodenaika kuvaa sinua parhaiten?
Syksy, alkusyksy varsinkin (elo-syyskuu) kaunista aurinkoista ja värikästä päivällä, iltaisin pimeetä ja välillä myrskyää

3. Mikä on unelma-ammattisi ja miksi?
Sairaanhoitaja, lastenpuolella...luulin aina etten haluaisi tai pystyisi lasten kanssa työskentelemään, mutta sitä kokeiltuani huomasin että se on "luonnollista" ja helppoa mulle. Lapset on rehellisiä kivuistaan ja oloistaan eri tavalla kuin aikuiset. Hoitoalalle lähteminen oli pikkusen "vahinko", mutta kyllä tää on mun ala niin selvästi että ois pitänyt aiemmin tajuta että tänne mä kuulun

4. Tunnetko olevasi erityisherkkä?
En...

5. Linja-auto vai juna, miksi?
Juna...mutta kyllä linja.autokin käy. 

6. Oletko ulkoilmaihminen?
Kyllä, rakastan olla ulkona. En ehkä mitään eräilyä jaksaisi harrastaa mutta ihan tommosta koirien kanssa pööpöilyä pihalla ja metsissä

7. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Tuli tarve purkaa tuntoja lapsettomuudesta...

8. Ärsyttääkö sinua kirjoitusvirheet?
Välillä kyllä, virallisissa teksteissä aina, mutta esim.blogeissa en välttämättä edes huomaa virheitä.

9. Jääkiekko vai jalkapallo?
Jääkiekko, vaikka kyllä mä jalkapallosta isoja kisoja seuraan kanssa

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sade?
Syksy, märän asfaltin tuoksu, märkä koira, kuraiset lattiat

11. Oletko onnellinen?
Olen, tällä hetkellä olen onnellinen pitkästä aikaa

Ja sitten Illusian kysymykset :)
1. Millaisia kokemuksia sinulla on vertaistuesta? Mitä olet siitä saanut? Onko siitä ollut jotain haittaa?
Lapsettomuuden myötä kävin simpukan ryhmässä, sitä en kokenut omakseni varsinkaan kun ryhmäläisiä alkoi raskautua ja itse siellä vaan vuodesta toiseen jökötti muun porukan vaihtuessa....endoryhmästä taas olen tykännyt ja yritänkin mahdollisimman usein päästä mukaan tapaamisiin ja tapahtumiin

2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
Tähän nyt tulee samaa kun tossa aiemmin, eli Elämä on arvaamaton, vaikka kuinka suunnittelet ja luulet elämän menevän tiettyyn suuntaan niin se ei aina niin mene...tämä oli mun kaltaiselle perfektionisti/kaikensuunnittelevalle vaikea hyväksyä, mutta kun hyväksyin sen etten mä voi vaikuttaa kaikkeen niin eläminen helpottui

3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
Hoitojen aikaan sai tuntemaan yksinäisyyttä, koska "eikukaanmuatajua,eikukaantiiämitenpaskaolomullaon..." Mulla yksinäisyyden tunne parani, kun uskaltauduin puhumaan läheisille lapsettomuudesta ja miltä se on tuntunut...vähitellen en enää ollutkaan se ulkopuolinen sivustakatsoja vaan sama kaveri kuin ennenkin, mutta erilaisilla kokemuksilla kuin aiemmin

4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
Välillä, ihan yllättävissä tilanteissa. Apteekin kassalla kun farmaseutti kertoo omista hoidoistaan ja kyselee miten olen jaksanut omien hoitojen aikaan. Harjoittelussa kun luokkakaveri tulee punktioon...oli oikeesti hiukan outo tilanne kummallekin, mutta hyvin se meni.

5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
Välillä pohdin, vaikuttaa ehkä siltä osin että mietin lukeeko tätä tuttuja...mitä voin kirjoittaa että saan säilytettyä nimettömyyteni...Nykyään mietin myös sitä mitä kirjoittelisin tänne, mutta taidanpa jatkaa samalla "aivottomalla" linjalla ja kirjoitella mitä päähän juolahtaa 

6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
Selviytyminen (tää oli mulle henkireikä pahimpina aikoina)

7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
Nyt kyllä pakko sanoa tähän...ööö...en osaa vastata. Siitä on kohtuu kauan ku oon muuta lapsettomuuteen liittyvää ku muiden blogeja lukenut

8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
Olivat aika katkolla pitkän pätkää, eristin itseni kaikista. Nykyään oon kyllä saanut suhteita paikattua ja osasta on tullut läheisimpiäkin kuin ennen.

9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
Kävin jonkun aikaa juttelemassa terapeutin kanssa, käytiin läpi tuntemuksia varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kun aloitimme elämään kaksin. Käytiin myös läpi sitä miten välillä edelleen mietin että haluanko enää (halusinko) lasta. On auttanut minua käsittelemään omia tuntemuksiani, näitä kohtuullisen sekaviakin ja pääsemään tähän pisteeseen että osaan elää elämääni kaksin mieheni kanssa

10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
Hoidot, toivottomuus ja epävarmuus.

11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?
Se hetki kun huomaat että kyllä tästä selviää ja huomaa ettei se elämä loppunut lapsettomuuteen.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Täällä edelleen

Ensimmäinen viikko tupakatta takana..ja ihme mies on edelleen kotona ja nukutaan yöt yhdessä, Eli ehkä mä en niin pirttihirmu ollut kuin luulin... 
Pms vaivaa edelleen, mut löysin vihdoin watsapin kautta siskolle laitetuista viesteistä milloin edelliset menkat oli, joten tiedän millon ne on myöhässä (riippuen tietysti miten pitkä mun kierto on)

Mitäs muuta...viimeiset koulutehtävät on palautettu, tutkintotodistushakemus koululle laitettu...ja nyt vaan odottelen. Marraskuussa saan todistuksen ja pääsen sitten hakemaan Valviralta papereita. Huomenna on juttutuokio osastonhoitajan kanssa, josko mulle töitä lohkeaisi...ja jos ei niin sit alan soittelee ympäri sairaalaa ja piinaan osastoja niin kauan että joku luovuttaa ja ottaa mut töihin.

Ensi viikonloppuna lähdetään käymään yhden kasvattajan luona, niin koirasuunnitelma etenee edelleen ja kämppiä ollaan käyty katsomassa...vielä ei se unelmakämppä ole tullut vastaan, mutta uskoisin että kyllä me se vielä saadaan ja sen jälkeen pikku pentu meille tepastelemaan. Ja ennen sitä tepastelijaa, me lähdetään käymään venetsiassa ihan kaksin.

Eli ei enää surkuttelua, kylmissäni olen edelleen ja iho on ihan kaameessa kunnossa (joku allerginen reaktio, kun vaan tietäisin mikä sen tällä kertaa aiheutti).


Sitten lopuksi pieni pohdinta, jonka joku aika sitten facessakin jaoin

Joku viisas (äitini) joskus mulle sanoi "mieti mitä saat jos luovut..."...no mitäpä minä sain...
- Uusia ystäviä ja ihmisiä elämääni
- Sisarukset, vanhemmat ja puoliso tuli läheisimmiksi kuin ennen (myös ne ei biologiset sisarukset käly Hymiö heart )
- Huomasin osaavani paljon asioita, joita en ennen tajunnut osaavani
- Olen myös huomannut, että tää oma kroppa on ihan kiva vaikkei olekaan täydellinen
- Uusia haaveita ja suunnitelmia
- Uudenlaisen vapauden elämässäni
ja melkein oon jo saanu tutkinnonkin...
Ehkä pitää välillä luovuttaa, kun noinkin paljon hyvää voi saada.
Ja lopuksi, pitäisi aina muistaa että äidit ovat yllättävän viisaita Hymiö heart

Mulla oikeesti  on aika hyvin asiat nykyään...ja on aina ollutkin, on vaan jäänyt huomaamatta ku surkuttelin lapsettomuutta. Tää vuos on tehnyt mulle armottoman hyvää, oon oppinut elämään itseni kanssa. Oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen oppinut olemaan rehellinen läheisilleni...ja ennenkaikkea itselleni. 

Mulle teki hyvää luovuttaa ja tutkailla mitä oikeasti haluan, sillä sen verran syvällä olin noissa hoidoissa ja lapsettomuudessa, etten oikeasti enää nähnyt "metsää puilta". En enää tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan...jossain välissä lapsenkaipuu oli muuttunut ihan muuksi, ei se enää ollut kaipuuta vaan enemmän mun perfektionismia jota vitutti ku ei onnistuttu...en suostu sanomaan että se ois ollu pakkomielteistä, mutta kyllä jossain rajoilla mentiin... Mä oon onnellinen että päätettiin hengähtää ja kokeilla elämää kaksin...ja etsiä uusia haaveita elämäämme.

Tulipa taas sekavaa juttua, mut tämmösiä täällä.

perjantai 9. lokakuuta 2015

hermoraunio pt2

Ei helpota olot ei yhtään...oon kyllä ollu polttamatta, mut sais ne pirun menkat alkaa jo...tää surkuttelussa eläminen on ihan perseestä. Mä itkee tillitän ihan koko ajan...kaik vaan tuntuu olevan mua vastaan...lueskelin vanhoja tekstejä ja itkin niille, lisäks vittuunnuin ja itkin kommenteille mitä oon saanu...eli mä itken koko ajan. Lisäks mä palelen aivan järkyttävästi, johtunee yllättäen tulleista pakkasista, meillä ei näköjään taloyhtiö pistä lämpöjä päälle ennenku tänne jäätyy (ja nyt alkaa vituttaa ku pitää kylmässä elää)

Mä jotenkin toivoin et tässä vaiheessa mulla ois tiedossa duunipaikka, no ei ole...se stressaa aivan järkyttävästi. Mä jotenkin ootin et elämä pysyis yhtä seesteisenä ja mukava kun se on ollut kesästä saakka, mut ei...pimeet illat saa mut masistelemaan ja inhoomaan tätä kaikkea paskaa elämässäni...ja kaiken lisäks mä oon alkanu miettimään, oisinko voinu koulusta suoritua paremmin jos ei oltais oltu hoidoissa koko aikaa...oonko mä ton hormonihelvetin aikana pilannut myös urani?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Hermoraunio

Taisin tossa joku aika sitten täälläkin tunnustaa, että oon sortunut tupakoimaan taas kerran...nyt sitten epätoivoisesti vierottaudun nikotiinista kertaheitolla. Arvatkaa vaan miten hyväntuulinen ja maailmaa rakastava mä nyt sit oon...enpä muistanu miten vittumaiseks akaks muutun ku tämmösen fiksun teon teen.

Tän ihanuuden lisäks, jonkinasteinen pms-oireilu puskee päälle. Luulisin että menkat on tulossa...ei nimittäin ole minkäänlaista hajua milloin mulla ne viimeks oli...no tässä kuuden viikon sisällä joskus, sen verran oon kartalla. Ja tämänkin muistan vaan siks, että harjoittelun aikana on menkat kertaalleen tullut...eli olettaisin että piakkoin pitäisi vuodon alkaa.

Lisäks mua on vaivannut vittumainen "lonkka"kipu. En tiiä oikkuaako endo, vai toi kysta vai onko joku muu osa menossa vituiks. Kipeetä kuitenkin tekee ja tätä on jatkunu kolmatta viikkoa jo. Vuosisada pisin ovulaatiokipu? Ehkä toi rupunen munasarja pullauttaa vihdoin viimeiset munasolut itestään pihalle ja lopettaa toimintansa.

Pientä ahdistusta tunnen opintojen loppumisesta ja siitä etten tiedä yhtään onko töitä tarjolla. Yks fiksu opettaja päätti pelotella meitä sillä että nykyään isommissa kaupungeissa on ylitarjontaa sairaanhoitajista. Joten tässä nikotiinintuskaisessa maailmakaatuupäälle-mielentilassa olen tullut tulokseen että valmistun muutaman viikon päästä työttömäksi

Eli nyt oon kyllä oon helevetin vihainen, mutta en kylläkään siitä etten lapsia ole saanut...vaan tyhmyydestä ku menin uudestaan tupakoimaan enkä muistanut miten paskamaista tää lopetus on.


tiistai 29. syyskuuta 2015

katkera..kateellinen ja vihainen?

Koska tuo edellinen tekstini sai useamman anonyymin kommentoimaan, suuren osan yön aikana tulleista vittuilukommenteista poistin, enkä nyt jaksa jokaiseen uuteen erikseen vastata joten mennään nyt näin.

No ehkä sitten olen katkera ja kateellinen, en silti tässä tilanteessa tällä hetkellä halua lasta. En olisi tähän saumaan hoitoihinkaan lähtenyt vaikka ne olisi edelleen menossa. Eiköhän sekin ole tullut jo kohtuullisen selväksi, etten sitä hoidoilla tai millään muullakaan tavalla saa...

Helppo se on sanoa mitä kaikkea voi tehdä lapsen kanssa, kun se lapsi on...minä en sitä voi kertoa, minä voin kertoa vain mitä minä teen kun ei ole lasta. Mielummin keskityn miettimään niitä asioita mitä nyt voin tehdä, enkä sitä mistä kaikesta jään paitsi. Juurikin tämän takia olen miettinyt onko tässä blogissakaan enää mitään järkeä kun aika paljon saan juuri näitä kommentteja miten olen vihainen ja katkera kun korostan niitä asioita mitä voin tehdä.
Useampaan otteeseen olen kysynyt onko mitään toivetta kirjoittelusta, mutta niitä ei ole tullut joten kirjoitan sitä miltä minusta tuntuu. Ehkä sanon asiat sitten väärin tai minun pitäisi edelleen itkeä itseni uneen jotta kaikilla olisi parempi mieli...

Ei en ole enää pitkään aikana ollut katkera tai vihainen, mutta kyllä kateellinen ja helvetin surullinen olin pitkään...ja vasta tämän kevään aikana olen oppinut siitä pois ja nauttimaan elämästäni tällaisena...ja ei tähän hetkeen ei sovi lapsi, liikaa asioita tapahtumassa ja liikaa menisi "pieleen" jos nyt raskaaksi tulisin. Ja vaikka olisin aikoinani antanut mitä vaan onnistumisesta niin tällähetkellä en sitä halua.

Mutta sitten se kysymys, jos en voi kertoa mitä teen kun ei ole lasta (eikä nyt sitä tule) niin mistä hitosta mä kirjoitan...tai miksi vitussa tätä blogia edes pitäisin? Kertokoon joku mua fiksumpi sen...

maanantai 28. syyskuuta 2015

Etiäinen...ja pelkoja

Tiedättekö sen tunteen, et jotain on tapahtumassa. Et vaan tiedä mitä...No mulla on ollut tommonen etiäisfiilis jo jonkun aikaa, tänään sisko sanoi että jännittää kun selkeesti jotain suurta on tapahtumassa. Ei vaan kumpikaan tiedä onko kyseessä hyvää vai huonoa, mut jotain suurta. No katsellaan  mitä tuleman pitää...

Sit toinen juttu, mä oon jostain syystä ruvennu hysteerisesti pelkäämään raskaaksituloa...nyt sit oottele menkkoja, et pääsen aloittamaan pillerit ettei tarviis pelätä (jos noi pillerit mulle ees sopii). Ku ei tässä oikein näin monen vuoden jälkeen hirveesti kiinnostais mitään kumirumbaa aloittaa. Ja toisekseen koko kesän kivuttomuuden jälkeen aloin epäiröimään leikkausta ja pistettiin jonotus tauolle...mut arvatkaas onko kivut hiipiny takaisin. Munasarja on kuin tulessa ja alavatsaa polttelee pelottavan tutulla tavalla...kohtuullisen kipeä ovulaatio taitaa olla menossa.

Koulujuttuja sen verran, et viimeisiä tehtäviä oon nyt naputellut ja en oikein vieläkään käsitä että loppua kohti tässä mennään ja hurjaa vauhtia...viisi viikkoa harjoittelua jäljellä, sitten pitäis osata itsenäisesti työtä tehdä. Työnhakuportfolio pitäis yrittää lisäks vääntää, mut luulisin et se on ihan iisi homma (arvatkaa kuka kiroaa tota portfolioo parin viikon päästä ku ei saa valmiiks)

perjantai 25. syyskuuta 2015

Kun ovi sulkeutuu...

Niin toinen aukeaa edessäsi.

Mulla oli viimeinen koulupäivä tänään, enää kaks tehtävää ja viimeset harjoitteluviikot ja pääsen hakemaan tutkintotodistusta. Miten tässä näin kävi? En edes koulussa istuessa tajunnu että tässä tää nyt on...nämä turhat tunnit on mun viimeiset tunnit näiden opintojen kannalta.

Olo on oudolla tavalla haikea, viimeiset kolme vuotta olen joka kuukausi käynyt viikon koulussa istumassa ja tapellut tehtävien ja tenttien kanssa...ja siinä sivussa hoidoissa ollut. Nyt oikeesti taitaa olla yksi kausi elämässäni ohi....jotenkin pelottaa ja samalla ihanan jännittynyt fiilis. Ja aivan kauhean haikea olo, viimeiset kolme vuotta elämässäni on tapahtunut niin paljon hyvää kuin pahaakin...sain kasan uusia ystäviä koulusta ja vertaistukea täältä verkosta (toivon kyllä että moni teistä asuisi täällä, että voisi livenäkin tavata), olen oppinut hirveästi uutta tietoa ja valitettavasti myös uutta lapsettomuuden kokemisesta.

Mutta kaiken kaikkiaan, mulla on uusi vaihe elämässä alkamassa...haikein mielin jätän vanhaa taakse, mutta samalla uusi on jo tervetullutta. Jättäessäni opinnot taakse, jätän myös lapsettomuuden taakse...se ei enää ole osa elämääni. Samoin kuin opintoni, se on osa minua...mutta se ei enää määrittele minua.

Minä olen lapseton nainen. Mutta minä olen myös vaimo, tytär, sisko, kummi, täti, ystävä, kaveri, rakastaja...pian olen sairaanhoitaja. Minä olen niin paljon muutakin kuin lapseton...ja niin tulee olemaan tämä blogikin. Yritän nyt enemmän keskittyä kirjoittamaan tästä uudesta elämästä, enkä niin velloa entisessä. Postaustoiveita otetaan vastaan...ehkä niistä ideoita saan :)

Ja iso kiitos teille kaikille, jotka olette minua tällä turhankin tuskaisella matkalla tukeneet, nyt pääsette mukaan uuteen seikkailuun mukanani <3

torstai 17. syyskuuta 2015

Olematon

"Mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii

Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee..."

Muutaman päivän on soinu päässä toi biisi...ja olokin on semmonen että oon ihan olematon. Mua ei oo ku en täytä tehtävääni ja lisäänny. En ole olemassa, kun kroppani ei tee mitä sen kuuluisi tehdä...enkä edes enää halua yrittää sitä siihen pakottaa...

Viime päivinä olen jopa pohtinyt jonkinasteista ehkäisyä, mutta hormoneja en halua (sotkevat pään ja kropan) enkä kyllä mitään kumishowtakaan halua, joten eiköhän tässä vaan luoteta ettei meille vahinkoja satu.

Tämä ei nyt tarkoita että olisin tyytymätön elämääni, olen enemmän tyytymätön yhteiskuntaan ja oletuksiin siitä mikä on elämän tarkoitus. Jos mun kroppani ei suostu lasta tekemään, niin sen tarkoitus ei ole lisääntyä...eikä meidän suhteen tarkoitus ole tulla vanhemmiksi. Ehkä meidän suhteella on joku muukin tarkoitus kun lisääntyä. Mikä ihmeen olemassaolon määritys on se lapsi? Nyt vihdoin alan ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomien ärtymyksen kun puhutaan miten nainen on luotu tekemään lapsia ja parisuhteen perimmäinen tarkoitus on lisääntyä ja kansoittaa maailma.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Minne kuuluu lapseton?

Jännä huomata miten moni on taas viimeaikoina plussannut, ennen nuo "plussa-aallot" aiheutti katkeruutta, nykyään enemmän vaan haikeutta ja ryhmään kuulumattomuuden tunnetta. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en kuulu lasta toivovien mukaan...sillä en enää niinkään toivo lasta, en odota sitä meille tulevaksi enkä oikein tiedä haluanko edes enää. En myöskään kuulu vapaaehtoisesti lapsettomiin, sillä enhän minä vapaaehtoisesti ole lapseton, vaikken enää hoitoihin lähde.

Viimeaikoina olen huomannut ettei tämä koske pelkästään tätä blogimaailmaa, en myöskään somessa tunne enää kuuluvani lapsettomien. En oikein jaksa enää lukea niitä kirjoituksia miten innoissaan odotetaan ja aloitellaan hoitoja. En myöskään voi kuulua täydellisesti lapsettomien ryhmään, sillä en voi sanoa ettei meille ikinä tulisi lasta...emme vain siihen enää panosta, niin sanotusti.

Kaveripiirissä on myös tapahtunut "eroja" tämän myötä, sillä tunnen olevani elämässäni aivan eri raiteilla kuin lapselliset ystäväni. Emme enää tunnu löytävän yhteistä säveltä tai yhteistä jutunaihetta...vaikka toisin piti mennä.

Mihin siis kuulun? Mikä oikeestaan on mun "ryhmä" onko olemassa sellaista "olin ennen lapsettomuushoidoissa, emme saaneet lasta mutta elämme elämäämme tyytyväisenä näin"-ryhmää. Tiedän että 20% hoidoissa olevistakin jää ilman lasta. Blogimaailmassa näitä on aika vähän tullut vastaan ja ne vähätkin yleensä lähtee adoptiopolulle. Useimmiten blogi kuitenkin muuttuu lapsenodotusblogiksi tai vaan hiipuvat pois...paljon on bloggaajia, joiden kohtalosta en tiedä...blogeja, joita seurasin kun aloitin tätä omaa blogiani.

Ehkä minäkin joskus vaan hiivun täältä pois...en tiedä, nykyään tuntuu koko ajan tyhmemmältä kirjoittaa tänne. En tiedä yhtään mikä tän blogin idea enää on, tää vaan on ja kirjoitan ihan mitä sattuu...ehkä tää vaan on tämmönen kirjoitusoksennusten paikka.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

koiruuksia

Siis meillehän ehti yrityksen aikana kertyä kaksi koiraa...nyt päätimme(tai no minä päätin) toteuttaa yhden haaveeni, jota olen lykännyt koska meille saattaa tulla lapsi jne blaablaa...meille tulee (taas kerran) koiravauva, ei vielä hetkeen. Ensin saatava se rivari, mutta viimeistään ensi kesänä meille tulee irlanninsusikoira.

Meillä siis lauma kasvaa...ei heti eikä niinkuin aikoinaan luulin, mutta ensi kesänä mulla meillä on karvavauva :) Mä oon niin innoissani, oon jo vuosia sitten löytänyt kasvattajan jolta pennun ostaisin kun se hetki olisi tullut ja nyt pystyin ottamaan yhteyttä ja kyselemään ensi vuoden suunnitelmia <3 On jännää ruveta toteuttamaan niitä haaveita, joita on jättänyt toteuttamatta hoitojen ja lapsenodotuksen takia...mun elämä on uudella tavalla jännää.

Ja kuten voitte huomata, kiukku ja masistelu on ohi...ja ei en ole koiraa ottamassa piristääkseni itseäni tai meitä. Piristyminen tuli ensin, sitten koirasuunnitelmat, joita hitaasti toteutetaan. Piristymiseen on montakin syytä...olen viettänyt aikaa kälyni kanssa, olen rentoutunut ja flunssakin parani. Olen taas päässy harjoittelussa hommiin ja huomannut osaavani asioita (siis oikeesti osaan) ja kotona vietän vapaa-aikaani lukien uutta tietoa syventävää harjoitteluani varten. Tiedän että elämäni on hienoa näin, mutta aina välillä on muistettava mistä tänne ponnisteltiin vaikka se surua ja kiukkua toisikin tullessaan.

perjantai 4. syyskuuta 2015

kiukkuilua

Muutama päivä sitten sain kunnon kiukuttelu/masisteluhetken. Oma elämä vitutti ja kaikki tuntui paskalta. Olotila meni ohi seuraavaan päivään mennessä ja piti hetki pähkäillä päänsisällä, että mikä se nyt oli... kolme vuotta sitten aloitin opintoni ja ivf-jonotus, nyt mennään loppusuoralla opinnoissa ja hoidotkin on loppuneet. Kolme vuotta sitten olin toiveikas, olin innoissani uusista opinnoista ja tulevat hoidotkin olivat kutkuttavalla tavalla jännittäviä...sillä meistähän voisi tulla pian vanhemmat.

Ensimmäisen ivf:n jälkeen pettymys oli jotain kauheaa...alkioitahan saatiin vain se yksi ja jotenkin oletimme tietysti että se on se meidän vauva. Itkusta ja vihasta ei meinannut tulla loppua negan jälkeen. Toinen hoito aloitettiin suhteellisen pian (julkisella kun oltiin...niin pian) ja sehän meni vituiks, uuden vuoden kunniaksi sain kuulla että hoito pitää keskeyttää, munasarjat eivät menneet lepotilaan. Tässä vaiheessa jo moni seuraamani blogituttu oli onnellisesti raskaana tai äiti...ja oloni oli surkeampi kuin syksyn negan jälkeen. Itkin ja raivosin, olin niin helvetin katkera. Miksi minusta ei tule äitiä? Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi...miksi...miksi? päässä ei oikeastaan pyörinyt mitään muuta kuin se miten kaikki on niin väärin minua kohtaan.

Kolmanteen(toiseen) hoitoon lähdimme sitten kun munasarjat olivat rauhoittuneet, kokeiltiin uusia lääkkeitä ja tällä kertaa alkioita tuli neljä...joista yksi käytettiin, kaksi laitettiin pakkaseen...neljäs oli hyytynyt siihen mennessä. No tästä taas kerran nega, ja ostettiin pas-lääkitys...alkiot eivät selvinneet sulatuksesta. No se ei enää yllättänyt, sillä eihän tässä paskassa mikään voisi meidän kohdalla onnistua...en enää välittänyt mistään, piikittelin hormonit ja kävin ultrattavana, mutta mikään ei tuntunut miltään. En enää surrut, en vihannut, olin turta...olin niin turta koko hommaan. Tuon alkioiden tuhoutumisen jälkeen päätin etten enää jaksa sitä helvettiä, enkä lähde hoitoihin ikinä...

Kuitenkin toisin kävi, yllättäen olin taas hoitojonossa, viimeinen ja ratkaiseva hoito. Piti olla paremmat lääkkeet ja nyt tämän pitäisi onnistua, toivo hiipi mieleen ja taas se kutkutteleva jännitys oli ilmassa. Lääkkeiden kanssa oli sählinkiä, reseptit vaihtuivat tiuhaan, kukaan ei oikein ollut kartalla mikä hoito meille tapahtuu. Onko pitkä onko lyhyt? Lamataanko hormonitoiminta vai mitä tehdään? No lopputulos on piikkiä piikin perään, kauhea rahareikä lääkkeistä ja tuloksena kaksi alkiota...meidän viimeinen toivomme. Tällä kertaa jotain tapahtui, minulla oli jos vaikka minkälaista oiretta mutta tulos oli negatiivinen, hcg 5, hipaisu. Siihen loppui meidän hoidot, samana iltana mentiin katsomaan raskasta joulua konsertti ja konsertin jälkeen itkin, itkin niin hirveästi etten uskonut että minusta enää sellaista määrää kyyneliä olisi lähtenyt.

Sitten oli puhe neljännen hoidon mahdollisuudesta...tästä ei kukaan koskaan soittanut, enkä lähtenyt kysymään...en tiedä uskaltaisinko vielä kysyä miten lääkärit päättivät...en tiedä haluanko edes tietää.

Miksi tämä tarina nyt? koska itse huomasin että joka syksyinen "syysmasennuskseni" johtunee siitä että syksyisin aina muistan mitä meiltä puuttuu. Vaikka olenkin onnellinen ja elämäni on hienoa, niin on aina välillä muisteltava sitäkin minkä paskan läpi rämmin päästäkseni tähän pisteeseen. Meillä ei hoidot auttaneet, me kuuluimme siihen 20%:n joka ei saanut lasta hoidoillakaan. Koskaan ei selvinnyt miksei alkioita tullut tai mikseivät alkiot kiinnittyneet...en tiedä olisiko se tieto helpottanut vai pahentanut oloa...


maanantai 31. elokuuta 2015

Mun elämä...milloin siitä tuli näin...kiireinen ja ihana

Yllättäen mä nykyään oon hirveen kiireinen...on kouluhommia...on harrastushommia...on tukiperhehommia...ja tietysti miestä ja kavereita pitää huomioida.

Meidänhän piti keväällä käydä valmennuksessa, no syistä jos toisista jouduimme kevään valmennuksen perumaan ja nyt syksyllä siis olisi  tukiperhevalmennus edesssä. Me tätä asiaa pohdittiin jo ennen hoitojen päättymistä, mutta päädyttiin tähän lähteä kun hoidot loppuivat...ja nyt kun opinnot on loppusuoralla ja näyttäisi, että vuodenvaihteessa vihdoin saamme isomman asunnon ja muutenkin elämä alkaa löytää uomansa. Niin nyt meillä olisi aikaa ja voimia panostaa kunnolla tukiperheenä olemiseen.

Sitten kouluhommia. Mä rakastan mun harjoittelupaikkaa, ootan joka vuoron jälkeen innoissani seuraavaa ja sitä mitä kaikkea pääsen oppimaan. Toivon kovasti että tuolta tarjoavat töitä harkan jälkeen, sillä tiedän että siinä olisi työ jossa voisin oikeasti olla hyvä ja pääsisin kehittymään koko ajan. Muut luokalla valittaa miten paljon työtä viimeinen lukukausi teettää, mä teen innolla tehtävät koska ne liittyy tohon harjoitteluun ja mitä enemmän noihin tehtäviin panostan, sitä enemmän opin tuosta osastosta.

Harjoittelu ja noi viimeset kurssit vie aikapitkälle mun ajan, kotona miehen kanssa mennään ristiin lähes joka päivä...mä teen aamuja niin muru on illassa ja toisinpäin. Ollaanpa kyl opittu ottamaan ilo irti kun ollaan yhdessä vapaalla. Ne on niitä hetkiä kun istutaan yhdessä sohvalla ja kerrotaan päivän parhaat hetket harjoitteluista, kuunneellaan toistemme kertomuksia ja katsellaan hömppäleffoja. Vapaapäivinä sitten on niitä yhteisiä lenkkejä, leffoja, löysäilyä keskenään ja ravintolailtoja kavereiden kanssa tai kahdestaan.

Eli asiat edelleen loksahtelee oikeisiin lokeroihin, kuten aina sanotaan "asiat menee niinkuin niiden kuuluukin" niin ehkä mun piti päätyä tähän pisteeseen juuri tässä tilanteessa, niin osaan kunnolla nauttia tästä hetkestä ja tästä elämästä. Ja vaikka joskus aikoinaan vannoin ja kirosin ettei lapsettomuus voi minua vahvistaa tai kasvattaa, niin pirulainen se teki niin. Uskon että olen nykyään vahvempi kuin vuosia sitten, uskon että pystyn mihin vaan eikä minua niin helpolla nujerreta. Mä oon mönkiny aika syvällä suossa ja päässy sieltä ylös tähän pisteeseen, niin jatkossakin tiedän että kyllä mä vaan voin sieltä suosta nousta...olin sitten miten syvällä tahansa.

Eli kaikille teille lapsettomuuden kanssa tappeleville haluan sanoa, se vahvistaa teitä, se kasvattaa teitä...ja uskokaa tai älkää, siitä selviää. Aikaa se vie ja vaatii helvetisti kyyneleitä ja raivoa, mutta kyllä siitä selviää...ja joku päivä sitä on taas onnellinen.

perjantai 28. elokuuta 2015

Mitä nykyään

Vielä vuosi sitten päivämme koostuivat hoidoista, joko niiden kulusta tai niiden odottelusta...tai suunnittelusta...olihan minulla opintoni ja muutakin elämää, mutta hoidot oikeasti olivat ainut mistä puhuimme, mitä mietimme ja pähkäilimme...hoidot täyttivät päivämme. Näin jälkikäteen asiasta puhuessamme huomasin miten tiukoilla meidän suhteemme on ollut ja miten kauheaa elämä silloin on ollut.

Tällä viikolla aloitin viimeisen syventävän työharjoittelun, nautin uuden oppimisesta ja paikka on juuri sellainen, missä voisin työskennellä valmistuttuani...ja pikkuisen toivonkin, että sinne saisin harjoitteluni jälkeen jäädä. Tämän viikon aikana myös olen huomannut miten erilaista meidän elämämme nykyään on...

Nykyään meillä nauretaan, vitsaillaan ja opiskellaan. Käymme ulkona syömässä kerran pari kuukaudessa, vietämme illanistujaisia/saunailtoja ystävien kanssa, nautimme kaupungin tapahtumista ja välillä vuokraamme elokuvia ja herkuttelemme leffamässyillä. Käymme lenkeillä porukalla (minä, mies ja koirat), välillä käyn yksin ja välillä koirien kanssa...ostimme kotiin pari kahvakuulaa ja suunnitelmissa olisi talvea varten hommata juoksumatto, sillä minähän en hangessa hölkkää :)

Mitäs muuta? Ehkä isoin muutos, mikä on tapahtunut..On se, että meillä on aikaa ja rahaa toisillemme...jostain syystä hoidot ja lapsettomuus vei kaiken. Ehkä meidän oli helppoa soljahtaa tähän dinkkuelämään, kun tehtiin niin paljon suunnitelmia mitä tehdään jos ei lasta tule...nyt niitä sitten toteutetaan. Keväällä sitten lähdetään Venetsiaan romantisoimaan, syksyllä ajattelimme jotain uutta maata lähteä katsomaan...nyt kun voimme, niin reissaamme pitkin Eurooppaa kaupunki kaupungilta ja nähdään niitä paikkoja, joita olemme haaveilleet näkevämme.

Sillä eikös niin kaikkien lapsettomien tule tehdä...viettää pitkiä iltoja, reissata hullunlailla ja aiheuttaa kateutta lapsellisille pitkillä aamuilla ja löysillä päivillä ;) Ja tiedättekö mitä, sitä aiheutan...oon jo pariin otteeseen kuullut "helppoahan se teillä on ku ei ole lapsia..." niin onkin nyt, mutta taival tähän pisteeseen ei ole ollut helppo.

Edelliseen postaukseen viitaten, onnistuin sit facessakin asiasta rähjäämään ja sain aikaiseksi todella hyvää keskustelua siitä miten lapsettomanakin on oikeuksia elää ja olla niinkuin haluaa...yllättävän paljon on lähipiirissä tahattomasti ja tahdostaan lapsettomia...ja ihana huomata ettei mun valinnat ainakaan kavereita häiritse.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

"En tajunnut elämästä mitään, ennenkuin tulin äidiksi..."

Moniko on kuullut tuon lauseen? Tai "en tajunnut mitä rakkaus on ennenkuin sain lapsen"...ehkä sitten en tajua elämästä mitään, enkä osaa rakastaa. Vai olisiko niin että kaiken kokemani jälkeen tiedän mitä elämä (ja eläminen) oikeasti on? Ja enkö tiedä mitä rakkaus on, vaikka elämässäni on ihminen, joka on rakastanut ja tukenut minua kaikessa pahassa?

Vaikka lapsettomuus ei kaivele minua, enkä tunne katkeruutta enää...niin nuo lauseet kuullessani "karvat nousevat pystyyn" ja menen puolustuskannalle. En voi käsittää millainen ihmisen elämä on, jos sille tulee merkitys vasta lapsen saatuaan? Tätä en ole käsittänyt edes silloin kun hoidoissa olimme...ja päiväni oikeastaan pyörivät hoitojen ja lapsen saamisen ympärillä.

Välillä tulee semmoinen olo ettei mun kuulu tajuta elämästä mitään, kun en ole mennyt lisääntymään....vielä enemmän nyt kun en jaksa lähteä uusiin hoitoihin yksityiselle, tai tapella julkiselta neljättä hoitoa. Olen saanut kuulla olevani itsekäs, kun en jaksa uusia hoitoja. Ei kuulemma ole minun asiani päättää siitä (ja ei tätä ei sanonut aviomieheni vaan eräs tuttavani) eli jos me emme saa asiasta päättää niin kuka helvetti sen tekee? Mun kaverit ja tuttavat? Yhteiskunta? Vai mikä taho?

Me siis olemme täysin itsekkäitä paskiaisia kun haluamme elää kahdestaan onnellisena monen vuoden helvetin jälkeen. Suoraan sanottuna vituttaa tommonen paska. Mielummin olen sitten itsekäs paskiainen ku tommonen puusilmä, joka elää pelkästään lapsilleen...sillä eihän elämää ole ilman lapsia. Kumma miten on ihmisten asenteet muuttunu mua kohtaan sen jälkeen kun olen sanonut ettei nyt olla uusiin hoitoihin lähdössä tai pohditakaan adoptiota. En olekaan se raukkaparka, joka ei saa haluamaansa lasta vaan olenkin itsekäs ihminen joka ei halua luopua omasta elämästään tekemällä lasta. Kyllähän se lapsi olis meillä, jos se ois ollu tullakseen..sitä ei tullut ja olen aikani surrut ja päätin jatkaa elämääni ja samalla muutuin itsekkääksi lapsettomaksi ihmiseksi...no mikäs siinä, ollaan sitten itsekäs.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Uusi elämä

Mitä elämä on lapsettomana? Lapsettoman elämä on surua ja hoitoja, kipua, turvotusta ja kiukkua...vai onko? Ei meillä...ei enää. Meillä elämä on ihanaa...uuden oppimista, naurua ja kahdenkeskisiä hetkiä. Meillä eletään elämää...uudenlaista sellaista.

Välillä muistan millaista meillä oli vuosi sitten...puoli vuotta sitten. Millainen itse olin. Surullinen, katkera ja vihainen....ja väsynyt, niin kauhean väsynyt. Minusta on ihana kun nykyään jaksan tehdä asioita, en väsy jokaisesta ponnistuksesta ja tehtävästä. Minä nukun paremmin ja pärjään vähemmillä unilla, vielä vuosi sitten tuntui ettei mikään unimäärä riitä.

Mutta mitä meidän elämämme on nykyään oikeasti. Me käymme töissä ja opiskelemme. Me vietämme aikaa kaksin ja ystäviemme kanssa. Me lenkkeilemme koirien kanssa ja valokuvaamme maisemia, joissa lenkkeilemme. Me suunnittelemme matkaamme keväälle, tutkailemme kaupunkia ja etsimme romanttisia ruokapaikkoja minne voimme mennä. Lapsettomuus on osa elämäämme, muttei sellainen raastava osa kuin ennen...se on kuin sumun läpi katsottu maisema, tiedän sen olevan siellä, muttei se ole niin näkyvästi esillä.

Viime viikkoina olen lueskellut lapsettomuusblogeja, käynyt jopa muutamaa keskustelupalstaa kurkkaamassa ja mietin miten helppoa ja mukavaa elämäni on nykyään. Samalla mietin että miten kovasti oikeasti lasta olen halunnut, olenko oikeasti edes halunnut...sillä en voi enää sanoa, että vaihtaisin nykyisen elämäni lapseen. Mutta jos en oikeasti olekaan halunnut lasta niin miksi hitossa olisin käynyt kaikki hoidot läpi...ristiriitaisia tunteita herättää tämä nykyinen rakkauteni nykyistä elämäntilannetta kohtaan :)

maanantai 10. elokuuta 2015

Selviytymistarina

Tätä tekstiä olen kirjoittanut pitkään...muokannut ja kirjoittanut uudestaan, poistanut tekstiä ja lisännyt. Yllättävän vaikea on laittaa sanoiksi se miten selvisin tähän pisteeseen...Pisteeseen, jossa elän elämääni, enkä sure ja vello lapsettomuuttamme. Kun en oikein tarkalleen tiedä miten se lopulta kävi...mutta yritän nyt jotenkin tämän kertoa. Kirjoitettuna tämä vaan kuulostaa turhankin helpolta ja yksinkertaiselta...sitä se ei kuitenkaan ollut.

Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni  synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.

Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.

Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.

Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.

Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Matkakertomusta

Minähän siis omatoimisesti suunnittelin matkan, varasin lennot, varasin hotellin ja selvitin bussien aikatauluja...tästä johtuen säästimme kuluissa paljon, mutta myös vietimme aikaa lentokentällä nukkuen :) Lennot momondon kautta, majoitus booking.comin kautta, lisäksi majoitusta valitessa käytin hyväkseni tripadvisoria ja sieltä paikkakuntakohtaisia arvosteluita.

Matkamme alkoi maanantaina työpäivän jälkeen bussilla kohti helsinkiä, istuminen onnibussissa ei miellyttävää, mutta todella halpaa. Pitkän istumisen jälkeen saaavuimme kampin asemalle, josta lähdimme laukkuinemme seikkailemaan kohti rautatieasemaa. Sieltä pongasimme Finnair-bussin, jolla pääsimme lentokentälle...tässä vaiheessa kello lähenteli puoltayötä ja mulla oli kaamee nälkä. Fiksuja kun oltiin ei tajuttu että ois ehkä halvin ja helpoin syödä jotain helsingissä, eikä lentokentällä. No tehty mitä tehty, hito kalliit kahvit ja sämpylät kentällä syötiin (ja vasta sen jälkeen huomasin että kentällä olis ollu ihan kauppakin..no kerranhan sitä reissataan)

Helsinki-Vantaan kentällä vietettiin yö, lento lähti aamulla kuuden pintaan. Lennettiin ensin Muncheniin, jossa oli pari tuntia vaihtoaikaa ennen lentoa napoliin. Napoliin kun saavuimme olimme olleet matkassa noin vuorokauden, mutta mikä fiilis kun koneesta pääsi ulos ja lämpö "löi" kasvoille, ihana auringonpaiste ja ihmisten puheensorina. Kaiken näköisiä ja kokoisia ihmisiä, eri kieliä ja elämää. Tää on mun lempihetki reissuissa, se kun pääsee perille :)

Napolissa sitten etsimme vielä kerran bussin, jotta pääsemme Sorrentoon, joka oli meidän lopullinen päämäärä. Bussissa odottelimme noin tunnin ennekuin se lähti liikkeelle...ja matka Sorrentoon kesti noin tunnin. Tämän kaiken reissaamisen päätteeksi pääsimme Sorrentoon, jossa sitten googlen navigaattorin avulla vaellettiin pitkin katuja majapaikkaamme etsien.

Majapaikkamme oli aivan ihana, hieman syrjässä sijaitseva guesthouse. Liikenteen möly tai mikään muukaan ei häirinnyt öisin. Kuitenkin kävelymatka juna-asemalle oli alle 5min ja siitä junalla pääsi vaikka minne (Sorrenton keskustaan, Pompeille, Napoliin jne). Majoitukseemme kuului huone, omalla kylpyhuoneella ja terassilla, sekä aamiainen seisovast pöydästä (ja mikä parempi tapa aloittaa aamu kuin tuorepuristetulla appelsiinimehulla, italialaisilla leikkeleillä, juustolla ja leivällä, sekä tuoreella cappucinolla). Ja maisema meidän huoneen terassilta oli tämä...


Ensimmäinen iltapäivä ja ilta meni lähimpäristöä kierrellessä ja löysimme ihanan trattorian, missä kävimme syömässä. Toisena päivänä sitten siirryimme Sorrenton keskustaan ja turistien luokse :) Ihania pikkukatuja ja kojuja, nahkalaukkuja ja kenkiä joka puolella (oisin voinu pistää kaikki rahani sinne)

Hedelmäkojuja ja limoncellokauppoja, joka puolella tuoksui sitruuna ja tuoreet hedelmät...ja voi luoja miten hyviä persikoita siellä sain ostettua. Ravintoloita sisäänheittäjineen oli joka kulmassa, ja se ruoantuoksu oli jotain käsittämätöntä...hirveän vaikeaa oli päättää missä söisimme...ja arvatkaa vaan missä kunnossa kroppa oli kun olin viikon syönyt pastaa...ja pastaa...ja pastaa, en suomessa ole noin hyviä pasta-annoksia saanut. Sen kaiken pastamäärän päälle kun lisää jäätelöt (italian gelato...huoh), tiramisut ja viinin, niin nyt sitten korjataan tilannetta ja treeniä tehostetaan.




Tietenkin meidän piti vierailla Pompeilla, olen pitkän aikaa haaveillut näkeväni ne rauniot. Sinne mentiin junalla...ja omatoimisesti kiersimme aluetta. Tähän pakko sanoa, että jos sinne menette kesällä kuten me, niin suojatkaa selkä ja olkapäät, poltin niskan ja hartiat aika pahasti sillä matkalla, mutta oli sen arvoista. Rauniot oli huikeat, tosi uskomatonta kierrellä ja katsella paikkoja, joissa ihmiset ovat asuneet ja eläneet...miten Vesuvius vieressä hiljaisena seisoo, samalla tietäen että purkautuessaan se jättäisi meidät alleen.

Koska Italiassa oltiin, niin iltaisin nautimme terassilla viiniä. Nautimme hiljaisuudesta ja illan pimeydestä. Ihan vaan oltiin, kun päivät käveltiin niin noi illan rauhoittumiset tulivat tarpeeseen...ja olihan se viini hyvää ;)

Mitäs muuta...Italia on ihana, rakastuin sen ihmisiin siihen elämäntyyliin...opin jopa rakastamaan siesta-aikaa. Ruoka oli aivan mahtavaa ja jäätelöt suussasulavia. Italia on muutenkin ollut jo pitkän aikaa sellainen maa, jonne haluan käymään...siellä on todella monta kaupunkia jotka haluan nähdä ja kokea...joten keväälle on jo buukattu reissu Venetsiaan ;) Lisäksi toivon vielä joskus Roomaan pääseväni ja Gardajärvelle, Cinque Terren alue kiinnostaa myös, sekä Firenze ja Milano...eli nähtävää on.

Loma teki meille hyvää, rentoutuminen teki hyvää...ja kahdenkeskinen aika ilman minkäänmoista stressiä teki hyvää. Käsittämätöntä miten viikon irtautuminen kotoa voi saada muutosta ihmisessä ja parisuhteessa. Vaikka meillä ei enää lapsettomuutta stressata, niin tuon viikon aikana huomasimme miten ihanaa voi olla kahdestaan...miten voimme reissata ihan miten haluamme, koska ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestämme.

maanantai 3. elokuuta 2015

Blogista

Kuusi ja  puoli vuotta yritystä takana, clomit ja ivf kokeiltu...blogi on ollut henkireikä, avautumispaikka jonne voin lapsettomuuden tuskan ammentaa. Mutta entä nyt, enää ei ole sitä tuskaa mitä ammentaa, ei lapsettomuutta kirjoitettavana. Mistä sitten kirjoitan? Kirjoitanko siitä miten meillä opetellaan eloon kaksin, miten olemme oppineet elämään kaksin. Kirjoitanko matkakertomuksia vai kirjoitanko siitä miten olen lapsettomuudesta selvinnyt. Vai kirjoitanko siitä millaista elämästämme on tullut ja tulee kaksin? Mistä muut haluavat kuulla, vai kirjoitanko mitä mielessä liikkuu...tuntuu vaan että "kehuskelen" omalla hyvällä ololla, samaan aikaan kun muut lapsettomuudesta kärsivät, kärsivät oikeasti.

Blogi ei kuitenkaan enää ole se mitä aloitin kirjoittamaan, päiväkirja lapsettomuudesta. Tästä piti tulla tarina tuskien kautta äidiksi, tästä tulikin erilainen selviytymistarina...sillä minä selvisin kaikesta huolimatta.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Ihana Italia kuvia

En vielä jaksa kirjoitella matkakertomusta, yritän sen tässä joku päivä kirjoitella :) Tässä kuitekin ihanaa aurinkoista italiaa kuvina. 
Meille ei ihmeempiä kuulu, viimeiset työ viikot on mulla menossa ja opinnot lähestyvät loppuaan. Talvelle suunnitelmissa risteily tukholmaan kaveriporukalla ja keväällä lähdetään käymään venetsiassa miehen kanssa kaksin...ja syksylle ehkä joku toinen reissu. Elämä on ihanaa ja soljuu eteenpäin, nautin joka hetkestä ja elän elämääni.



































sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

pikapäivitys lomalta


Terveisiä onnellisten "saarelta". Italia oli ihanampi kuin muistinkaan ja matka eheytti meitä parina enemmän kuin pystyin olevan mahdollista. Viikko auringossa ilman murheita ja stressiä sai meidät huomaamaan miten hyvä meidän on olla kaksin.  Ensi keväälle on jo uusi reissu suunnitteilla...tällä kertaa venetsiaan. Italia vei sydämeni ja sinne palaan jatkossa vähintään kerran vuoteen. Ihan vaan senkin vuoksi, että muistan jatkossakin että elämästä tulee nauttia.