lauantai 27. helmikuuta 2016

Mitä meille...

Ollaan puhuttu, on mieskin miettinyt samoja...ei olla eroamassa, kokeillaan startata suhde uudestaan...palata sinne missä oltiin ennen hoitoja ja lapsistressiä. Varattiin hotelli pitkää viikonloppua varten Keski-Eurooppaan, palkkapäivänä ostan lentoliput. Näköjään tämä uusi tilanne vaatii pidempään totuttelua kuin kumpikaan luuli...hyvää kuitenkin on ettei kumpikaan lopulta halua erota, suhde vaan on jotenkin hukkunut kun hoidoissa ravattiin ja kumpikin opiskeli.

Vaihdettiin taas asuntoa, pääsiäiselle oon maalausurakkaa suunnitellu. Makkarin seinät maalataan uusiksi..vuokranantajan kanssa sovittiin väristä ja tarpeet on ostettu. Koirat ja me rakastamme uutta asuntoa ja asuinaluetta. Ihanan rauhallisia katuja lenkkejä varten, koirapuisto lähellä ja jäille pääsee isointa juoksuttamaan myös (toi suurin siis on ainut, joka ei karkaile...noi kaks saattaa hävitä ku pieru saharaan jos aitaamattomalla alueella vapaaksi päästää)

Kierukan asennusaika tuli postissa, kuukauden päähän meni. Jokseenkin olo on haikean helpottunut, kuukauden päästä loppuu meillä oireiden tarkkailu jne. Tehtiin päätös että toistaiseksi pidättäydytään seksistä ja tutustutaan toisiimme ja tilanteeseen uusiksi. Ei nyt sotketa ovulaatioita ja kiertoseksiä enää tähän kuvioon (jännä miten nekin on uponnu tonne takaraivoon, vaikkei oikeesti mitään yritystä enää ole...jotenkin on vaan edelleen aina seksi ovulaation aikaan aktiivisempaa. Vaikka onhan se ihan biologinen juttuki)

Mitäs muuta...blogin kohtaloa mietin, mutta ehkä mä tänne joskus jotain raapustan. Lapsettomuuteen mulla ei oo muutosta tulossa, me jäätiin lapsettomiksi mutta no...maailma ei kaatunut. Jännä miten joskus mietin että mitä elosta tulee jos emme lasta saa...no tämmöistä siitä tuli, aivan normaalia elämää kaksin. Ehkä se lapsi ei ollut mun elämän tärkein juttu, ei ainakaan enää ole...

Jokseenkin outo fiilis, omalla tavallaan haikea, mutta samalla niin kevyt ja vapaa. Kuin joku iso paino olisi nostettu harteilta ja olen vihdoin vapaa. Minusta ei tule äitiä, mutta minä olen vihdoin löytänyt itseni...vaikka se veikin aikaa. Olen oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, enkä enää vihaa kroppaani...En minä ole viallinen, minä olen vaan erilainen. Näillä mennään eteenpäin ja katsotaan mitä tulevaisuus tullessaan

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kuulumiset taas kerran

Odottelen aikaa kierukan laittoon, gynen kanssa sovittiin että yrittää mahdollisimman pian ajan saada järjestymään ja luvattiin kunnon lääkitys, koska alkionsiirrotkin ovat olleet niin kivuliaita. Eli aikaa odotellessa pillereitä syön ja toivon etten pimahda :D

Viimeaikoina olen paljon miettinyt, kuuluuko meidän olla yhdessä (ja nyt toivon jos joku tuttu lukee tätä, ettet menisi suoraan miehelleni laulamaan tätä). En haluaisi erota, mutta mietin että ollaanko nyt väkisin yhdessä näyttääksemme ettei lapsettomuuskaan meitä erottanut...eikä mikään erota? Lapsettomuus itsessään särki jotain suhteessa ja nyt huomaan itse muuttuneeni...en ole se sama nainen kuin seitsemän vuotta sitten, kun suhteemme oli tuore suhde. Toisaalta ehkä tämä on vaan se seitsemän vuoden kriisi, se hetki suhteessa joka kaikille tulee (en tiedä miettiikö mieheni samoja). Mietin mihin suhde etenee ja onko suhteella tulevaisuutta...no mietin ja mietin ja koen huonoa omaatuntoa kun en ole miehelleni näistä puhunut. En kuitenkaan halua häntä huolestuttaa tai pelotella että olisin tästä hyppäämässä pois. Silti rankkaa näitä on päässään käydä läpi ja yksin pohtia...mutta kelle näistä puhua? Terapeutille? Kavereille? Sisaruksille? Miehelle? Suhteemme on tarpeeksi hauras ilman näitä mun ajatuksia, enkä enää tiedä mihin suuntaan me mennään...ja onko suunta edes yhteinen?

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Lopullista

Maanantaina soitto polille, pyydän kierukan itselleni. Eipä tässä muuta.