torstai 27. helmikuuta 2014

Aika

Huomasin tänään ihmetteleväni miten joku on kestänyt neljä vuotta lapsettomuutta...sitten mieheni tokaisee minulle "kerro vaan kulta kun tiedät, meillä tulee viisi vuotta täyteen syksyllä" lauseen jälkeen blogin selausta alkuun....vanhojen päiväkirjojen lukemista...ja kappas näköjään mieheni on paremmin kartalla kauanko ollaan yritetty, itse olen tainnut jotenkin sulkea ajatuksen että kun aloitimme yrityksen olin 30...syksyllä täytän 35. Meidän piti olla perhe tähän mennessä.

Nyt mietin että olisimmeko perhe, jos olisimme aiemmin ryhtyneet IVF-hoitoihin...jos olisinkin päättänyt että tehdään laparoskopia ensin ja sitten kokeillaan hoitoja...meillä voisi olla viisi vuotias lapsi, jos olisimme onnistuneet heti...meillä voisi olla jo toivomani kaksi lasta...meillä jännäiltäisiin esikon koulun alkamista ja kiroiltaisiin nuoremman uhmaikää.

Mutta ei...meillä jännitetään alkavaa hoitoa...etsitään netistä IVF-meditaatio/hypnoosi musiikkia ja keinoja miten alkion saisi pysymään matkassa...että edes saisimme sen esikoisen.
Ei, enää en haaveile kahdesta lapsesta, minä toivon sydämeni pohjasta että saisimme edes sen yhden tehtyä (tai lääkärit ja biologit saa sen tehtyä...ja mun tyhmä kohtu sais sen pysymään matkassa 9kuukautta).

Samaan aikaan pelkään ettei siirtoon päästä, pelkään ettei hoitoon saakka päästä, pelkään ettei tällä kertaa yksikään hedelmöity...pelkään niiiiiin paljon että taas menee jotain pieleen....toisilla piinapäivät alkaa alkionsiirrosta, mun piina alkoi nyt jo, koska ei ole varmuutta edes että pääsemme siirtoon saakka. Ei hirveen hyvin ole noi aiemmat yritykset menneet...enää ei uskalla toivoa ja luottaa niin paljoa kuin ensimmäisessä hoidossa (josta useimmat tuntuu onnistuvan) en uskalla edes toivoa että tämä homma etenee ensimmäistä ultraa pidemmälle...siihen se viimeksi kaatui.

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ja tästä se taas lähtee

Aikataulu tuli postissa, ensi viikolla aloitan primolutit...ja näin saadaan mun hullu kierto kuriin ja hoitoaikataulu pitämään. Hoidot alkaa samalla viikolla kun harjoittelu, joten hypin ultrassa muiden hommien välillä :D ja punktio tulee joko viikon 13 loppuun tai 14 alkuun.

Nyt sitten positiivista mielialaa kasvattamaan ja tekemään positiivinen kroppa positiiviseksi ja vastaanottavaiseksi...

Nyt muuten olis paras mahdollinen sauma onnistua,siis opintojen suhteen...laskettuaika tulis loppuvuoteen, eli tämän vuoden opinnot ja harjoittelut ehtis suorittaa ja kevään harjoitteluun olisi sen verran aikaa että saisin rauhassa äiteillä kotona ja selvitellä haluaako äitini toimia supermummona ja hoitaa pikkuista kun mulla harjoittelu (siis miksei haluaisi...) siis loppupeleissä tiedän ettei varmasti pienen kanssa tule olemaan noin siistiä ja helppoa opinnot yms, mutta koska lapsettomana en sellaisesta tiedä mitään voin ihan rauhassa kuvitella meille pienen hiljaisen nyytin, joka antaa mun opiskella rauhassa ja hymyilee vaan vieressä mun tentteihin lukiessa :D (ja mä pidän tätä hyvänä enteenä tälle hoidolle)

tiistai 25. helmikuuta 2014

Hupsankeikkaa...

Olin varautunut että punktio ajoittuisi viikolle 14 tai 15...no lääkäri soitti äsken, punktio tulee viikolle 13...eli siihen on vain neljä viikkoa, hui! Ihana lääkäri, soitti sen takia kun tietää että olen harjoittelussa tuolla viikolla että käykö se viikko siitä huolimatta vai yritetäänkö siirtää parilla viikolla eteenpäin. Sanoin etten enää mitään viivästyksiä tähän hommaan halua, kyllä ne poissaolot saa jotenkin korvattua ja soviteltua (varsinkin kun siellä naistentautien polilla olen sillon harjoittelussa...luulisin että ymmärtävät poissaolopäivät). Eli neljän viikon päästä ollaan taas tositoimissa, enpä olisi uskonut että näin nopeasti taas ollaan menossa...voi jospa tällä kertaa onnistuisi...voi jospa.

(pitää kaiten lähteä jemmaamaan ananasta kun tarjouksessa on...)

Siis oikeesti mitenkähän mä aattelin tän homman...olen harjoittelussa naistentautien poliklinikalla, jossa samaan aikaan olen myös potilaana? No tuleepa ainakin todella hyvää näkemystä potilaan ja hoitajan puolelta :)

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

päätöksiä

Tein pari päätöstä tulevan hoidon suhteen...
1. En osta yhtään testiä kotiin (rahan tuhlausta...ja pettymyksiä)
2. En odota mitään (käy miten käy...en enää jaksa stressata tai uskoa)
3. Piru vie kokeilen kaikki ihmekeinot joita löydän...aloittaen "fertilisation" meditaatio musiikista ja ruokavaliomuutoksista (vaikka eipä tuosta paljoa enää karsia)
4. Toivon niin maan perkeleesti että tällä kertaa hedelmöittyy useampi kuin yksi (jos hyvä saalis tulee, niin saatetaan siirtää kaksi kerralla)
5. En tutki tissien kipua rai muitakaan oireita...luget tekee ne!

Tämmösiä mietteitä tällä kertaa

lauantai 22. helmikuuta 2014

Ei kenenkään äiti...ei koskaan

Sais loppua tää talvi ja harmaus...voi helvetti että ärsyttää kahlata lumessa, ihan ku olo ei muutenkin olis surkea niin pistetään vähän harmaata ilmaa ja lunta lisää niin jopa sitä surkeutuu entistä enemmän... jotenkin tuntuu ettei tästä enää mitenkään kunnolla piristy ennen kevättä ja aurinkoa. Masentaa ja vituttaa tää harmaus ja odottelu...turhan odottelu.

Vaikka sinänsä toivon että hoito onnistuisi, en oikeastaan usko että se onnistuu...miksi se nyt onnistuisi? Mikä nyt olisi muka paremmin kuin aiemmin? Emmä tiiä...jotenkin tuntuu et kaikkien muiden plussat on vienyt mun mahdollisuuden onnistua nyt...tai koskaan. Tyhmää tiedän kyllä, mutta silti...ei onnea vaan voi riittää jokaiselle, ehkä meidän kuuluu olla lapsettomia lopullisesti...tai ainakin ilman biologista lasta. Ja viimeaikoina olen ruvennut miettimään sitäkin, kuka muka oikeasti valitsisi meidät vanhemmiksi...minä opiskelija ja mies työtön tällähetkellä...kuka haluaisi tällaiset vanhemmat lapselleen? Ikä alkaa lähennellä neljääkymmentä... Eli se siitä adoptiostakin...ehkä oikeesti pitäis vaan ruveta sopeutumaan elämään lapsettomana....unohtaa tämäkin haave (sillä mitä muuta se on kuin haave...täysin saavuttamattomissa oleva haave)

Miten ihmeessä jotkut jaksaa joka hoitoon lähtee toiveikkaana...joka kuukausi toivoa ja odottaa plussaa...kertokaa. Sillä mä oikeesti haluisin tietää. Mulla ei enää riitä minkäänmaan toivoa siihen että musta tulisi ikinä äiti, millään keinolla tai tavalla...minä tulen olemaan ei kenenkään äiti, loppuelämäni...on kai aika opetella elämään sen mukaisesti.


(jaksoinpa jopa vuorokauden olla pirteämpi...jee...ja taas vaan vituttaa)

(lisäks mua ärsyttää, ku mä päätän joka päivä etten kirjoita enää tänne...niin kohta taas valitan täällä...valitan ja kiukuttelen muiden onnea ja miten paskaa oma elämä on...vaikka oikeesti ei se ees ole paskaa. Paskaa on vain tää yks helvetin osa-alue)

perjantai 21. helmikuuta 2014

värejä..

Soitettu polille, lyhyellä kaavalla mennään...punktio näyttäisi tulevan viikolle 14 tai 15. Eli viikolla 16 tai 17 tulee tuomio...
En oikein tiedä miten nyt lähtis suhtautuu? Innokkaasti odottaen?  Piinaavaa pelkoa tuntien? Tuntematta mitään? Voihan perse, nyt sitä taas mennään.
Kellään onnistuneella vinkkejä onnistumisen maksimoimiseen?

Mutta tiiättekö mitä? Tänään ei maailma tuntunut niin harmaalta, mä näin värejä ja kauneutta ulkona...kyllä me selvitään, kävi miten kävi.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

mun elämä milloin siitä tuli näin hirveä...

Tää pysähtynyt elämä, joka muka etenee....päivät vaihtuu viikot,kuukaudet ja vuodet kuluu,silti mikään ei muutu meillä.

Muut saavat lapsia,lapset kasvavat,tulee sisaruksia,lapset aloittavat koulun...meillä vanhetaan kahdestaan edelleen.

Kierrosta toiseen,piikit,suihkeet,runkkupurkit ja punktiot...siitiöt ja munasolut petrimaljoissa... alkionsiirto... piinapäivät ja pettymys. Homma alkaa alusta.

Plussauutisia facebookissa,ultrakuvia ja arvuuttelua sukupuolesta, synnytys ja onnelliset vanhemmat...onnitteluita. Kuvia vauvasta,perheestä,ristiäisistä... päivityksiä vauvasta,vauvasta ja vauvasta...meillä ollaan kaksin,ellei eläimiä lasketa (mutta eihän ne lasta korvaa...tiedät kun saat omia!...poistettu kaveri)

Odotusta,odotusta...odotusta...eikä ikinä varmuutta tulevasta. Sillä sitä ei kukaan voi luvata...ei taata...ei mitenkään...kaikki on epävarmaa ja toivotonta. Kaikki on mustaa ja harmaata...täällä missä me olemme.

Minä kaipaan värejä ja toivoa...muttei niitä meille enää riitä...ne jaettiin muille.
-feeniks 19.2.2014

tiistai 18. helmikuuta 2014

kp 1 tai sitten vitutuksen multihuipennus

vituttaa vituttaa vituttaa!!!!
Taas tiputteli aamupäivän, eli mun menkat nykyään kestää pari tuntia...normaalia? no ei todellakaan millään muotoa...voihan vittulan väki...tai sitten huomenna räjähtää hanat ja kramppaudun kuoliaaksi.

Yleisesti ottaen vituttaa tää koko homma, meidän elämä ei etene mihinkään....emme enää tunnu elävän. Olemme jossain helvetin välitilassa, jossa vain odotetaan...odotetaan...kärsitään ja odotetaan lisää. Raskaus ei ala vaikka mitä tehdään...on juotu greippimehua, syöty vitamiineja ties miten monenlaisia luonnontuotteita ja uutteita, pidetään persettä ylhäällä seksin jälkeen...syödään ja piikitetään hormooneita ja ukko sekstailee purkkiin..ei mitään. Musta alkaa tuntua että mulla on mitta täynnä tätä...jotenkin onni että enää on kaksi ivf-hoitoa jäljellä, sittenpä tämäkin paska loppuu (sillä tuskin tässä yhtäkkiä johonkin pas:iin päästään...sillä eihän ne meidän sukusolut hedelmöity...joten reilun kuukauden päästä hoito ja syksyllä toinen....siinä ne)

Miks tää tästä muuksi muuttuis? Ei tälle asemalle junia tule....vaikka kuinka toivoisin. Vittu täällä mä kökötän ikuisesti lapsettomana...sillä vaikka te onnelliset plussanneet sitä toitotatte, ei ei ei meille ei tule plussaa, minun ei tule odottaa...eikä odotusta palkita. Tässä saatanan suossa on jo neljä vuotta rämmitty, eikö se olis tarpeeksi? No ei...olen sitten liian laiska ja saamaton laihduttamaan (sillä kyllähän se parantas ton saatanan endon ja tekus musta hedelmällisen...no kumma ku en lisääntyny ennen läskiytymistä?) Tai stressaan liikaa...no onpa jokseenkin stressaava elämäntilanne...muutenkin ku hoitojen tai kiertojen vuoksi. Oikeesti oon kyllä kaikki oudot ja vielä oudommatkin keinot kokeillu, ne ei toimi...ei mulla...mulla ei toimi mikään...

Vittu vittu vittu

maanantai 17. helmikuuta 2014

hullua?

Löysin nettikirppikseltä 70-luvulta olevan pinnasängyn....haluisin ostaa, mutta mitä mä sillä sit teen? Pistän koirani siihen? Täytän sen romuilla ja piilotan pois katseilta...? Eli mitä nyt teen, haenko sängyn vai jätänkö asian? Sänky vaan on aivan identtinen millainen mulla ja miehellä on vauvakuvissa....aaaargh

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

jännitys

Huomenna alkava harjoittelu jännittää...ihmettelin äsken miksei syksyllä jännittänyt. No ei varmasti jännittänyt kun harjoittelun alkuun tuli punktio ja alkion siirto, meni koko harjoittelun alku ihan sumussa. Suomen peli jännittää...jospa ne voittais kanadan (ja muut tulevat ottelut)...

En muista milloin olisi näin paljon jännittänyt, hoidot on aina pelottanut (se piina, se pettymys...) mutta nyt jännitän sinänsä positiivisesti, odotan huomista, mutta samalla jännittää niin maan pirusti...onneksi jätettiin hoito myöhemmäksi, saan rauhassa jännittää tätä vaihetta elämässäni...ilman piinaa.

Mahassa pientä menkkajomotusta (tai jotain outoa tuntemusta...), alaselkä tuntuu olevan tulessa välillä... joten ehkäpä ensi viikolla tämä kierto vihdoin päättyy...eihän tässä ole mennyt kuin vajaa 50päivää viime menkoista. Miks ihmeessä mä muuten en ole kipeempi, tässä vaiheessa pitäis jo alkaa kramppailla. No toisaalta menkkojen piti tulla jo ajat sitten, joten ehkä ei mun tartte enää mitään ihmetellä mitä tämä kroppa tekee...ei se enää toimi minkään järjen mukaan.

torstai 13. helmikuuta 2014

oireilua...hyväksyntää...jne

Pahoinvointi tullut takaisin, kivut poissa...menkat siis tulossa, luultavasti ensi viikon alkupuolella alkaa, viimeistään kuitenkin viikon päästä.
Mutta no hätä, eihän tässä ole kuin reilu kuukaus ja ollaan hoitokierrossa...ehkä siinä plussakierrossa (hah) mutta kuitenkin pian sitä taas piikitellään ja stressataan ja piinataan (miks ihmeessä ihminen tommoseen ajaa itsensä)

Viimeaikojen raivoaminen ja surkuttelu on jotenkin loppunut...tilalle tullut hiljainen hyväksyntä. Puhuttu adoptiosta ja siitä milloin on aika siihen lähteä, tämän vuoden loppuun katsotaan hoidot (meidän onnistumisprosentilla, ne on siihen  mennessä kokeiltu) ja sitten meille haarautuu uudenlainen polku...varmasti rankka, mutta uskoisin että lopussa kuitenkin palkinto meitä odottaa. Minä olen hyväksynyt ajatuksen, etten välttämättä ikinä saa biologista lasta...mutta haavettani äitiydestä en vielä ole haudannut...ehkä meidän lapsemme tulee jostain muualta, ehkä meidän lapsemme ei näytä meiltä, mutta meidän lapsemme hän tulee olemaan.

Huomasinpa tossa muuten semmosen jutun, että kun olen pari kertaa kirjoitellut siitä miten tuntuu että tekis mieli heittää tää blogi nurkkaan ja unohtaa koko homma, niin silloin noita anonyymeja ilmaantuu eniten kommentoimaan...yleensä kommentit tulee ns.lähipiiristä, mutta noi kaksi kirjoitusta on jostain syystä kirvoittanut anonyymit kommentoimaan aktiivisemmin. Mistä lie johtuu, mutta mielenkiintoinen ilmiö.

Ja lopuksi, kyllä siivosin lukulistaa...en millään pahalla sitä ketään kohtaan tarkoita, mutta itseäni suojellakseni minun oli se tehtävä. Kyllä varmaan noita poistamiani blogeja käyn kurkkimassa ja seurailemassa edelleen, mutta toistaiseksi (ja tässä tilanteessa) en vaan jaksa niitä omalla sivullani katsoa... enkä oikeastaan usko että moni plussanneistakaan haluaa enää näitä lapsettomien tuskaisia kirjoituksia lukea. Onnea teille kaikille, teidän junanne tuli...minä odotan edelleen ja valitettavasti teidän onnelliset kirjoitukset tuntuvat iskulta palleaan joka kerta. Onnea matkaan teille (toivotan sitä koko sydämestäni)

Tämmösiä ajatuksia tällä erää, tänään kävin haastateltavana tukihenkilöksi...ensi viikolla alkaa odottamani työharjoittelu ja opinnäytetyökin alkaa edistymään. Eiköhän noissa ole tekemistä hetkeksi.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

feeling blue

Sen verran fiilis maissa, että taitaa olla menkat vihdoin tulossa...ei nyt sellaista masennusta, enemmänkin sellaisia "feeling blue"-hetkiä, joita mulla tuppaa olemaan ennen menkkoja. Niitä hetkiä kun jotenkin tajuaa, ettei ainakaan ole vieläkään raskaana...vaikka periaatteessa voisikin olla...tiedättekö mitä tarkoitan?

Sitten vähän muuta ku lapsettomuutta, mä sain vihdoin kirjoitettua mun aihekuvauksen opettajalle joten nyt lähti sit oikeesti iso pyörä pyörimään ton opparin kanssa ja maaliskuun alussa lähden tukihenkilökoulutukseen. Eli jotain suunnitelmia on seuraaville viikoille tiedossa...ja ton opparin kanssa kyl on pikkusen useammalle viikolle hommaa. Näyttäis siis että mä vähitellen kuitenkin tästä itsesäälirypemissuosta alan taas nousta. Kyllä se pirun toiveikkuus sieltä taas kaivautuu esille kun hoidot alkaa lähentyä...vaikka kuinka sen yrittäisin tukahduttaa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

no huoh

No joo...eilinen oli tosi huono päivä...kivut on tullut aika rytinällä takaisin, synarelan aikana olleet aika kivasti hallinnassa ja nyt tuntuu taas koko aika kohdun ja munasarjojen aluetta polttelevan :( Paska tauti tää kyllä on, ku hetken luulet että homma on hallussa ja kivut kurissa niin rytinällä taas lähtee kohtua polttelemaan ja munasarjoja kivistämään...

Tänään hiukan parempi päivä, oppariasiat etenee ja muutenkin koulussa saa ajatukset pois tästä lapsettomuussopasta (ainakin vähäksi aikaa).

Ja tuskin mä täältä mihinkään katoan, kyllä tää kirjoittaminen on sen verran iso henkireikä ja vertaistuki, ettei täältä pois voi lähteä. (ja kai oikeesti pitäis siistiä tota lukulistaa...toisaalta enpä mä niistä useimpiin enää oo menny kattelee, ku tietää mitä siellä jutut on...harmi sinänsä....ehkä joskus vielä palaan näiden naisten blogeihin, nyt en pysty)

Ja lopuksi, kyllä sitä painoa tiputellaan...ja kyllä tämä lapsettomuus motivoi siihen...parhaani mukaan tätä teen. Mutta tässä on semmonen paskempi homma, että kun paino tippuu niin kivut pahenee, joten samalla kun laihdutan siihen "sikiävään" painoon niin kivut on sitä luokkaa, että saan popsia kohtuullisen määrän särkylääkkeitä (jotka taas haittaavat raskautumista) joten ihan mukava noidan kehä tässä on. Laihdutan --> kivut pahenee --> lisää lääkkeitä --> raskautuminen vaikeutuu... tai annan painon olla --> kipuihin ei tarvita niin vahvaa lääkitystä --> en raskaudu koska olen niin fäti? No mitäs sitten tehdään?

maanantai 10. helmikuuta 2014

avautumisraita...

Olen tämän tekstin julkaisua pähkäillyt pitkään...ja vieläkin vähän epäröin...mutta kun on jo kirjoitettu niin julkaistaan, toivon kovasti etten hirveän pahasti ketään loukkaa tai pahoita mieltä, se ei ole tarkoitus.

Miksi minun pitäisi olla onnellinen muiden plussista? Kun minua ei edes huvita lukea niitä uutisia...minua ahdistaa lukea miten onnellisia toiset ovat (ne jotka vihdoin ovat saaneet plussansa). Valitettavasti vaan iso osa lukemista blogeistani on muuttunut lapsettomuusblogista odotusblogiksi...enkä ole vielä ainakaan pystynyt (kehdannut) poistaa niitä lukulistalta, vaikken enää niitä luekkaan.
 Haluaisin olla onnellinen toisten puolesta, mutten ole...haluaisin että onnitteluni olisivat muuta kuin tyhjiä sanoja, joita sanotaan kun muut saavat hyviä uutisia. En pysty ymmärtämään, miksi meille ei tule hyviä uutisia, kun muille tulee (ja kyllä hitossa ne alkaa olla meiltä pois ku kaikki muut sikiää).

En oikeastaan ole katkera...jokseenkin koen vääryyttä, mun mielestä on väärin ettei meillä voida onnistua, on väärin ettei meidän ivf-hoidot onnistu...on niin helvetin väärin ettei meillä onnistu ja toiset plussaa ilman hoitoja...ja on niin pirun väärin ettei mistään saa minkäänlaista toivoa tulevaan...ei yhtään mistään.

Pitää kaiten keskittyä kouluun ja uraan, unohtaa nämä haaveet ja haudata tämä blogi...

Tänään toooooodella huono päivä, päätä särkee, kylkeen koskee ja menkat taitaa vihdoin alkaa...liikaa muistutuksia omista vajavaisuuksista

lauantai 8. helmikuuta 2014

....

Repivä kipu tullut takaisin (kyykistyminen sattuu, kävelykin oikeestaan...ja väärässä asennossa ollessa hengittäminen tuntuu munasarjassa kipuna)...ovulaatiolimojakin edelleen...pääseepä taas soittamaan polille (ellei pahene radikaalisti, sit piipparilla päivystykseen) mutta pahoinvointi on kadonnut (mikä on outoa, koska yleensä se alkaa ovulaatiosta)

Mä muuten en varmaan enää erota milloin pitäis olla huolissaan näistä kivuista oikeesti ja milloin ei...epäilen et normaali nainen olis jo johonkin päivystykseen rämpiny (mä kävelin kiltisti töihin ja töissä...ja vielä kotiinkin).

perjantai 7. helmikuuta 2014

giving up sounds too permanent

Mulla on jonkinasteinen vaihe...kriisi? Jokseenkin tuntuu että on aika hyväksyä elämä lapsettomana...en nimittäin usko että meille biologista lasta koskaan tulee.
Mulla ei ole minkäänlaista uskoa siihen,että meidän tarinamme saisi onnellisen lopun...ei meille tule ihmelasta ilman hoitoa,eikä hormoonit meitä auta....päinvastoin. Kun muilla on "se tunne"...varmuus onnistumisesta jo ennen plussaa...mulla on "se tunne" varmuus siitä etten tule plussaa koskaan näkemään

Ehkä minun kuuluu jäädä asemalle,ei ole junaa tai aaltoa,joka minut mukaansa veisi...tuntuu että minun asemani on olla se onneton,jota hoidotkaan eivät auttaneet...katkera akka,joka valittaa muiden plussista..se jonka blogia luetaan kauhuissaa hoitojen alkaessa...miten pahasti asiat voivatkaan mennä pieleen.

torstai 6. helmikuuta 2014

tuntemuksia...ja tunteettomuuksia

Miltä susta tuntuu? Jokseenkin tylsä kysymys, mutta sai miettimään...miltä musta tuntuu? Ei miltään, ei oikeasti yhtään miltään...viimenen kuukaus on jotenkin saanut mut niin turraks tähän hommaan.
Miltä musta pitäis tuntua? Vihaiselta...surulliselta...? Mutta ei, mä en enää ees jaksa ajatella tätä tilannetta...ja miks pitäis?
Mun kroppa ei toimi niinkuin pitäis...se ei toimi ilman hormooneita niinkuin pitäis, eikä edes hormooneilla niinkuin pitäis?
Miten tässä jaksaa enää odottaa jotain tapahtuvan niinkuin pitäis, jotenkin voin vaan odottaa mikä menee seuraavaks vituilleen...sillä oikeesti mikä ei vois mennä vituilleen?
Lääkkeet toimin nurinkurisesti, kierto on sekaisin ku kellokosken asukit, aikataulut kusee eikä meidän sukusolut suostu yhteistyöhön....mulla ei ole koko hommaan enää minkäänlaista kontrollia, enkä pysty mihinkään vaikuttamaan...enkä jaksa edes yrittää... ehkä mä tunnen vaan väsymystä? Luovuttamista? Uskon loppumista? Mutta ei enää vihaa eikä surua...ei edes katkeruutta.

Pitäs varmaan tota blogilistaakin siivota...ei jotenkin nyt natsaa törmätä noihin raskausaikakirjoituksiin...varsinkin kun en enää millään tapaa usko, että joskus niihin pystyn samaistumaan tai samaa kirjoittelemaan, miten se onnistuiskaan kun mikään ei toimi? Mikä tässä enää voisi toimia?

ps. on sitten hävinnyt se toiveikas minä...uskova minä...katkera ja kiukkuinen minä...taidan olla hävinnyt kokonaan? Ainakin se osa minusta on hävinnyt, joka lasta toivoo ja uskoo siihen...se hiipuu ja kuolee koko ajan hiljalleen pois...

tiistai 4. helmikuuta 2014

no ovulaatiohan se

Ja löytyipä vihdoin kalenterimerkintä viime menkoista..kp 36 ja ovulaatio,eli tais tulla 50päivänen kierto. Pitää varmaan polille huomenna soittaa ja kertoa tämäkin tieto...en vaan tiiä mikähän on jatkossa kierron pituus. Jotain 28 ja 50päivän väliltä? Just näin...tätähän mä kaipasin,entistä vaikeemmaks vaan menee.
No joo,pitäs kai lähtee ukko savustaa vaakamamboilee...koska voidaanhan me luomuna onnistua (ja lehmät lentää) xD

Lyhyt oppimäärä lapsettomuuteen

Oikeesti, miten vaikeeta voi olla saada lapsi? Mies ja nainen harrastaa seksiä ilman ehkäisyä ja badam ollaan raskaana?
No ei todellakaan...ensin harrastetaan seksiä ilman ehkäisyä (jännää eikö totta?) puolisen vuotta, ehkä jopa vuosi (koska miksi huolehtia, kyllä se voi vuodenkin kestää. Jossain vaiheessa mukaan tulee ovulaatiotestit, greippimehut ja päällään seisomiset seksin jälkeen ja ties mitkä poppakonstit, joita tutun tutu ja kumminkaimat käytti tullakseen raskaaksi...eikä näistäkään ole apua. Pieni paniikki alkaa kasvaa ja hakeudutaan lääkärille tutkittavaksi...hyvällä (no hyvällä ja hyvällä) tuurilla joku syy lapsettomuuteen löytyy ja aloitetaan hoidot. Huonolla tuurilla diagnoosiksi jää selittämätön lapsettomuus. No meillä syy on minun endometrioosini.

Ensin syöt erilaisia hormooneja joilla stimuloidaan ovulaatiota, voi olla että myös piikität itseesi hormooneja ovulaation avuksi. Jos nämä lääkeet ja ajoitetut yhdynnät (joo tässä vaiheessa spontaani seksi on vaan hämärä muistikuva menneiltä ajoilta) ei auta muutamassa keirrossa (neljässä),
niin sitten päästään jo "tositoimiin" (meillä tämä vaihe jäi välistä, kun lääkäri ei uskonut siitä olevan hyötyä) ja
aloitetaan inseminaatiot..eli miehesi runkkaan purkkiin ja näistä purkkikavereista pestään parhaat ja ruikkastaan lääkärin toimesta sisällesi (seksi muuttuu entistä hämärämmäksi mielikuvaksi...)...eikä vaan unohdeta lääkkeitä, uusia vahvempia lääkkeitä, lisää piikkejä ja alapäähän tungettavia kapseleita (jee, sitä valuvaa mössöä). No näitäkin toistetaan tarvittavat kerrat (neljä?) ja jos onnistumisia ei tule, niin jippikaijee olemme päässeet koeputkihedelmöitykseen.
Tässä onkin sitten kaksi vaihtoehtoa lyhyt tai pitkä kaava, meillä aloitettiin pitkällä kaavalla...tämä alkaa kuukautisista, jotka tietenkin ilmoitetaan hoitajalle (niin tässä vaiheessa hoitaja tuntee kuukautiskiertosi ja olet jo muutamana jouluna ostanut hänelle joululahjan) joka lääkärin kanssa luo suunnitelman sinuun sumutettaviin ja piikitettäviin hormooneihin. Ensin sumutellaan nenään hormooja, jotta saat vaihdevuodet (kaverina tulee kiva päänsärky ainakin allekirjoittaneelle) ja munasarjasi menevät lepotilaan (ja hähhähää...ei muuten aina menekään)kuukautiset tulevat hoidon aikana ja ns.nollaultrassa katsotaan että kroppa on lepotilassa ja aloitetaan piikittelyä... pian huomaatkin muuttuneesi munasoluhautomoksi... alavatsaa turvottaa ja koskee, ei mukava tunne.
Munasolujen määrää ja kohdun limakalvoa seurataan ultrissa ja lopulta päästään punktioon, jossa nämä munasolut imetään pois sinusta (no hätä, ihan hyvät lääkitykset saa toimenpiteeseen) ja pistetään treffeille petrimaljaan miehesi siittiöiden kanssa tai siittiöt icsataan suoraan munasoluun (niin se seksi tapahtuu näin nykyään...)...lopulta näistä hedelmöittyneistä yksi (tai kaksi) pistetään katetrilla kohtuusi ja toivotaan parasta (ai niin ne alapääkapselit on sitten tukemassa kiinnittymistä) seuraavat kaksi viikkoa (ah niin ihanat piinapäivät...joita ne kirjaimellisesti ovat) sitten joko ollaan onnnesta soikeita tai vaivutaan maanmutiin rypemään. Hyvällä tuurilla hedelmöittyneitä yksilöitä saadaan pakastimeen saakka ja näin ollen hoidot jatkuvat hieman nopeammin (tästä en osaa kertoa mitään, ku meillä surkimukset ei tykänny tarpeeks toisistaan eli pakkaseen ei saatu mitään)
Lyhyellä kaavalla sumuttelut jäävät pois, muuten meneekin aika samaan tyyliin kuin pitkä.

Pitää tietenkin muistaa, että koko tähän projektiin menee lukematon määrä euroja (lääkkeet, polikäynnit jne), lääkärille mennessä on tutumpaa kiskoa housut pois ja hypätä pöydälle levittämään haaransa kuin tervehtiä lääkäriä...polin hoitajille moikkaat kaupassa ja välillä huomaat keskustelevasi kavereillesi miten kuukautiskiertosi on sekaisin tässä kuussa (oikeesti, kaikki ei ymmärrä tai halua kuulla millaista limaa sun alapäästä tulee missäkin vaiheessa kiertoa...tai ylipäänsä tietää sun kierrosta mitään)

Tietenkin jokaiseen vaiheeseen liittyy epäonnistumisen mahdollisuus...jota voit pelätä, ensimmäisessä ivf:ssä meillä ei hedelmöittynyt kuin yksi munasolu...syytä ei tiedetä miksi. Toista ivf-hoitoa ei päästy aloittamaan, kun jarrut ei toiminu ja munasarjat stimuloitui jarrusumuteluista...eikä jarrukuukautisten jälkeen ole kuukautisia tullut...eli nyt sitten pitää käynnistää hormoonitoiminta, jotta päästään lyhyttä kaavaa kokeilemaan...en edes uskalla arvata mikä kaikki nyt voi mennä pieleen. Tuntuu nimittäin että tarpeeksi alkaa mun sietämiselle olla noita epäonnistumisia olla näissä hoidoissa.

Olisko tässä tarpeeks asiaa...saa täydentää niiltä osin, joita en muistanut tai tiennyt :D

testi

negatiivinen...odotetusti...pieni pettymys kuitenkin.
Nyt sitten oikeesti alkaa huolestuttaa mitä mun kropassa tapahtuu? Missä mun kuukautiset on? Miks mulla ei ole mitään kipuja? (tosta kyllä pitäis olla onnellinen) Miks mun kierto on venynyt näin pitkäksi ja epäsäännölliseks?
Samalla tavalla kun viime vuoden lopussa tiesin että hoito menee pieleen, tiedän nyt että jotain epänormaalia tuolla tapahtuu...kroppa ei tunnu omalta, eikä millään tapaa tutulta...

muoksmuoks. Limoista päätellen mulla on ovulaatio. Mitä helvettiä? Oliko se yhden iltapäivän tiputtelu mun kuukautiset? Jos niin on, niin vois jatkossakin vuotaa noin vähän :D

muoks2. pikkusen muuten alkaa korpeemaan tämän kropan kanssa tappelu, vituttaa ku ei voi toimia enää sitä vähääkään mitä toimi ennen. Vituttaa ku ei oikeesti voi millään tapaa raskautua.
Miten helvetin kauan tässä pitää ootella että meitä onnistaa? Eikö nämä neljä vuotta jo riittäis? No ei näköjään...mikä sitten riitäis viisi vuotta... kymmenen vuotta... ei mikään määrä vuosia? Ehkä meille ei sitä lasta vaan tule, helvetti kohta alkaa ikä tulla vastaan adoptionkin suhteen...Mikä ihme siinä on, että kaikki muut lisääntyy ja lisääntyy, mut meillä ei onnistu? Ei omin keinoin, ei lääkkeillä, ei labrassa tehdyillä alkioilla? Ja kyllä, alan olla vaihteeksi helvetin katkera kaikille plussan saaneille, en vaan enää jaksa tätä sivustakatsomista...ku ei tässä näytä mitään toivoa paremmasta olevan. (en nimittäin enää usko että myö tänä keväänäkään hoitoon päästään...eiköhän tää kiertosekoilu senkin aiheuta...eihän meille mitään aikataulua voida suunnitella kun ei ole pienintäkään aavistusta milloin mulla kuukautiset tulee?)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Huoh

Kivut tulee ja menee, kuukautiset ei vieläkään ole alkaneet, enkä ole testannut vieläkään...
toisaalta sen takia että kiertoni on kesästä asti ollut vähän sitä sun tätä (30-42päivää), joten kierto voi vaihtua vasta ensi viikolla (ellei oteta huomioon gynen bongaamaan ovulaatiota pari viikkoa sitten, jonka mukaan kierron olisi pitänyt jo vaihtua...) ja toisaalta ihan vaan sen takia, että on ihan kiva kuvitella olevansa raskaana (ai mitenniin hullu?)
Muuten ei tänne kuulu ihmeempiä, vapaaehtoiskoulutus oli tosi mielenkiintoinen ja päätinkin samantien ilmottautua tukihenkilökoulutukseen ja näin ollen piakkoin voinkin sitten toimia tukihenkilönä, jollekin nuorelle. Ensi viikon olen kokonaan töissä, napsin sijaisuuksia ehkä turhankin ahneesti...mutta pian alkaa työharjoittelut, jolloin en pahemmin vuoroja tee, joten fiksumpi nyt tehdä useampi vuoro ja sitten voin keskittyä oppimaan.

Eli näissä tunnelmissa odottelemaan kierron vaihtumista ja tän pahoinvoinnin päättymistä (se nimittäin häviää ainakun kp1 tulee...saa taas pari viikkoa olla ilman epämiellyttäviä kipuja ja eto-oloja). Pitää kuitenkin ensi viikolla polille soitella, että tää kierto on näinkin venynyt että miten se vaikuttaa hoitoaikatauluun...sillä eihän tässä ole kuin pari kuukautta ja piikittelyt alkaa (jospa silloin meitä onnistaa)