saavutus

4kk pt:n kanssa treenausta ja ruokavaliota...välillä lipsuen, tuloksena -10kg...tämä tarkottaisi, että reissuun lähden normaalipainoisena :)
Vielä isompi saavutus on se, että mulla on selkeesti lihaksia...siis läskiä on lähteny niin paljon, että lihakset näkyy(kun vielä vatsassakin näkyis) vähän mä oon timmimimmi kesällä.

Päätöksiä

Juteltiin miehen kanssa tästä nykytilanteessta ja mihin nyt edetään. Lopputuloksena rauhoitetaan elämä ja keskitytään opintoihin ja muuhun elämään. Hoidot, jos niihin lähdetään tapahtuu 2016. Eli vuosi katsellaan elämää näin ja jos vielä vuoden päästä tuntuu että haluamme lapsen lähdemme lahjasoluhoitoa kokeilemaan... Päätettiin näin senkin takia, koska en usko että olisin kypsä lahjasoluhoitoihin vielä, vaikka ne ajatuksena ei kuulosta pahalta tai vaikealta. Tuntuu vaan että mun on surtava tämä tilanne ensin kokonaan, ennenkuin lähdetään puskemaan uusiin hoitoihin tai mihinkään. Lisäks haluan että jos vielä hoitoihin lähdemme, että kroppani on optimikunnossa...tarkoittaen sitä että loppujen läskien on lähdettävä ja endon on oltava hoidossa(mitä se ei nyt ole)

Aloitin tänään lääkärin ohjeistuksesta cerazette-pillerit. Niitä syön ensi kuun lääkärikäyntiin saakka, jolloin selviää miten tää homma tästä nyt sitten etenee. Koska noista orgametrileistä tuli niin pahoja oireita (ja mulla sit onkin taipumus auralliseen migreeniin...enpä sitäkään tienny aiemmin), eivät oikein tiedä millä mua lääkitä kun noiden pillereiden kanssa on aina ollut ongelmia. Mut katellaan...

Tää kaikki kuitenkin tarkoittaa sitä, ettei  musta tänä vuonna (ja tuskin tulevina vuosinakaan) tule äitiä ja mun on vaan ruvettava hyväksymään asia ja sen myötä elämään elämää. En mä voi oikeesti enää junnata tässä lapsettomuudessa, kun on tässä elämässä muutakin...mutta silti on se vaan huutava vääryys, ettei musta tule äitiä! On myös huutava vääryys, että meitä "konkareita" on edelleen täällä...miks ihmeessä kaikki ei voi onnistua? Miten tässä oikeesti kävi näin, en ikinä olisi uskonut että me kuulutaan siihen 20%:n joka ei hoidoillakaan saa lasta.

Luopuminen

Miten luopua sellaisesta jota ei ole? Miten luopua haaveesta? Miten luopua toiveesta? Miten lähteä elämään elämää ilman toivoa omasta lapsesta? Miten tämän kanssa oppii elämään?

Toi viimeisin romahdus herätti mut, mun on pakko tehdä asialle jotain...en vaan tiedä mitä. Luopuako kokonaan toivosta vai lähteä lahjasoluhoitoihin? Lahjasoluhoidot joutuisivat kuitenkin odottamaan sen verran että olen töissä ja on rahaa maksaakin ne, ei nyt onnistuisi..eli seuraava vuosi olisi pelkkää odottelua, enkä taas haluaisi yhtään vuotta tuhlata odottamalla mahdotonta...eli onko ratkaisu luovuttaa ja antaa asian olla, ehkä meidän ei vaan kuulu tulla vanhemmiksi.

Romahdus

Olihan tää vähän odotettavissakin, mut kuitenkin... Eli tänään tuli romahdus, aivan täydellinen sellainen. Kävin kaverin kanssa puistossa ja olo oli ihan ok, mutta kotona rupes ahdistamaan ja pillahdin itkuun. Itkin itkemistäni ties kuinka kauan ennenkuin sain koottua itseni... Koko illan olen purskadellut itkemään ihan miten sattuu, en saa kasattua itseäni enää ollenkaan...

On tää hetken tehnyt tuloaan, olo on ollu täysin vetämätön ja intoa mihinkään ei enää oikeastaan ole ollut. Kyllä mä oon salilla käyny ja kavereiden kanssa jutellut, mut samaan aikaan päässä vaan pyörii..."minusta ei tule koskaan äitiä...minusta ei tule koskaan äitiä...sä et tuu koskaan kuulumaan joukkoon" Siihen kun lisää noi kivut mitä mulla on päivittäin niin ei mikään ihme että nuppi leviää.

Mä oon huono puhumaan asioitani, siis en osaa näin raadollisesti sanoo kellekään kaverille tai terapeutille miltä musta tuntuu. Mä peitän tosi hyvin jopa itseltäni noi tunteet ja saan pidettyä itteni kasassa, mut nyt tuntuu et viime viikot olen huolehtinut miehen töihin, koirat pihalle ja ruokittua, huolehtinut kaverista ja hänen voinnistaan ja tukenut häntä, huolehtinut ja tukenut toisesta kaverista hänen parisuhdekriisissä....mutta en oo enää huolehtinut itsestäni, eikä sitä kukaan muukaan ole tehnyt...

Toisaalta mä epäilen että mussa on joku fyysinen vika sen endon lisäks, kun oikeesti oon niin kipee ja väsynyt. Siis fyysisesti aivan järkyttävän väsynyt, nukahtelen kesken kouluhommien tai lukemisen. Olo on vetämätön ja kivulias, mua kiristää vatsaan, mua närästää, mulla on endokivut ja lisäks miljoona muuta kipua...mä pelkään oikeesti että noi kaik hormonit, mitä oon kroppaani tunkenu lasta toivoessa on tehnyt jotain pahaa mulle...voisi sanoa että olen vainoharhainen, mut mä tunnen kroppani, eikä tää oo normaalia...ei ees endoon liittyen normaalia kipuilua

kp1

KP1...voi vittu!!! Mun oli pakko lopettaa ne orgametrilit kesken ja nyt sit mulla on menkat. vittu mä vihaan tätä kroppaa...

Silmät on sielun peili

Muutama päivä sitten sain kuulla että katseessani näkyy suru. Naapurin mummeli kysyi miksi nauraessanikin silmissäni näkyy surua? 

Katselin sitten vähän viime vuosina otettuja kuvia itsestäni ja kyllähän se totta on, vaikka hymyilen ja tiedän että olen noissa kuvissa ollut iloinen, niin silmistä näkee että jokin ei ole hyvin...tätä samaa ei näy vanhemmissa kuvissa, kuvissa jotka on otettu ennen tämän taipaleen alkamista. 

Tuleeko tämä lapsettomuus näkymään katseessani lopun elämääni, tulenko koskaan näyttämään kuvissa aidosti onnelliselta? Vai näkyykö siellä aina se lapsenkaipuu ja syvä suru, joka tulee pohjalla aina olemaan.

orgsmetril

Tuo pieni valkoinen tabletti...joka hoitaa endoa, mutta ei sovi minulle. Olen tässä reilun viikon aikana turvonnut (ruokavaliosta ja liikunnasta huolimatta) 1, 5kg, päätä särkee jatkuvasti, minulla on kylmiö ja kuumia aaltoja...elän helvetissä, jota ees hoitolääkkeet ei saanu aikaan. Polilta en saanu ketään kiinni joten en tiiä ppitäisköitsenäisesti lopettaq noiden pirulaisten syönti vai kituutanko maanantaihin...

Kesää odottaessa

Lennot ostettu, viikko ihanaa Italiaa edessä...sitä sitten odottelen tämän kevään. Kesätyöhakemuksia olen pistänyt menemään vaikka kuinka monta, toivotaan et joku natsaa. Oppari etenee ja elämä soljuu eteenpäin. Miehen kanssa suhde alkaa palailla raiteilleen, siis niille missä oltiin silloin vuosia sitten ennen hoitoja... Kroppa alkaa tuntua omalta, ei miltään hautomolta. Mä olen vähitellen palatumassa omaksi itsekseni ja nautin siitä. Suru tulee välillä, mutta ei enää päivittäin eikä niin vahvana...pienenä pistona sydämessä.
Löydän päivittäin iloa elämästäni ja nautin kaverin pikkuisen nuuskuttelusta...jotenkin ihanaa seurata miten se pikkuinen kasvaa ja muuttuu, miten persoonallisuus alkaa tulla esille. Käyntien jälkeen tulee noi pienet pistot sydämessä, mutta en jätä silti käymättä...sillä joka kerta se  pisto on pienempi kuin aiemmin. Olemme ystävieni kanssa löytäneet toisemme uudestaan, juttelemme päivittäin watsapilla ja näemme useammin kuin ennen, olen huomannut että heiltä saan tukea huonoina päivinä ja he ovat onnellisia mun onnesta...

Tää viimeisten vuosien henkinen ja fyysinenkin helvetti on jättänyt jälkensä, mutta vähitellen askel askeleelta mä olen palannut ja palannut vahvempana kuin ennen. Vielä pari vuotta sitten ihmettelin miten voi sanoa että tällainen vahvistaa, mutta niin on käynyt. Jos mä olen tästä selvinnyt järjissäni, niin kyllä mä selviän muustakin...kun vielä toi endo saadaan hallintaan, niin kaikki on hyvin :)

kivut

Jeps...viimepäivät menny tramalin voimin, kylkeen koskee ku ois maailman pahin ovulaatio ja menkat loppu pari päivää sitten. Eiks näiden pitäny loppua ku en lapsiakaan saa? On se perkele ku pitää kaksinkerroin kitua ja olla mahopaska...oisko vielä jotain sontaa mitä mulle antaa? Kyllä taas herää kysymys...Mitä ihmettä mä oon tehny elämässäni väärin ku näin kidutetaan?

Kuulumisia

Tänään aloitin orgametril-kuurin, 1tabl./pv leikkaukseen saakka, jos meinaa tiputella läpi niin annostusta nostetaan 2tabl./pv eli elelen ilman kuukautisia leikkaukseen saakka. Jokseenkin hassu fiilis, et oliko noi juuri loppuneet vuodot mulle toistaiseksi viimeiset...helvetti miten hienoo!!! Ei mitään rättisulkeisia nyt hetkeen tarvii kokea.

Helmikuulla on suunnittelu(?)käynti polilla, hirvee kasa esitietolomakkeita täytettäväksi tuli postissa...ja harjoittelun takia tiedän, että noita ei pyydetä täyttelemään enneku on varmaa et leikkaus on tulossa (jeij)

Mitäs muuta...elämä kulkee omia ratojaan, odotan jo innolla kesällä tulevaa reissua, olen hakenut kesätöitä ja toivon että saisin sellaisen työn, jossa voisin syksyllä jatkaa...koulua kun minulla on oikeastaan vain syventävä harjoittelu. Miehen kanssa suunnitellaan jo uutta reissua talvelle, kun kumpikin valmistuu opinnoistaan loppuvuodesta niin ajattelimme juhlistaa sitä ulkomaan matkalla...sillä eikös ne lapsettomat parit reissaa niin maan pirusti ;)

Meillä siis suunnitellaan reissuja ulkomaille ja Suomen sisällä, vuoden päästä meidän taloudessa tulot nousee moninkertaiseksi, kun kumpainenkin on töissä eikä hoito- yms.kuluja enää ole...eli meillähän on varaa tehdä ihan mitä vaan. Onhan mulla vielä vanhoja opintolainoja maksettavana, mutta niiden lisäksi ylimääräisiä menoja ei ole normaalien asumiskulujen lisäksi. Jotenkin outo ajatella, että monen vuoden opintotuilla kituuttamisen ja pätkätöiden jälkeen oikeasti olisi säännöllinen palkkatulo kummallakin eikä jokaista penniä tarvitsisi laskea.

Vähitellen siis ottaudun elämään kaksin ja mietin mitä kaikkea haaveilin tekeväni ennenkuin lasta suunniteltiin ja tämä tuskainen hoitojen tie alkoi. Silloin vuosia sitten haaveilin matkustelusta ja töistä ulkomailla. Halusin nähdä eurooppaa ja sitä haavetta nyt toteutamme maa ja kaupunki kerrallaan. Toistaiseksi emme vielä etene adoptiosuunnitelmien tai luovutetuilla soluilla hoitojen suhteen mihinkään, asiasta keskutelemme ja mietimme, mutta mitään päätöstä ei vielä tehdä...sovimme että vuoden loppuun mennessä teemme päätöksen ja sen mukaan elämme.

Tasaista

Mun elämä on tasaista. Mä teen opinnäytetyötäni, autan ystävääni hänen söpön pikku vauvansa kanssa, kuntoilen ja möllötän kotona miehen kanssa...eli ihan normaalia elämää. Kp1 oli eilen eli muutaman päivän päästä alkaa orgametril-kuuri, jota jatketaan...öö johonkin saakka, pitänee ehkä soitella polille ja kysyä mikä on tulevaisuuden aikataulu. Mä siis olen edelleen lapsettomuuspolin asiakas, mikä on vähän hassua mut näillä mennään.

Tää mun ystävän vauva, omituista kyllä, on jotenkin eheyttänyt mua. Mä nautin tätinä olosta, mä nautin kun voin ystävääni auttaa vauvan kanssa ja nautin siitäkin että rankan päivän päätteeksi pääsen omaan kotiin nauttimaan hiljaisuudesta. Vaikka lapsenkaipuu ja ikävä on aina osa minua, niin nykyään se ei enää raasta ja revi minua...minä olen oppinut elämään sen kanssa. Mä kirjoitin vuoden alussa itselleni uuden vuoden lupauksen "Ensi vuonna en murehdi lapsettomuutta, vaan nautin elämästäni. Lupaan kokeilla uusia asioita ja ehkä opetella uuden kielen. Yritän löytää elämääni tasapainon ja toteuttaa haaveitani. Lupaan poistua mukavuusalueeltani, pelätä vähemmän elämää...ja jos tipahdan korkealta ja kovaa, niin nousen ylös ja opin virheistäni enkä luovuta, tapahtui mitä tahansa!
Lupaan kasvaa ihmisenä ja yritän unohtaa katkeruuden"  Ja tämän lupauksen mukaan olen elänytkin, mä olen nauttinut ja voin todellakin sanoa että poistuin mukavuusalueeltani viime viikon aikana. Enää en niin paljon pelkää tulevaa vaan annan sen tulla sellaisena kuin se tulee. 

P.s.Matkasuunnitelmat etenee, meillä on hotelli varattuna viikoksi Sorrentoon, sen jälkeen vietämme vielä muutaman päivän Napolissa. Eli Italia kutsuu kesällä.

hups...

Oon ollu niin kiireinen ja muissa ajatuksissa, että unohdin kokonaan...tänään on ollut palaveri ja päätetty saammeko vielä neljännen hoidon. Millonkahan ne mulle kertoo?
Lääkärin suunnitelmat endon suhteen kuitenkin tuli paperiversiona...tai nettipostiversiona, kp 5 aloitan orgametril-nimisen lääkkeen 1tabl/pv, tarvittaessa 2tabl/pv jos läpivuotoa tai kivut ei pysy kurissa (siis pysyyhän ne nytkin, kunhan vaan säännöllisesti syön särkylääkkeitä :D). Lapsettomuuslääkärille aika, jossa selvitetään endon status ja leikkausjutu. Sitten magneettikuvaa ja palaveria leikkaavan lääkärin kanssa. Tarkoitus olisi siivota endoa ja tarkistaa onlo tuubat auki...sitten taas pohditaan luomuraskauden mahdollisuutta.

Sitten muita asioita, kotona puhuttiin ja mä haen siirtoa kätilölinjalle...kaverin mukana ollessa tajusin et sitä mä haluan tehdä, olla synnyttävien naisten tai naistentautien/lapsettomuuden parissa.

Selviytyjä

Pahin "shokki" ja tunnemyrsky ohi, nyt odottelen että kaverini pääsee kotiin ja pääsen tutustumaan pikkutyttöön. Tämä viikko on ollut yhtä myllerrystä ja tunteiden vuoristorataa, mutta minä olen selvinnyt...eilen tuli itku, mutta onnesta. Olin  niin onnellinen kaverini puolesta...olin kuin "normaali" ihminen, joka iloitsee toisen puolesta ja tunsin itseni eheäksi. Ehkä mä oikeesti selviän tästä vahvempana ja voittajana. Sillä tällä viikolla voitin yhden pahimmista peloistani ja pystyin olemaan ystäväni tukena synnytysosastolla.

Tällähetkellä en koe että lapsi olisi avain onneen, kyllä se täydentäisi elämää. Mutta onni löytyy muualta,  ainakin tällähetkellä olen onnellinen...välilllä koen surua ja haikeutta, mutta niidenkin takana olen onnellinen. Minulla on suunta elämässä, se ei ollut mitä suunnittelin mutta omalla tavallaan täydellinen.

Voi jospa se olisin ollut minä

Kaveri synnytti nätin pikku tytön, vaikka olen onnellinen hänen puolestaan (rehellisesti onnellinen) ja rakastan tuota pikkuihmistä koko sydämelläni, niin silti mielessä kävi "voi kun se olisin ollut minä..." ja heti perään "tuota minä en tule koskaan kokemaan..." yhdessä pienessä hetkessä mulla oli sekä onnellinen että surullinen olo yhtäaikaa. Minua niin harmittaa etten koskaan tule kokemaan raskautta ja synnytystä, minua harmittaa ettei minusta tule äitiä...samalla olen niin onnellinen että saan olla osa tuon pienen tytön elämää. Kuitenkin taas samalla pelkään että nyt mä tipun taas ulkopuoliseksi, sillä puheet tietenkin ovat vauvassa/vauvoissa, synnytyksissä ja imetyksessä...eli kaikessa mistä minulla ei ole tietoakaan, ei mitään sanottavaa tai puhuttavaa..

 Mä oon taas se viimeisenä joukkueeseen valittava, seison vaan hiljaa erillään muista ja odotan että mut kutsutaan leikkiin mukaan. Tällä kertaa mä vaan en pääse mukaan vaikka kuinka kutsutaan, mä tuun aina jäämään sinne reunalle odottamaan kutsua...

hulinaa huisketta ja hulluja ajatuksia

Kerroin keväällä(kesällä) kaveristani, joka oli raskaana...no nyt olen muutaman päivät ollut sairaalassa hänen kanssaan kun lapsivedet meni ja odotellaan milloin pikkuihme tulee maailmaan. Luulin vielä viikko sitten etten edes pystyisi olemaan tukena, mutta kun keskellä yötä saa viestin että pystynkö edes viemään sairaalaan niin eka ajatus oli että minähän pysyn ystäväni rinnalla niin kauan kun hän minun antaa siinä olla ja siellä olen ollut, aamulla mennyt ja niin kauan seurana ollut kunnes joku toinen on paikalle tullut. Pikkuisen laskettuaika siis on vasta muutaman viikon päästä, joten jännäksihän tämä on mennyt. Minä olen seurannut ja kuunnellut pikkuisen sydänääniä, olen tuntenut hänen liikkeensä ja potkunsa, huikea kokemus...siellä se köllöttelee, pieni ihminen mun kaverin vatsassa.
Eli minä, lapseton (ja katkera?) nainen olen viettänyt viimepäivät viimeisillään raskaana olevien naisten seurassa...ja arvatkaa mitä? Se ei tunnu pahalle, ne naiset eivät ole vihollisia tai syyllisiä minun lapsettomuuteeni. Heistä jokainen on oman pikkuisensa ansainnut ihan niinkuin minäkin olisin, toisin vaan kävi.
Tämä reissu (joka siis jatkuu) on eheyttänyt minua, tänään bussissa istuessa hymyilin haloo helsinkiä kuunnellessani, hymyilin niinkuin syksyllä kun sen levyn sain, hymyilin onnesta ja huomasin että se hirveä suru, se viiltävä haava on alkanut eheytymään, minä olen alkanut parantumaan. Pitkästä aikaa olen tuntenut olevani taas itseni, enkä se haamu mitä olen tuon epäonnistumisen jälkeen ollut.

ja tämä on taas nostanut ajatukset kätilöopinnoista...

mihin nyt?

"Voittehan te aina adoptoida..." tuo jokaisen lapsettoman kiroama lause...viimeaikoina päässä pyörinyt ja puheissa on meillä ollut aiheena adoptio. Olisiko se sittenkin meidän tie? vai säästämmekö rahaa ja kokeilemme luovutetuilla munasoluilla...mutta entä jos vika on kohdussa, niin kannattaako luovutetut solutkaan? Miten tässä oikein pitäisi tehdä...adoptiojonot on vuosia, joten ei kai sitäkään kannata miettiä ikuisuuksia... paljon on tässä pohdittavaa mihin suuntaan sitä lähtisi, mikä olisi oikea ratkaisu meille.

Jollain tapaa toivon, ettei meille enää tarjottaisi julkisella hoitoa...tää "löysässä hirressä roikkuminen" on turhan rankkaa. Jos tulis hoidoista lopetustuomio, niin mä oisin vapaa...siis oikeesti vapaa siitä piinasta. Pystyisin oikeesti suunnitelee elämää eteenpäin, enkä vaan rämpimään päivästä toiseen miettien "tänään ovulaatio...seksiä seksiä seksiä...vaikka väkisin" sit kaks viikkoo piinaillen, tai vaihtoehtoisesti itseäni piikitän ja kaksi viikkoa piinaillen...Mä kaipaan päätöstä ja rauhaa. Sillä jos ne vielä hoitaa, niin sitten tää homma vaan jatkuu...enkä oikein pääse millään tapaa eteenpäin. Mä haluan eteenpäin, mä haluan jo jotain uutta elämääni, mä haluan olla muutakin kuin hoidoissa ja lapseton. Mä haluan olla sisko/kaveri/tytär/täti/vaimo...jolla ei ole tämä taakka niin raskaana, vaan pienenä pistona rinnassa välillä muistuttamassa siitä mitä ei meille suotu.

Ehkä tää on tavallaan mun surutyötä, mutta musta tuntuu et vaikka olen surullinen ja suren niin tavallaan eheydyn, en joka hetki kaipaa lasta. En joka päivä itke, välillä jopa oikeasti olen onnellinen ja iloinen. Olen jo vähitellen kirjoittanut jäähyväiskirjettä biologiselle lapselle, en tiedä julkaisenko sitä...mutta sen kirjoittaminen on tehnyt hyvää, sen kautta olen saanut pienissä erissä sanoa hyvästit ja luopua...puhdistautua.