maanantai 31. maaliskuuta 2014

Lähtölaskenta...

Huomenna aamulla on punktio...en oikeastaan sitä jännitä tai pelkää, kyllä tuolla munasarjoissa jotain tapahtuu vieläkin, sen verran turvonnut ja kipeä alavatsa on eilisen pregnylin jälkeen ollut. Eli kyllä sieltä jotain huomenna luultavasti saadaan punktoitua...enemmän pelkään sitä keskiviikon puhelua, onko hedelmöittyneitä, onko alkioita...onko enemmän kuin yksi ja montako...vai onko yhtään?

Tän päivän harjoittelussa olin avustamassa punktioissa...siis oikeesti olin toisten lapsettomien tukena kun heille tehtiin punktio. Näin munasarjoja, joissa oltiin jo lähellä hyperstimulaatiota ja näin sen kun tuloksena oli neljä munasolua ja niistä iloittiin kyyneeleet silmissä. Näin sen, ettei tässä todellakaan olla yksin...meitä löytyy eri ikäluokista, eri tuloluokista ja erilaisilla taustoilla. Meitä on valitettavan paljon...

Huomiselle olen hommannut kyydin, katsonut valmiiksi mitä tilataan kiinalaisesta ruoaksi...sillä kyllä mä olen kunnon herkut punktion jälkeen ansainnut...lisäksi olen varannut tabletilleni koulutehtäviä, joita voin katsella ja tehdä kun odotellaan. Keskiviikolle on kouluhommia ja opinnäytetyöhommia...ja loppuviikon olen vielä harjoittelussa. Sitä en tiedä miten onnistun noi piinaavat kaksi viikkoa siirron jälkeen (jos siihen päästään) täyttämään, etten stressaa mutta ainakin parit syömingit on kavereiden kanssa ja koulu taitaa lopun ajan viedä (ois vielä kaksi isoa tenttiä loppu keväällä tiedossa). Lisäksi tietysti mahdollisimman paljon kävelylenkkejä ja joogaa...

Huomenna sit peukut pystyyn ja jännitys alkakoon.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

viimeinen


Siinä se olisi...tämän hoitokierroksen viimeinen piikki. Sen jälkeen toivotaan että alkioita tulee enemmän kuin viimeksi...toivotaan onnistumista ja nautitaan keväästä. 

Sunnuntain pohdintoja...

Lukiessani vanhoja tekstejäni huomaan, miten olen välillä hukannut itseni...kadottanut tähän lapsettomuuteen ja selkeästi ehkä vähän erakoitunut muista. En ole lähtenyt treffaamaan kavereita ja kotona vaan kiukutellut miehelle. Onneksi mieheni on kärsivällinen ja rakastaa oikeasti minua ja ystäväni ovat ymmärtäneet antaa minulle tilaa.

Jossain vaiheessa tätä tietä kulkiessa kadotin itseni ja vasta viime aikoina olen löytänyt tieni takaisin, lähimpien ystävieni kanssa nykyään käymme kerran kuussa ulkona syömässä ja kertaamme kuulumisia, lisäksi aktiivisesti jutellaan Whatsappissa ja tällä kertaa he tietävät täysin missä mennään, mitä elämässäni tapahtuu...en jaksa enää salailla, enkä tunne tarvetta jättää kertomatta asioita. Ja mitä tukea olenkaan saanut, ja miten paljon on kysymyksiä tullut. Ihanat, rakkaat ystävät.
Miehen kanssa hellitellään ja nauretaan yhdessä. Ei enää kiukkua ja itkukohtauksia...vaan yhteistä olemista ja tulevaisuuden suunnittelua...joko kaksin, kolmin tai vaikka nelistään...katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä biologisia lapsia, ehkä adoptiolapsia...ehkä me elämme kaksin reissaten pitkin maailmaa....kuka tietää, en minä ainakaan. Mutta en sitä nyt kyllä lähde stressaamaankaan.
Nykyään aktiivisemmin olen yhteydessä muihin ihmisiin, koululla lupauduin oppaaksi toiselta paikkakunnalta vieraileville opiskelijoille ja kävin tukihenkilökoulutuksen loppuun (nyt pitäisi vielä tuettava saada) ja oikeasti viihdyn muiden ihmisten seurassa, enkä halua mököttää kotona.

Viime vuoden pettymysten jälkeen en uskonut, että tähän tilaan pääsisin...mutta tässä sitä ollaan. Onnellisena, iloisena ja nauravaisena...eläväisenä. Vaikka edelleen tilanne junnaa paikoillaan, se ei lopeta mun elämistä...enkä enää piilottele yksin kotona, vaan jaan elämäni läheisteni kanssa...sellaisena kuin se on.


perjantai 28. maaliskuuta 2014

ja jatkuu

Piikitykset siis...munasolut ei ollu tarpeeksi isoja, punktio tiistaina. Tänään ja huomenna piikittelen...su iltana pregnyl ja maanantai lääkkeetön päivä.
Tänään tuli ekan kerran pelko, ettei tästä tule mitään...enkä saa tätä tunnetta enää karistettua. Lisäks pari raskausuutista tuli...onko ne meiltä pois?

Ai niin...tällä kertaa munasarjat on kerääntyneet oikealle puolelle, eli puntoidaan kerralla kummatkin...oisko se sitten hyvä merkki ku kaikki on oikealla?

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

maanantai 24. maaliskuuta 2014

12 ja KAKSI...

Kaksitoista kaunista (?) tasakokoista munasolua kasvamassa...jospa ne kaikki selviäis loppuun saakka...ja hedelmöittyis. Mun kliininen hoitaja-minä alkaa pikkusen jännittämään tulevaa...
Tänä iltana aloitan puregonin kaveriksi orgalutran piikit...siis kaksi piikkiä vatsamakkaroihin joka ilta...KAKSI!!! Mun tyyneys ton piikittelyn suhteen alkaa hävitä...oikeesti KAKSI???

Mun pitää jossai välissä kirjoitella tosta harjoittelusta, sen nyt mitä voin...mut on pikkusen herännyt ajatus jatko-opinnoista, jos jatkaisi heti perään kätilöksi opiskelemaan. Toi poli on ihana paikka, viihdyn siellä tosi hyvin ja ihanasti on hoitajat suhtautunu siihen et mulla menee noi hoidot samaan aikaan...kovasti huolehtivat myös mun jaksamisesta...jopa meitä hoitava lääkäri on erikseen kysellyt välillä mun vointia.

Jatkoa. Hitto toi orgalutran ottaa kipeetä,neula on paksumpi ja lääkettä enempi...nyt se sit kihisee ihon alla.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan...

Viimepäivät olen pohtinut elämääni, miten paljon voi omaan elämänlaatuun vaikuttaa pienillä muutoksilla...tämä pohdinta lähti käyntiin kun luin iltalehden jutun onnellisuudesta ja huomasin että noiden kohtien (ja omien tunteidenkin) mukaan olen onnellinen...oikeasti onnellinen.
Uskoisin että tähän on johtanut se, etten enää huolehdi tulevasta...otan vastaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen ollut avoimempi lapsettomuudesta, enkä käperry itseeni. Lisäksi kevät ja aurinko saa mut paremmalle tuulelle..
Tiedättekö sen tunteen kun keväällä ensimmäisen kerran aurinko lämmittää ja tuoksuu kevät? Se tunne ku kuulet hyvän biisin ja tekee mieli pomppia ja heilutella käsiä? Se tunne ku penskana sait talven jälkeen pyörän varastosta ja pääsit sillä ajelee? Tai pistät uudet sukat jalkaan? Semmonen olo mulla on lähes koko ajan, tuntuu ku oisin ollu veden alla viimesen puoli vuotta ja nyt noussut pinnalle, näen ja kuulen kaiken paremmin...

Tulevaan hoitoon suhtaudun aika kliinisesti, pohdin enemmänkin hoitoa hoitajan näkökulmasta...kuinka potilaalle laitetaan kanyyli, miten hoitaja auttaa punktiossa ja miten potilasta tuetaan hoitojen aikana. Pohdin puregonin vaikutusmekanismeja ja sitä vaikuttaako se miten hyvin mun läskien läpi...todennäköisesti vaikuttaa, sillä munasarjat kipristelee aina piikitysten jälkeen eli luultavasti jotain siellä tapahtuu. Piikityksen jälkeen olen ottanut tavaksi kuunnella ivf-meditaatiota spotifystä...jos ei muuta niin rentouttaa kivasti ku puolisen tuntia kuuntelee (tää ei ehkä ole niin kliinistä suhtautumista, mutta...).  Jospa nyt saataisiin enemmän kuin yksi alkio...huomenna ultrassa ajattelin kysyä kahden alkionsiirron mahdollisuutta. (Pikkusen jännittää mitä se mun AMH-arvo on...sitä kun ei ole koskaan mitattu)

En oikein tiedä olenko toiveikas, luottavainen vai mitä tämän hoidon suhteen. Minä piikitän itseäni ja käyn ultrassa harjoittelupäivien aikana, harjoittelussa olen puhunut avoimesti olevani hoidoissa...mitä muuta olisin voinut kun seinällä päivän potilaslistassa lukee mun nimi ja perässä ivf-hoidon aloitus. Eikä tuo ole minua häirinnyt, tämä on minun elämääni eikä se siitä salailemalla miksikään muutu. 

Välillä päästän itseni vähän haaveilemaan positiivisesta tuloksesta...jouluksi tulisi laskettuaika, elämäni paras joululahjahan se olisi...kuitenkin nopeasti toppuuttelen itseni pois noista haaveista ja pohdin, miten joulunaikaan saatetaan aloitella meidän adoptiomatkaa...adoptoisimmeko suomesta vai ulkomailta? Jos ulkomailta niin mikä olisi kohdemaamme? Vai jäisimmekö suosiolla kaksin ja nauttisimme elämästämme tällaisena...ehkä matkaisimme galabagos saarille, kuten olemme haaveilleet? Ehkä lähtisimme muutamaksi vuodeksi ulkomaille kun valmistun? Ehkä ensi jouluna olemmekin perheeni kanssa lapissa nauttimassa revontulista? Kuka tietää, mutta kaikki on avoinna enkä rupea enää tulevaisuutta stressaamaan...se tulee mitä on tullakseen. Minä elän tätä päivää ja tänään kaivan lisää materiaalia opparia varten, luen hömppää ja katson jonkun hömppäleffan digiboksilta.

Jos nyt jotain tästä sekametelistä jää mieleen, onni ei ole kiinni positiivisesta tuloksesta...se löytyy muualta...vaikka hiton kauan veikin löytää tie pinnalle, mä en täältä enää uppoa. Tietysti suren jos hoito ei onnistu, mutta en enää suostu siihen suohon uppoamaan!!!



Näihin biiseihin ja tunnelmiin <3

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

kp2

Ja kuten epäilin...ultra oli aika sotkuista puuhaa, mutta lähtipä kierto käyntiin kunnolla. Huomenna alkaa piikitykset ja jännäily miten käy. Ainut mikä hiukan pisti huolestuttamaan oli se että gyne määräsi kasan labroja, joista yksi oli AMH-arvo ja nyt heräs pieni pelko että onkohan joku epäily että mulla alkais hiipua munasarjat...kovasti kyllä gyne puhui ettei mitään epäile, mutta haluaa kuitenkin varmistaa kaiken, kun edellinen yritys kusi niin pahasti ja mulla on toi kierto ruvennut heittelemään. No maanantaina uusi ultra ja sitten selviää lisää...ja mun pitää muistaa kysyä, että onko meillä nyt tarkoitus (mahdollisuus) kahden alkion siirtoon kun siitä oli joulun alla puhetta...jos vaan niitä alkioita tällä kertaa hedelmöittyis enemmän kuin yksi.

Ja sitten "hömppää", spotifystä kaivettu IVF-hypnosis musiikkia, jota kuunnellaan seuraavat viikot iltaisin piikityksen jälkeen....mähän hemmetti hypnotisoin ton pirun kohdun vastaanottavaiseks ja toimivaks. Lisäks ruokavaliota ruukattu pikkusen, eipä tuota paljon enää voitu ruukata...mutta aina on pikkuisen varaa parantaa.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

muutoksia

Olen huomannut viime viikkojen aikana muuttuneeni...en enää kiukuttele miehelle ja koirille, olen käynyt ystävieni kanssa ulkona syömässä ja viettämässä aikaa. En käperry omaan itseeni, vaan yritän särkeä sen kuoren (muurin) minkä olen rakentanut ympärilleni viime vuosina.... Näen pitkästä aikaa luonnon kauneuden ja kuulen laulujen sanoituksissa muutakin kuin itkua ja suurta surua. Minä elän...en vain sano eläväni, vaan tunnen olevani elossa. Enkä tarvinnut tähän raskautta...en tarvinnut vaikka niin luulin...tarvitsin vain sen että hyväksyn tämän tilanteen sellaisena kuin se on...vaikeana, eikä se tästä helpotu. Mutta mun ei tarvii koko elämääni tähän jumittaa, mä voin opiskella...nauttia opinnoistani ja harjoittelustani (pääsin tänään avustamaan gyneä kolposkopiassa ja ottamaan verinäytteitä...jee)...ja käyttää aikaani opinnäytetyön tekoon ja oppimiseen...ja nauttimiseen tuosta miehestä, joka rakastaa mua huolimatta mun vioista...huolimatta siitä ettei meille välttämättä tule ikinä biologista lasta <3

Kp1 taitaa olla tänään, tiputtelu alkoi...mutta kipuja ei oikeastaan ole eikä normaalia pms kiukkua. Toivon kovasti että vuoto alkaisi vasta huomenna ultran jälkeen (mutta mun tuurilla vuodan ku pistetty sika huomenna ku ultraan menen). Sitten alkais pistelyt ja toivon nostattelu...ehkä onnistuu ehkä ei...kunhan edes onnistuisi paremmin kuin aiemmin, se että saataisiin useampi kuin yksi alkio.


Heii... On niin helppoo olla onnellinen
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on ;)

(enkä pidä tyytymisenä sitä, että hyväksyn elämäni sellaisena kuin se nyt on...) 

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

toisenlaista elämää

Viime viikot olen keskittynyt opintoihini, käyttänyt kaiken energiani harjoitteluuni koska haaveenani on työllistyä leikkaussaliin joskus. En ole uhrannut pienintäkään ajatusta hoidoille ja niiden alkamiselle...ja tiedättekö mitä? Mun olo on helpottunut, olen oikeasti voinut pistää itsestäni kaiken harjoitteluun ja tämä tuotti tulosta...ohjaajilta tuli kehuja ja toivoivat näkevänsä minut vuoden päästä syventävää harjoittelua tekemässä...ja varmasti tuleekin näkemään. Kyllä toi leikkaussalihomma on niiiiin mun juttu.
Ensi viikolla harjoittelu jatkuu naistentautien polilla ja samaisella polilla alkaa keskiviikkona hoidot...väsyttää jo ajatus koko hommasta, väsyttää kyllä muutenkin koko ajan.

En ole oikeastaan enää stressanut tai vaivannut päätäni tulevalla hoidolla. Olen tehnyt niinkuin päätin...olen elänyt elämääni tällaisena...ja tää on ihan hieno elämä näinkin. En kiistä etten haluaisi ja kaipaisi lasta, mutta ehkei meidän elämämme pääty vaikka emme biologista lasta saisi. En vaan enää halua pitää elämääni tauotettuna hoitojen ja lapsettomuuden vuoksi.

Eli tänne ei mitään uutta, seuraavan kerran kirjoittelen kun (jos) hoidot etenee johonkin suuntaan...


sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

helpotus...onnellisuus...eläminen

Puhuttiin miehen kanssa...puhuin kaveteiden kanssa meidän tilanteesta...olo on helpottunut. Miehen kanssa tehtiin päätöksiä, päätöksiä joiden myötä pystymme taas elämään enemmän kuin kaksi viikkoa kerrallaan. Tällä hetkellä olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni tälläisenä, miksi siis surra sellaista mikä pilaa tän onnen? Tarkoitan siis että lapsettomuussuru pilaa sen herkän onnen, minkä olen saavuttanut...

Näillä eväin kohti hoitoa...toivotaan tietysti onnostumista, mutta ei lopeteta elämistä negatiiviseen tulokseen. Sillä asioilla on tapana järjestyä...tavalla tai toisella meistä tulee vanhemmat. Toistaiseksi kuitenkin opettelemme elämään lapsettomina ja nauttimaan elämästä sellaisena kuin se on...hyvänä.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

entä jos ei?

Entä jos ei meistä tulekaan vanhempia? Entä jos eläisimme kahdestaan....matkustellen ehkä jopa asuisimme hetken ulkomailla. Entä jo meidän ei kuulu tulla äidiksi ja isäksi? Ehkä minun kohtaloni on toisaalla...toisenlainen elämä ja onni? Entä jos vaan rupean valmistautumaan elämääni lapsettomana...voinko silti käydä hoidoissa?

Mutta hoidot lähenee ja pitäisi olla toiveikas....entä jos ei enää jaksa toivoa? Tämä nykyään on vaan yrittämistä ilman mitään odotuksia...mä odotan vaan että kaikki hoidot on käyty läpi ja pääsen elämässä eteenpäin...sillä musta tuntuu etten enää elä muuta kuin parin viikon sykleissä,  kaksi viikkoa ennen ovulaatiota ja kaksi viikkoa sen jälkeen. Ei tää ole elämistä ja välillä epäilen onko tässä mitään järkeä? Pistää eläminen jäihin moneksi vuodeksi...ja miksi? Ei tässä mitään ole luvattu, mikään ei anna pienintäkään toivoa että tämä telakalla olo tuottaisi mitään tulosta...ja onko mikään sen arvoista että jumittaa näin ja piinaa itseään kuukaudesta toiseen? Pari viikkoa sitten valittelin siskolleni muutaman siiderin jälkeen että haluan elää...ja viime viikot olen nyt miettinyt niita sanojani...Mä haluan elää, enkä vaan odottaa jotain mitä tuskin ikinä tapahtuu...
Niinkuin joskus aiemmin kirjoitin,tää vuosi on meidä ratkaisujen vuosi...hoidot tulee loppuun ja päätetään lähdetäänkö etenemään kohti adoptiota. Kävi miten kävi, minä en enää elä pätkissä...minä rupean elämään ja sopeutumaan elämään tällaisenä...onnellisena vaikkakin lapsettomana.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

ja matka alkaa taas...

Huomenna alkaa primolutien syönti...kahden viikon sisällä piikittelyt ja neljän viikon sisällä on jo punktio....Miten tää aika menee näin hirvee vauhtia? Enkö mä vasta valittanut ku joutuu oottamaan ikuisuuden? Nää hoidot on niiiin käyty ja koettu tän vuoden aikana...

(positiivinen asenne onnistumiseen...kadonnut?)

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sukuvika kun ei suksi luista?

Olen viimepäivinä kovasti miettinyt omaa isääni, en oikeastaan ikinä ole tuntenut häntä. Vanhempani erosivat kun olin viisi vuotias ja isäni kuoli kun olin 16 vuotta, isääni en tainnut nähdä kertaakaan eron jälkeen...kyllä hän soitteli ja kortteja lähetti syntymäpäivinä, mutta koskaan emme enää tavanneet. Tämä vaan siitä syystä, että isäni oli alkoholisti, hänellä oli mielenterveysongelmia ja muutenkin ongelmia, hän kyllä rakasti minua ja siskoani mutta koki parhaimmaksi pysyä etäällä meistä ettei satuttaisi meitä. Ehkä parempi näin, minulle jäi hyvät muistot isästäni (vaikkakin vähäiset) ja isäpuoleni on kyllä isä minulle ollut niin kauan kun muistan.

En tiedä miksi nyt, mutta olen jotenkin kaivannut jotain tietoa henkilöstä jonka ansiosta täällä olen..ehkä lähestyvä hoito saa minut pohtimaan omaa alkuperääni...ehkä lähestyvä 35-vuotispäiväni saa näitä pohtimaan. Olisinko vieläkään tavannut häntä, jos hän olisi elossa? Olisinko ehkä saanut hänet jollakin tapaa elämääni? Tiedän että viimeisinä vuosinaan hän oli päättänyt nousta pohjalta, katkaissut suhteet ns.huonoihin kaveripiireihinsä ja vaihtanut asuinpaikkakuntaa saadakseen elämänsä haltuun...olisiko tuo päätös sitten pitänyt? Paha mennä sanomaan, alkoholisti on aina alkoholisti...mutta ehkä hän olisi pystynyt olemaan ilman alkoholia ja muita päihteitä.

Mutta siis, näitä olen viimepäivinä pohtinut, että josko onkin niin että meidän geeniessä on jotain niin pahaa ettemme siksi raskaudu... minun isäni oli ongelmainen, hänen äitinsä oli mielenterveysongelmainen, mieheni isä on skitsofreenikko ja minulla on epäilty aikoinaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä... jospa meillä vaan on niin hullut geenit, ettei niitä tulisi sekoittaa?

Haikeissa tunnelmissa mennyt viikonloppu, olen näitä pohtinut ja sormusten herra trilogiaa dvd:ltä katsellut...nauttinut lapsettoman aikuisen elämästä, nukkunut pitkään ja pyörinyt pyjamassa puolet päivästä.