Lähtölaskenta...

Huomenna aamulla on punktio...en oikeastaan sitä jännitä tai pelkää, kyllä tuolla munasarjoissa jotain tapahtuu vieläkin, sen verran turvonnut ja kipeä alavatsa on eilisen pregnylin jälkeen ollut. Eli kyllä sieltä jotain huomenna luultavasti saadaan punktoitua...enemmän pelkään sitä keskiviikon puhelua, onko hedelmöittyneitä, onko alkioita...onko enemmän kuin yksi ja montako...vai onko yhtään?

Tän päivän harjoittelussa olin avustamassa punktioissa...siis oikeesti olin toisten lapsettomien tukena kun heille tehtiin punktio. Näin munasarjoja, joissa oltiin jo lähellä hyperstimulaatiota ja näin sen kun tuloksena oli neljä munasolua ja niistä iloittiin kyyneeleet silmissä. Näin sen, ettei tässä todellakaan olla yksin...meitä löytyy eri ikäluokista, eri tuloluokista ja erilaisilla taustoilla. Meitä on valitettavan paljon...

Huomiselle olen hommannut kyydin, katsonut valmiiksi mitä tilataan kiinalaisesta ruoaksi...sillä kyllä mä olen kunnon herkut punktion jälkeen ansainnut...lisäksi olen varannut tabletilleni koulutehtäviä, joita voin katsella ja tehdä kun odotellaan. Keskiviikolle on kouluhommia ja opinnäytetyöhommia...ja loppuviikon olen vielä harjoittelussa. Sitä en tiedä miten onnistun noi piinaavat kaksi viikkoa siirron jälkeen (jos siihen päästään) täyttämään, etten stressaa mutta ainakin parit syömingit on kavereiden kanssa ja koulu taitaa lopun ajan viedä (ois vielä kaksi isoa tenttiä loppu keväällä tiedossa). Lisäksi tietysti mahdollisimman paljon kävelylenkkejä ja joogaa...

Huomenna sit peukut pystyyn ja jännitys alkakoon.

viimeinen

Siinä se olisi...tämän hoitokierroksen viimeinen piikki. Sen jälkeen toivotaan että alkioita tulee enemmän kuin viimeksi...toivotaan onnistumista ja nautitaan keväästä. 

Sunnuntain pohdintoja...

Lukiessani vanhoja tekstejäni huomaan, miten olen välillä hukannut itseni...kadottanut tähän lapsettomuuteen ja selkeästi ehkä vähän erakoitunut muista. En ole lähtenyt treffaamaan kavereita ja kotona vaan kiukutellut miehelle. Onneksi mieheni on kärsivällinen ja rakastaa oikeasti minua ja ystäväni ovat ymmärtäneet antaa minulle tilaa.

Jossain vaiheessa tätä tietä kulkiessa kadotin itseni ja vasta viime aikoina olen löytänyt tieni takaisin, lähimpien ystävieni kanssa nykyään käymme kerran kuussa ulkona syömässä ja kertaamme kuulumisia, lisäksi aktiivisesti jutellaan Whatsappissa ja tällä kertaa he tietävät täysin missä mennään, mitä elämässäni tapahtuu...en jaksa enää salailla, enkä tunne tarvetta jättää kertomatta asioita. Ja mitä tukea olenkaan saanut, ja miten paljon on kysymyksiä tullut. Ihanat, rakkaat ystävät.
Miehen kanssa hellitellään ja nauretaan yhdessä. Ei enää kiukkua ja itkukohtauksia...vaan yhteistä olemista ja tulevaisuuden suunnittelua...joko kaksin, kolmin tai vaikka nelistään...katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä biologisia lapsia, ehkä adoptiolapsia...ehkä me elämme kaksin reissaten pitkin maailmaa....kuka tietää, en minä ainakaan. Mutta en sitä nyt kyllä lähde stressaamaankaan.
Nykyään aktiivisemmin olen yhteydessä muihin ihmisiin, koululla lupauduin oppaaksi toiselta paikkakunnalta vieraileville opiskelijoille ja kävin tukihenkilökoulutuksen loppuun (nyt pitäisi vielä tuettava saada) ja oikeasti viihdyn muiden ihmisten seurassa, enkä halua mököttää kotona.

Viime vuoden pettymysten jälkeen en uskonut, että tähän tilaan pääsisin...mutta tässä sitä ollaan. Onnellisena, iloisena ja nauravaisena...eläväisenä. Vaikka edelleen tilanne junnaa paikoillaan, se ei lopeta mun elämistä...enkä enää piilottele yksin kotona, vaan jaan elämäni läheisteni kanssa...sellaisena kuin se on.

ja jatkuu

Piikitykset siis...munasolut ei ollu tarpeeksi isoja, punktio tiistaina. Tänään ja huomenna piikittelen...su iltana pregnyl ja maanantai lääkkeetön päivä.
Tänään tuli ekan kerran pelko, ettei tästä tule mitään...enkä saa tätä tunnetta enää karistettua. Lisäks pari raskausuutista tuli...onko ne meiltä pois?

Ai niin...tällä kertaa munasarjat on kerääntyneet oikealle puolelle, eli puntoidaan kerralla kummatkin...oisko se sitten hyvä merkki ku kaikki on oikealla?

iltapuuhat

Ja näiden jälkeen ivf-hypnoosia :D

12 ja KAKSI...

Kaksitoista kaunista (?) tasakokoista munasolua kasvamassa...jospa ne kaikki selviäis loppuun saakka...ja hedelmöittyis. Mun kliininen hoitaja-minä alkaa pikkusen jännittämään tulevaa...
Tänä iltana aloitan puregonin kaveriksi orgalutran piikit...siis kaksi piikkiä vatsamakkaroihin joka ilta...KAKSI!!! Mun tyyneys ton piikittelyn suhteen alkaa hävitä...oikeesti KAKSI???

Mun pitää jossai välissä kirjoitella tosta harjoittelusta, sen nyt mitä voin...mut on pikkusen herännyt ajatus jatko-opinnoista, jos jatkaisi heti perään kätilöksi opiskelemaan. Toi poli on ihana paikka, viihdyn siellä tosi hyvin ja ihanasti on hoitajat suhtautunu siihen et mulla menee noi hoidot samaan aikaan...kovasti huolehtivat myös mun jaksamisesta...jopa meitä hoitava lääkäri on erikseen kysellyt välillä mun vointia.

Jatkoa. Hitto toi orgalutran ottaa kipeetä,neula on paksumpi ja lääkettä enempi...nyt se sit kihisee ihon alla.

Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan...

Viimepäivät olen pohtinut elämääni, miten paljon voi omaan elämänlaatuun vaikuttaa pienillä muutoksilla...tämä pohdinta lähti käyntiin kun luin iltalehden jutun onnellisuudesta ja huomasin että noiden kohtien (ja omien tunteidenkin) mukaan olen onnellinen...oikeasti onnellinen.

Uskoisin että tähän on johtanut se, etten enää huolehdi tulevasta...otan vastaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen ollut avoimempi lapsettomuudesta, enkä käperry itseeni. Lisäksi kevät ja aurinko saa mut paremmalle tuulelle..

Tiedättekö sen tunteen kun keväällä ensimmäisen kerran aurinko lämmittää ja tuoksuu kevät? Se tunne ku kuulet hyvän biisin ja tekee mieli pomppia ja heilutella käsiä? Se tunne ku penskana sait talven jälkeen pyörän varastosta ja pääsit sillä ajelee? Tai pistät uudet sukat jalkaan? Semmonen olo mulla on lähes koko ajan, tuntuu ku oisin ollu veden alla viimesen puoli vuotta ja nyt noussut pinnalle, näen ja kuulen kaiken paremmin...

Tulevaan hoitoon suhtaudun aika kliinisesti, pohdin enemmänkin hoitoa hoitajan näkökulmasta...kuinka potilaalle laitetaan kanyyli, miten hoitaja auttaa punktiossa ja miten potilasta tuetaan hoitojen aikana. Pohdin puregonin vaikutusmekanismeja ja sitä vaikuttaako se miten hyvin mun läskien läpi...todennäköisesti vaikuttaa, sillä munasarjat kipristelee aina piikitysten jälkeen eli luultavasti jotain siellä tapahtuu. Piikityksen jälkeen olen ottanut tavaksi kuunnella ivf-meditaatiota spotifystä...jos ei muuta niin rentouttaa kivasti ku puolisen tuntia kuuntelee (tää ei ehkä ole niin kliinistä suhtautumista, mutta...).  Jospa nyt saataisiin enemmän kuin yksi alkio...huomenna ultrassa ajattelin kysyä kahden alkionsiirron mahdollisuutta. (Pikkusen jännittää mitä se mun AMH-arvo on...sitä kun ei ole koskaan mitattu)

En oikein tiedä olenko toiveikas, luottavainen vai mitä tämän hoidon suhteen. Minä piikitän itseäni ja käyn ultrassa harjoittelupäivien aikana, harjoittelussa olen puhunut avoimesti olevani hoidoissa...mitä muuta olisin voinut kun seinällä päivän potilaslistassa lukee mun nimi ja perässä ivf-hoidon aloitus. Eikä tuo ole minua häirinnyt, tämä on minun elämääni eikä se siitä salailemalla miksikään muutu. 

Välillä päästän itseni vähän haaveilemaan positiivisesta tuloksesta...jouluksi tulisi laskettuaika, elämäni paras joululahjahan se olisi...kuitenkin nopeasti toppuuttelen itseni pois noista haaveista ja pohdin, miten joulunaikaan saatetaan aloitella meidän adoptiomatkaa...adoptoisimmeko suomesta vai ulkomailta? Jos ulkomailta niin mikä olisi kohdemaamme? Vai jäisimmekö suosiolla kaksin ja nauttisimme elämästämme tällaisena...ehkä matkaisimme galabagos saarille, kuten olemme haaveilleet? Ehkä lähtisimme muutamaksi vuodeksi ulkomaille kun valmistun? Ehkä ensi jouluna olemmekin perheeni kanssa lapissa nauttimassa revontulista? Kuka tietää, mutta kaikki on avoinna enkä rupea enää tulevaisuutta stressaamaan...se tulee mitä on tullakseen. Minä elän tätä päivää ja tänään kaivan lisää materiaalia opparia varten, luen hömppää ja katson jonkun hömppäleffan digiboksilta.

Jos nyt jotain tästä sekametelistä jää mieleen, onni ei ole kiinni positiivisesta tuloksesta...se löytyy muualta...vaikka hiton kauan veikin löytää tie pinnalle, mä en täältä enää uppoa. Tietysti suren jos hoito ei onnistu, mutta en enää suostu siihen suohon uppoamaan!!!

Näihin biiseihin ja tunnelmiin <3