Toisenlaista elämää

Ton asennemuutokseni jälkeen olen ollut rauhallisempi...en stressaa enkä oikeastaan pahemmin aattele koko tulevaa hoitoa. Asennemuutoksen myötä olen myös ruvennut tietoisesti liikkumaan lisää(joogaa, bodybalancea, kuntosalia ja spinninkiä...kuhan kunto kohenee niin pumpin ja kahvakuulailun tohon lisään) ja syömään entistä terveellisemmin (ja vähärasvaisemmin)...sillä tämän hoidon myötä mä en perkele enää turpoa vaan kutistun entisestään. Kipuja on päivästä toiseen...pienempiä ja isompia, särkylääkkeitä puputan päivittäin...en tiedä pitäisikö ottaa yhteyttä polille, pyysivät soittamaan jos kivut jatkuvat mutta millä mä määrittelen sen että pitääkö soittaa?

Päätettiin että kävi miten kävi, keväällä lähdetään reissuun (jos vaan rahatilanne antaa periks niin ulkomaille asti...jos ei niin sitten kavereita moikkaamaan toiselle puolen suomea...). Kouluhommia olen järkkäillyt ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen pian tekemään sairaanhoitajan sijaisuuksia ja viimeinen lukukausi helpottuu todella paljon. Opparin parissa päkerrän edelleen...ton enkkutekstin kanssa tahkoaminen on hidastanut tosi paljon hommaa, vaikka kiinnostaakin niin pyhä pieru et tulee sekavaa tietoa tosta aiheesta löytyy tutkimuksia toisiaan vastaan, enkä tiedä miten niihin suhtautua...no eiköhän ne tosta suttaannu.

Kyllä vieläkin kirpasee muiden raskausuutiset ja vauvamahat...ja yllättävät vauvakuvat facessa...toivon kovasti ettei nyt hetkeen tarviis noita nähdä tai kuulla, haluisin vähän etäisyyttä noihin mahoihin. Oli muuten kohtuu kirpasevaa koulussa ku oli lastenhoidon tunnit ja kouluun hommatut vauvanuket oli oikeennäkösiä...siiiiis todella oikeennäkösiä, kokosia, painosia ja tuntusia. Siellä mä sit muiden kanssa kökötin "vauva" sylissä ja mietin et miten tässä näin kävi...samalla luokkakaveri kehuu miten luonnollisesti mä sitä käsittelen. Miten mä voin käsitellä luonnollisesti ku ei mulla mitään maailman kokemusta asiasta ole? Ja ihan pienen hetken annoin itseni haaveilla...ja pelätä ettei haaveet toteudu koskaan. Siinä minä sitten päivän päätteeksi hyvästelin "Olgan"...ja samalla kaiken mitä se edusti.

Mitäs vielä...asennemuutoksesta kerrottuani ärsytti kun muutama kaveri alkoi heti juttelee "voi miten ihanaa, kyllä te onnistutte...aina on toivoa, elä stressaa...ole onnellinen, kyllä se vauva tulee ku ei stressaa"...siskolle  ku kerroin "hienoa, asennetta!!!" tää tuntu hyvältä, ei lässytystä vaan parilla sanalla se mistä mulle selviää että kävi miten kävi, sisko on siellä...joko olkapäänä itkua varten tai itkemässä onnesta mun kanssa onnistumista. Aina tukena.

Tulipa taas hypittyä asiasta toiseen, sekavaa on toi mun ulosanti nykyään, mut niin noi asiat on pään sisälläkin...