maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kesän loppu...

Tajusin just että mehän mennään jo heinäkuun loppupuolella, eli kesä lähenee loppuaan. Reilun kuukauden päästä aloitan opinnot ja kahden kuukauden päästä jännäillään Pariisin reissua (joka nyt vihdoin toivottavasti toteutuu). 
Miehen kanssa päätettiin vaihtaa asuntoa pienempään, kun jään tuella opiskelemaan niin nykyisen pito yksillä tuloilla käy turhan kalliiksi ja toisaalta ei me mitään kolmella huoneella tehdä...kahtahan näistä käytetään vaan. Eli todennäköisesti pian on taas muutto edessä ja pääsee sisustelemaan uutta asuntoa.

Vuosi sitten ajattelin että tähän mennessä viimeistään olisin raskaana tai meillä olisi ensimäinen lapsi. Tänä vuonna en enää luota siihen ajatukseen. Toivoa pikkuisen on, mutta toisaalla jo suunnittelen ensi vuodelle risteilyä Tallinnaan ja ehkä keväällä pitkä viikonloppu Lontoossa. Tulin siihen tulokseen että suunnittelen vain asioita, joiden toteutumiseen voin enemmän vaikuttaa kuin sen mitä hormooneja syön ja missä asennossa seksiä harrastan. 

Ehkä näin on parempi, ehkä meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, ehkä me olemme onnellisempia näin kaksin rakkaimpani kanssa. Suunnitellen tulevaisuutta uudella tavalla ja uusia asioita kokien. Elämän pitää olla seikkailu, enkä halua että meidän seikkailumme jää siihen että jumitamme surussa ja surkeudessa. Ja eihän sitä koskaan tiedä, ehkä joskus meitä on kolme, ehkä neljä...mutta tänään en sitä stressaa. (Tänään stressaan asuntoa ja kaikkea ihan muuta)

Olen kait hyväksynyt lapsettomuuteni...tavallaan...

torstai 19. heinäkuuta 2012

väsymys

Olen väsynyt...nukkunut huonosti (syystä tai toisesta) ja tämä fyysinen väsymys alkaa sitten vaikuttaa psyykkiseenkin puoleen. Olen siis jonkinasteinen zombie, en oikein saa otetta enää mistään ja tuntuu että jos vaan saisin  unta niin nukkuisin maailman tappiin asti (jos en heräisi johonkin kuten yleensä käy). Kiukuttelen koko ajan miehelle ja koirille ja koko maailmalle, koska kaikkihan nyt ovat mua vastaan ja inhoavat minua.


Pitäis ehkä nukkua, mutten onnistu siinä...


ja prkl toi toinen koirakin jaksaa rähistä koko ajan...en jaksa en vaan yksinkertaisesti jaksa. Ei musta äidiks olis jos en koiriakaan jaksa, parempi ettei niitä lapsia ole tullut...eikä varmaan tulekaan.


 

maanantai 9. heinäkuuta 2012

outoa...

Olemme viimeaikoina mökkeilleet paljon, joka viikonloppu jossain mökillä koirien kanssa olemme saaneet rentoutua ja nauttia olemisesta. Olen oppinut nauttimaan olosta kaksin, koirien kanssa. Olen jopa siskolleni puhunut siitä miten olen ruvennut tekemään ns.varasuunnitelmia, jos emme lasta saakaan. 
Ehkä adoptoimme, ehkä jatkamme elämistä kaksin, ehkä kokeilemme IVF:n ehkä emme, ehkä valmistumiseni jälkeen muutamme ulkomaille asumaan, ehkä vaan vaihdamme kaupunkia (en ole oikein hyvä pysymään aloillaan yhdessä paikassa)...mutta jollain tapaa tällä hetkellä lapsiasia on vain suuri kysymysmerkki, vain mahdollisuus, ei pakko...ei surunaihe vaan yksi mahdollinen tulevaisuus. 
Nyt tietenkin toivon parasta ja kovasti toivonkin, mutta samalla jatkan ranskankielen opiskelua...ties vaikka sinne päätyisin joskus muuttamaan ;)

Olen hyväksynyt elämäni tällaisenä ja oppinut nauttimaan siitä.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

ei se niin helppoa ole

Muutaman kerran olen kuullut lauseen "ei se lasten saaminen kaikille niin helppoa ole" yleensä tätä lausetta seuraa jatkona "mekin yritettiin yli puoli vuotta ja pelkäsin ettei lasta tule", harvemmin kukaan sanoo perään yrittäneensä kolme vuotta (tai vastaavaa) ja luopuneensa toivosta. Harvoin kukaan puhuu lapsettomuudestaan muille, itse en monelle ole kertonut miten kauan on yritetty, vain lähimmät ystävät tietävät. Epäilen kyllä että muutama ei niin läheinen ystävä on asian arvannut, mutta onneksi jättää kysymättä/utelematta. Ei minua kiinnosta jokaiselle puolitutulle selittää tuntemuksiani, ei edes parhaille kavereille aina kiinnosta. Ja mitenkä nämä tunteet voi selittää? Jos toisella on se lapsi tai kaksi, miten sitten kerrot ettei se niin helppoa meille ole, onhan tässä yritetty ties kuinka kauan ja kokeiltu ties mitä taikoja...

Kyllä minä oman lapsen haluan, en vaan enää usko että sellaisen saan ihan ilman apua...enkä usko että noi clomit on se apu, vaan tarvitaan jotain rajumpaa. En vaan tiedä mitä mieltä mies on tästä, en ole jaksanut edes hänelle puhua...en vaan halua puhua, se tekee tästä liian todellista. Ja toisaalta haluan elää kesän ilman lapsettomuutta, valitettavasti se vaan aina on tuolla taustalla. Vaikka kuinka sen yritän haudata, sieltä se nousee esille aina jossain välissä...jos ei muuten niin viattomana kysymyksenä "milloinkas te olette ajatelleet perhettä perustaa?"