perjantai 26. kesäkuuta 2015

Poistuminen asemalta...

Muutama työvuoro ja sitten lähdetään ihanaan Italiaan...päätin myös että pidän nyt lomaa täältä lapsettomuusblogeista heinäkuun. Kovasti yritän ainakin irtaantua täältä. Sillä pakkohan se on vähitellen myöntää, emmä enää tänne oikeestaan kuulu...en oikein tiedä minne kuulun? Olen edelleen lapseton, mutta toistaiseksi emme yritä...jos mahdollista niin välttelemme jopa mahdollisuuksia raskautua

Muuten elämä soljuu eteenpäin, kesätöiden jälkeen käyn koululla muutaman päivän ja aloitan suoraan viimeisen harjoitteluni ja näillä näkymin valmistun reilun kuukauden aiemmin...joulukuulle sitten toivottavasti joku työpaikka lohkeaa ja päästään uuteen reissuun ensi kesänä (ellei jo talvella onnistu). Loppuvuodesta toivottavasti saamme haaveilemani rivarikolmion ja pääsemme vihdoin "kotiutumaan" johonkin asuntoon kunnolla...ainakin siihen saakka että olen valmis ostamaan oman asunnon/talon, jostain syrjästä missä voin antaa koiriemme juosta vapaana ja rakentaa kunnon kasvihuoneen. Nämä ovat asiota joista haaveilen, nämä ovat asioita jotka vähitellen toteutuvat kun teen töitä niiden eteen...ja minähän teen.

Sillä...minä tiedän että kun on mahdollista itse vaikuttaa, saan asiat menemään tahtoni mukaan...on vaan ollut pakko oppia sekin että on asioita, joihin en voi vaikuttaa ja maailma ei kaadu siihen, ettei saa kaikkea mitä haluaa. On vain etsittävä uutta suuntaa, uusi polku jota seurata tai ovi pois asemalta, jossa junnaat...ja elää elämääsi pää pystyssä minne tahansa menet. Elää elämääsi vahvana ja upeana ihmisenä, joka olet vaikka elämä onkin sinua potkinut päähän. Elää eläen niin että oikeasti kääntää sen "heikkouden" potkun vahvuudeksi, sellaiseksi jonka avulla selviää mistä vaan...sillä olethan selvinnyt jo paljon pahemmastakin?

Välillä epäilen et hehkutan liikaakiin tätä nykyistä oloani, mutta minulla on oikeasti piiiitkästä aikaa hyvä olla. Nyt kun olen "luovuttanut" ja pystynyt käyttämään energiaani muuhunkin kuin hoitoihin olen huomannut että olen oikeasti hyvä siinä mitä olen opiskellut viimeiset kolme vuotta. Koko tämän ajan olen ollut epävarma osaamisestani (ja itsestäni), mutta kun olen oppinut hyväksymään omat vajavaisuuteni ja kääntämään ne vahvuudeksi olen oikeasti hyvä ja empaattinen hoitaja. Osaan  uskomattoman paljon asioita, joista luulin vaan lukeneeni...tai nähneeni muiden tekevän. Tentit eivät olleet vaikeita, eivätkä tuskaisia vaikka oikeasti luin tosi huonosti kevään tentteihin...vielä vuosi sitten isot määrätkään lukemista ei saanut asioita tarttumaan päähän...tilaa oli vaan surulle ja kierronvaiheen pohtimiselle.

Minä poistun nyt lomalle ja palaan sitten elokuussa, kun on italia ihannoitu (siitä kirjoittelen sitten, jos onnistun hillitsemään itseni) ja kesän festarit rällätty...silloin jatkan tarinaani, mihin se ikinä viekin. Ehkä tämä on yksi selviytymistarina muiden joukossa, erilainen sellainen. Tämä ei päätynyt raskauteen tai adoptioon...tämä tarina jatkuu erilaisena. mutta jatkuu.

Hyvää kesää kaikille (kaipa se aurinko joskus suomeenkin eksyy)!

ja mä muuten leikkaisin tukkani, se on nyt tyyliä ginnifer goodwin (googlella löytyy, en jaksa linkitellä kuvia) ja rakastan sitä...paras ratkaisu aikoihin tukan suhteen. Puoli vuotta sitten mulla oli olkapäille ulottuva täysin vaalea tukka (olen luonnostani täysin blondi) ja pelkäsin lähes kaikkea, surin ja itkin. Nyt mulla on hennalla punaiseksi värjätty (eli ketunpunainen) pörrö, enkä voisi olla tyytyväisempi elämääni. Ehkä joku päivä se suruisuus katoaa katseestani tai ei...mä en enää välitä ;)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Muutos minussa

"Mahtava henkinen kasvu, joka näkyy" konmmentti ystävältäni watsapp-ryhmäkeskustelusta ystävieni kanssa...oli puhe miten itse tunnen muuttuneeni viime kesästä. Mä en vaan ole enää se ihminen, joka silloin olin. Enää en tunne surua tai vihaa raskausuutisista, enää en tunne että muiden lapset ovat minulta pois...lähipiirini lapset ovat rikkaus mun elämässä. Kyllähän se varmaan loppuelämäni kirpaisee kun kuulen toisten tulevan raskaaksi...mutta en enää tunne sen olevan pois minulta.

Vuosi sitten äitini sanoi minulle "mieti mitä kaikkea voi saada kun luopuu yhdestä asiasta" eilen siskoni sanoi "niinhän se menee, kun joku asia menee vituilleen toisen on mentävä hyvin". Kun päästin irti surustani ja tuskastani, huomasin että elämä etenee aivan eri tavalla. Asiat eivät tunnu niin raskailta eikä vastoinkäymisetkään enää pistä maihin. Kyllähän kaikenmoisia kolhuja elämässä tulee, mutta niiden kanssa pystyy elämään toisin kuin hoitojen aikaan. Olin silloin "heikko" ja jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntui vievän maan jalkojen alta. Tänä päivänä tunnen olevani vahvempi...erilainen ihminen.

Tämä muutos ei tapahtunut hetkessä, tämä vei aikaa...ja kyyneleitä. Mutta kaiken tämän jälkeen voin oikeasti sanoa että kliseisesti sanottuna lapsettomuus on tehnyt minusta vahvemman ihmisen.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Turhuuksia

No koska nyt ajattelin muutakin kirjoitella, niin tässäpä tulee...mulla on tukkaongelma. Haluaisin leikata lyhyeksi...repäistä kunnolla ja leikkauttaa ns.pixiehair tyyppisen leikkauksen. Pelottaa vaan jotenkin pirusti uskaltautua lyhentää tukkaa niin lyhyeksi...mutta miten ihana on noin turhanpäiväistä ongelmaa pohtia.

Mutta tänään päivän polttava kysymys on "onko mulla tarpeeks "munaa" lyhyeen tukkaan?" luulisin että on...tuntuu että se sopis tähän uuteen minuun todella hyvin.

Muutanko mä liikaa itteeni pois siitä lapsettomuushoitojen feeniksistä, siitä joka ei uskaltanut leikata tukasta kuin muutaman sentin ja hiukan mallia muuttaa...siitä joka ei laihtunut, eikä tykännyt lenkkeillä. Se feeniks, joka surkutteli elämäänsä ja käpertyi itseensä...sitä ei enää ole.

Jo paljon ennen lapsettomuutta olin ujo, olin hiljainen ja sivustaseuraaja...lapsettomuuden myötä se paheni, sulkeuduin omaan itseeni, en viihtynyt ihmisten seurassa enkä osannut sanoa omaa mielipidettäni vaikka usein olin eri mieltä asioista. Kun aloin avautua lapsettomuudesta ystävilleni, huomasin vähitellen muissakin asioissa avautuvani...enää en pitänytkään asioita sisälläni...sanoin mielipiteeni, enkä vaan seurannut sivusta..osallistuin.

Musta tuntuu, että mun on saatava räväkämpi tukka...semmonen tukka, joka vastaa mun asennetta. Mä en ole enää se sama ihminen kuin kuusi vuotta sitten, mä oon vahvempi ja rohkeempi. Mä uskallan elää ja nauttia elämästäni...kaikesta menneestä huolimatta. Mä en ole enää se tyttö, joka piiloutui pitkän tukan taakse.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Blogin kohtalosta...taas kerran...ja sekavaa settiä

Tätähän minä pohdin säännöllisin väliajoin, hoitojen loputtua...mitä tehdä blogille, joka on lapsettomuusblogi kun ei enää toivoa ole? Mistä kirjoitan ja onko tämä enää oikea paikka kirjoittaa? Paljonhan noita ajatuksia lapsettomuuteen liittyen edelleen on...mutta välillä mietin että voisihan sitä muustakin kirjoittaa. Mun elämä on niin paljon muutakin, enkä haluis aina vaan tota lapsettomuusshitiä käydä läpi.

Mutta onko tämä oikea paikka kirjoittaa sitä muutakin elämää...niin paljon henkilökohtaista olen tänne syytänyt, en tiedä mitä voin muusta maailmastani kirjoittaa ja samalla säilyttää anonymiteettini, vaikka onhan täällä tiettyjä juttuja joista mut kyllä tunnistaa jo nykyäänkin, jos on tunnistaakseen. Vai onko tämä blogi vain sitä lapsettomuutta varten, paikka jonne oksentaa kaiken paskan mitä se on tuonut tullessaan?

Tällä hetkellä en tiedä mihin meidän tiemme tällä saralla vie. En tiedä onko minulla kiinnostusta lähteä enää minkäänmoisiin hoitoihin ja onko niissä enää mitään järkeäkään...olen kuitenkin jo tilanteen hyväksynyt niin miksi lähteä siihen pyöritykseen uudestaan?

Eli ketä tämä blogi nykyisellään palvelee....toisaalta mietin tuoko tarinani toivoa kenellekään? Ei ainakaan niille, jotka etsivät miten onnistumisia tapahtuu...mutta ehkä niille joille hoidot eivät tuota tulosta ja etsivät kokemuksia ja tarinoita siitä selviämiseen. Ehkä tarinani auttaa niitä...antaa toivoa siitä että lapsettomuudestakin voi selvitä järjissään kohti tulevaa, vaikkei tarinalla olisikaan sitä onnellisinta toivottua loppua.

Ja lopuksi...kun on viettänyt aikaa "asemalla" vuosikaudet, elämisen jatkaminen on yllättävän vaikeaa...on vaikeaa katsoa seuraamiaan blogeja ja huomata että muut ovat päässeet sinne minne minäkin halusin, kun samalla itse olen päätynyt ihan toiseen suuntaan. Kuukausi toisensa jälkeen poistan onnistuneita, koska en edelleenkään kestä lukea miten niin ja niin mones siirto onnistui,...tai muutenkaan raskautuneita. Eihän ne minulta ole pois, mutta kyllä se vaan kirpaisee ja syvältä..sillä meillähän kaiken pitäisi olla hyvin (jos sitä endoa ei huomioida, ja ei kai sitä voi huomioida kun ei polikaan loppujen lopuksi huomioinut?) eikä mikään toiminut.

Mutta ennenkuin taas alan kiukutella, pitää palata siihen mikä on hyvää mun elämässä...matka, pian tuleva haaveloma miehen kanssa kaksin. Ihanaan Italiaan pääsemme nauttimaan herkuista, tunnelmasta ja viinistä...ja kyllä minä meinaan nauttiakin, niinkuin lapseton pari voi nauttia...pitkistä illoista, rauhallisista aamuista ja retkistä, joille ei kiljuvia ipanoita kaivata. Sillä minä haluan nauttia, en surra ja kitua.

Ai niin olenko täällä muistanut hehkuttaa, lupaavasti näyttää siltä että pääsemme vuoden vaihteessa vihdoin muuttamaan haaveilemaani rivari kolmioon...ja ei se kolmas huone ei tule olemaan lastenhuone, siitä tulee mun oma "kuntosali"/vierashuone/työhuone...huone, jossa voin nauttia omasta rauhasta tai huudattaa stereoita ja rääkätä kroppaa.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Elämän realiteetit

No niin saatu taas vähän erilaista katsontakantaa omaan elämään. Vietin viime yön vierihoitajana kuolevan potilaan seurana ja vuoron aikana tämä potilas kuoli. Tämän jälkeen sitten soitto puolisolle ja kun kuulin sen raastavan surun puhelimen toisessa päässä, mietin miten turhaa oma katkeruuteni on.

Sillä en minä enää sure lapsettomuutta, olen surutyöni tehnyt ja itkuni itkenyt. Katkeruus ja kateus vaan nostaa päätään välillä...mutta miten turhaa on tuhlata tätä elämää olemalla kateellinen ja katkera ihmisille, joiden syy minun tilanteeni ei ole. Voisin nämäkin päivät käyttää iloiten siitä mitä minulla on ja mitä kaikkea minulla on edessä...ja loppujen lopuksi, eihän sitä koskaan tiedä mihin meidän tiemme tästä vielä vie.

Elastisen sanoin eteenpäin

"Koval duunilla asiat vaan onnistuu. Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan. Hanskat ei tipahda, periks ei anneta. Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata. Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt. Ne saa luun kurkkuun saa ku tulosta taas teen. Jatkan, jaksan vaikka väkisin. Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii. Mus on voima, jota ei voi vaimentaa. Pusken täysii aina vaa. Mun ei täydy vaan mä saan. Katse eteen ja suupielet ylöspäin! Teen vastoinkäymisistä voimaa. Katse eteen ja suupielet ylöspäin! Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan. Murehtiminen ei takas eilistä tuo. Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään. Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua. Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään. Hakenu näkemystä mun meininkiini taas Monacon vipeistä slummeihin Keniaan. Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi. Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki. Aitoo iloo, vaikkei ympäril oo muut ku pahaa. Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa. Alotan ittestäni, korjaan mun mielen. Nostan mun katseen ja suupielet."

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Täällä taas...katkeruus

Vaikka oikeasti nautin elämästäni ja rakastan sitä tällaisenakin...niin helvetti miten voi edelleen olla katkera ja kateellinen niille, jotka raskautuvat. Miksi meillä ei voinut onnistua ja miks ihmeessä mun endoa ei leikattu ennen hoitoja? Reilussa vuodessa kävin kolme hoitoa läpi kokonaan, käsittämätöntä miten nopeasti ne meni ohi...toisilla siirretään ties kuinka monia alkioita ennen onnistumista. Meillä saatiin ainoastaan neljä alkiota siirtoon saakka, pas:ia ei päästy edes kokeilemaan. Oliko meillä loppujen lopuksi mitään toivoa onnistuakaan?

Mitäs muuta...pakko oli lopettaa cerazettet, en voi ottaa riskiä että reissussa alkaa menkat ja siksi jätän pillerit ja jatkan reissun jälkeen, kun kuukautiset alkavat. Parin viikon päästä lähdemme reissuun ja puolen vuoden päästä valmistun. Ehkä sitten kokeilemme lahjasoluhoidot tai emme...

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

kiukkuilua

voi vittuperseannikinpuupallo...menkat taas, puoltoista viikkoo edellisten jälkeen, eli en mä voi noita cerazettejä syödä, emmä jaksa sitä vuotorumbaa mikä oli aiemmin. Eli soiteltava taas kerran polille...vittu, en jaksais enää tätä perseilyä. Onko kellään mitään kokemusta millä helvetillä noi vuodot saa pysymään poissa?

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Vihdoinkin minä

Monista asioista johtuen olen viimepäivinä miettinyt mihin tästä jatkamme...En ole millään muotoa valmis lähtemään hoitoihin nyt, en koe että psyykkisesti jaksaisin sitä piinaa (ja helvettiä) mitä se neljä viikkoa on. Enkä osaa enää sanoa haluanko enää koskaan hoitoihin lähteä...lainasolut oikeastaan on ainut kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, sillä emmä usko että mikään noita mun paskoja munasoluja parantaa tai sitä ettei meillä alkioita tule oikein millään.

En tiedä jaksaisinko enää toivoa ja kokeilla kaikenmoisia vippaskonsteja onnistumisen vuoksi...lisäksi tykkään elämästäni tällä hetkellä.

Minulla on uskomattoman kärsivällinen ja rakastava mies (mitä muuta voisi olla kun on kestänyt tän vuosien helvetin minun kanssa?), minulla on kaksi ihanaa koiraa ja ihanat läheiset, jotka tukevat ja rakastavat minua tapahtui mitä tahansa. Pitkästä aikaa näen tulevaisuudessa muutakin kuin synkkää mustaa aukkoa, näen työpaikan, näen muuton rivariin, näen matkailua ja laiskoja aamuja. Minun tulevaisuudessani on elämää, vaikkei meille lasta syntyisikään....tarvitseeko ihminen tämän enempää?

Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella, nautin auringonpaisteesta koirieni kanssa (makaavat tuossa lattialla) ja nautin tästä hetkestä ja elämästäni...en tarvitse mitään muuta. Minä olen onnellinen. Minä olen vihdoin minä, en sama minä kuin ennen tätä taipaletta vaan vahvempi ja realistisempi, mutta kuitenkin minä. Minusta on tullut minä, joka osaan nauttia elämästäni tässä ja nyt, enkä kurkoita tulevaisuuteen.

Mutta samalla minusta on kadonnut se haaveilija, joka joskus olin...nykyään haaveeni ovat realistisempia, varmasti toteutettavissa olevia...en enää haaveile asioista, joihin en voi itse vaikuttaa...mutta haaveilen kuitenkin jotain, sekin on edistystä entiseen.