Entä jos ei....

Siskoni sanoi eräässä keskustelussa "tuntuu kuin sinä yrittäisit aina täyttä jotain tyhjiötä...kissoilla, koirilla ja vauvalla"
Tää jäi mieleen...ja oon sitä pari päivää päässäni pyöritellyt. Varsinkin ku viimeaikoina lapsenkaipuu ei ole enää ollut niin raastavaa. Haluanko mä oikeesti lapsen ja äidiksi?...vai olenko vihdon oppinut elämään tässä hetkessä...tässä tilanteessa ja nauttimaan elämästäni tällaisena. Minä valmistun vuoden päästä ja näillä näkymin työllistyn sinne missä syventävän harjoitteluni teen.

Entä jos ei? Entä jos ei maailma kaadukkaan siihen ettei meistä tule vanhempia. Entä jos keskittyisin opintoihini ja tulevaan työhöni? Entä jos meidän elämän kuuluu mennä näin...kaksin? Sillä minä nautin tämänhetkisestä elämästäni...minä nautin vapaudestani. Minä pääsen kuntoilemaan kun haluan, käytän aikani opintoihini, lukemiseen...bloggailuun ja kuntoiluun. Me käymme treffeillä, nautimme viikottaisesta saunavuorosta ja toisistamme.

Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää.

Sekavat fiilikset

En edelleenkään ole saanut jäsennettyä ajatuksiani kunnolla, en osaa suhtautua mitenkään tuohon tulevaan hoitoon...en vaan jotenkin käsitä että taas tässä mennään. Eli lokakuun kuukautiset soitan ja siitä sitten aikataulutetaan, ennen joulua toivottavasti on alkio(tai kaksi) matkassa ja toivottavasti tänä vuonna vuosi ei vaihdu niin paskoissa merkeissä kuin edellinen.

Olen päässyt jo pahimmasta suosta ylös, olen tavannut raskaana olevaa ystävääni ja kutonut pieniä villasukkia ja -tumppuja keskelle talvea syntyvälle prinsessalle. Minä voin hyvin ja elän, pelkään että hoitohormonit ja koko se rumba syöksee minut takas siihen monttuun mistä oon kömpiny ylös. En enää tunne junnaavani asemalla vaan olen jättänyt se aseman taakseni...lähdin sieltä juosten pois ja löysin auringon aseman ulkopuolelta. Nyt tuntuu että olen uudestaan avaamassa ovia sinne helevetin asemalle katselemaan ohitse meneviä junia, eikä vieläkään mikään pysähdy minun kohdalleni.

Paino oli tippunut 6kg viime kevään hoidon jälkeen, eli oikeaan suuntaan olen ruokailuni ruukannut. Edelleen herkuttelen välillä, enkä kyllä satunnaisista herkuistani luovu...liikun sitten enemmän niinä päivinä. Ensi viikolle on saliohjelman tekoon sovittu aika ja samalla käydään salin välineistöä läpi ja paria jumppaa ajattelin mennä kokeilemaan. Sillä toiveissa olisi että seuraava kymmenluku olisi alitettu ennen hoitoa...onhan tässä toista kuukautta aikaa ennenkuin mitään tapahtuu...eli jos oikein tiristän niin kyllä mä itteeni hyvin saan timmitettyä läskiä pois kropasta.

Hoidolta en oikeastaan odota muuta kuin rahanmenoa...vaikka tiedänkin että toivoa on niin kauan ku kroppa munasoluja tuottaa, niin en oikein enää uskalla tai edes jaksa ihmeitä odottaa. Välillä saatan hetkeksi pysähtyä ja miettiä "entä jos kuitenkin..." mutta toistaiseksi keskityn omaan hyvinvointiin ja projekteihini, enkä mieti tota talven koitosta. En tiedä jaksanko edes silloin sitä ajatella...jos vaan sluibailis sen läpi ja jatkais sit elämää niinku se nyt on.

Ei tää kirjoittaminenkaan selkeyttänyt ajatuksia, mut tulipa jotain soopaa teille luettavaks tuupattua :D

sekavaa

Minulla on hirveen sekavat tunteet tohon hoitoon lähdöstä. En toisaalta haluais koko hommaan lähteä...toisaalta olis helpompi jos se olis nyt alkamassa. Mitään toiveita tai uskoa mulla tohon ei ole. En käsitä miten osa teistä jaksaa toivoa ja uskoa onnistumiseen?

Mua inhottaa taas odottaa monta kuukautta, sitten odottaa lisää...ja pettyä...koska ei siitä kuitenkaan mitään tule.