Vihdoinkin minä

Monista asioista johtuen olen viimepäivinä miettinyt mihin tästä jatkamme...En ole millään muotoa valmis lähtemään hoitoihin nyt, en koe että psyykkisesti jaksaisin sitä piinaa (ja helvettiä) mitä se neljä viikkoa on. Enkä osaa enää sanoa haluanko enää koskaan hoitoihin lähteä...lainasolut oikeastaan on ainut kokeilemisen arvoinen vaihtoehto, sillä emmä usko että mikään noita mun paskoja munasoluja parantaa tai sitä ettei meillä alkioita tule oikein millään.

En tiedä jaksaisinko enää toivoa ja kokeilla kaikenmoisia vippaskonsteja onnistumisen vuoksi...lisäksi tykkään elämästäni tällä hetkellä.

Minulla on uskomattoman kärsivällinen ja rakastava mies (mitä muuta voisi olla kun on kestänyt tän vuosien helvetin minun kanssa?), minulla on kaksi ihanaa koiraa ja ihanat läheiset, jotka tukevat ja rakastavat minua tapahtui mitä tahansa. Pitkästä aikaa näen tulevaisuudessa muutakin kuin synkkää mustaa aukkoa, näen työpaikan, näen muuton rivariin, näen matkailua ja laiskoja aamuja. Minun tulevaisuudessani on elämää, vaikkei meille lasta syntyisikään....tarvitseeko ihminen tämän enempää?

Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella, nautin auringonpaisteesta koirieni kanssa (makaavat tuossa lattialla) ja nautin tästä hetkestä ja elämästäni...en tarvitse mitään muuta. Minä olen onnellinen. Minä olen vihdoin minä, en sama minä kuin ennen tätä taipaletta vaan vahvempi ja realistisempi, mutta kuitenkin minä. Minusta on tullut minä, joka osaan nauttia elämästäni tässä ja nyt, enkä kurkoita tulevaisuuteen.

Mutta samalla minusta on kadonnut se haaveilija, joka joskus olin...nykyään haaveeni ovat realistisempia, varmasti toteutettavissa olevia...en enää haaveile asioista, joihin en voi itse vaikuttaa...mutta haaveilen kuitenkin jotain, sekin on edistystä entiseen.

2014 - 2015

Tämä kuluva vuosi on mennyt hoidoissa tai niitä odottaessa..tai  niistä toipuessa ja surressa. Tänä vuonna olen kerran selvinnyt pinnalle ja nyt päätin että ensi vuonna mä pysyn pinnalla ja elän. Meillä on reissu varattuna, tai no hotelli...lennot vielä odottaa säätelyään, mutta kesällä lähdetään Italiaan, ensin napolin kautta viikoksi sorrentoon ja sieltä sitten pariksi päivää napoliin. Ensi joululle suunnittelemme reissua, koska tuntuu että haluan aloittaa meille oman jouluperinteen...erilaisen näistä "odotuksen" vuosien perinteistä. Tai ehkä vaan haluan elellä niinkuin lapselliset luulevat haluavansa elää...matkustaen ja "hetkessä"

Ensi vuonna minä valmistun ja aloitan työt. Kevät kuluu opintojen ja opinnäytetyön parissa...ja loppukeväälle on sitten kymmenen viikkoa harjoittelua, ensin pitkä harjoittelu sisätautiosastolla lähikaupungin sairaalassa ja sitten muutama viikko lastentautien polilla (joo ei ihan nappiin menny, mut kokeillaan nyt sitäkin). Kesän ja alkusyksyn toivottavasti olen töissä ja sitten onkin viimeinen harjoittelu ja valmistuminen...hurjaa ajatella että vuoden päästä mä oon valmis sairaanhoitaja ja toivottavasti saan töitä sieltä mistä haluan...ja missä teen syventävän harkkani.

Tällä hetkellä teen surutyötä, suren kaikke mitä jää kokematta ja näkemättä...mutta välillä huomaan,että olenkin iloinen..en sure, enkä kaipaa, vaan nautin siitä mitä on tulossa. Toivon että vähitellen pääsen siihen tilaan missä olin muutama kuukausi sitten ja osaan taas nauttia elämästäni täysillä. Välillä huomaan ajattelevani että helpompi näin...helpompi kaksin.
Hoidot nähtävästi on meidän osalta ohi, ellemme lähde yksityiselle ja se tapahtuu aikaisintaan vuoden päästä...eli eiköhän piikittelyt ole mun osalta ohi, sillä uskoisin että jos hoitoja vielä aloitellaan niin lähdetään sitten selvittelemään miten onnistuu lahjoitetuilla munasoluilla ja onnistuisiko niin että siskoni lahjoittaa meille. Adoptiota olen pyöritellyt päässä, mutta ajattelin että mun on ensin surtava tää suru ja sitten olen valmis lähtemään siihen rumbaan...mutta toisaalta koska se jo päässä pyörii niin luulen että niitä ajatuksia täällä työstän, kuten tuota surutyötäkin...sillä loppujen lopuksi, näistä asioista mulla on tarve kirjoittaa pois päästä sekoittamasta ajatuksia. Eikä adoptio kuulosta tai tunnu pahalta ajatukselta, sillä loppujen lopuksi onko se raskaus se tärkein vai lapsi? (Eli näyttäisi myös että taidan kuitenkin täällä kirjoitella, vaikka muuta suunnittelin)

Ehkä tämä ei ole loppu...vaan tämä on uuden alku, uuden suunnan, uuden suunnitelman...uuden elämän?

jassoo

Tulipa lääkärin kertomus postissa...e-pillerit seuraavan hoidon alkuun saakka, hysteroskopia syksyllä ja ekassa siirrossa on löytyny pseudo-ontelo...mikä hitto sekin sit on?
Mikähän hitto oikeesti on vialla? Alkiot on hyviä(no hitaita...), munasolut on hyviä, siittiöt on hyviä...miks hitossa ne alkiot ei jää kiinni? No siks ku mun kohtu varmaan tappaa ne...

pp14/kp1?

Että näin päättyi taas kerran tämä homma. Tänään selvinnee milloin yritetään ne ruput sulattaa (ei muuten varmana selviä kumpikaan..en ees ymmärrä miks kakssolusina pakastivat ne?) Toisekseen pyydän että pääsen juttelemaan lääkärin kanssa siitä miten seuraava ivf toteutetaan, mitä ne muka voi tehdä että se onnistuis yhtään paremmin ku nämä aiemmat? Onko se muuten meidän viimenen ivf julkisella ku sehän on jo neljäs?

Jos ei muuta niin usko hoitoihin  on tyysti menny