Kierukasta ja huhtikuun summaus

Reilun kaksi viikkoa on toi härveli ollut. Ensimmäiset kymmenen päivää vuosin, en pahasti, mutta sanotaan vaikka että menkat tuli ja sen jälkeen tiputteli...vieläkin välillä tiputtelee mut ei häiritsevästi. Asetus ei sattunut ja luulinkin ettei kipuja tule ollenkaan. No niitä tuli, muttei pahoja...ensimmäiset pari päivää supisteli ja ne menkat sit alkoiki. Burana 600mg +panadol 1g kombolla selvisin, noiden menkkojen ajan söin särkylääkkeitä sen jälkeen ei mitään kipuja tai tuntemuksia ole ollut. Nyt sit jännittelen miten tästä eteenpäin, tuleeko menkkoja ja tuleeko kipuja..ainakin kaikki pienet epämääräiset kipuilut munasarjoissa on hävinnyt (jee)

Tällähetkellä  näyttäisi että tämä oli oikea ratkaisu, ei ole pillereiden tuomaa turvotusta ja päänsärkyä tullut...enkä ainakaan vielä ole raivohulluksi muuttunut. Turvotuksiin kyllä vaikuttanee nykyinen liikuntamäärä ja syömisetkin, mutta kyllä ne pillerit pt:n aikaankin sai kohtuullisen nestepöhön (useita kiloja muutamassa viikossa, jotka lähti kun pillerit lopetin) miettimättä mitä kaameuksia hoitojenaikaiset hormonit tekivät (voi kroppa ja miesparkaa..)

Tämä kuu on muuten mennyt kevättä haistellen ja kesän uusia tuulia odotellen. Piha on vihdoin sulanut ja taloyhtiön hallitus miettii miten saadaan piha kokonaan aidattua. Meidän piha siis osittain aidattu ja pihassa on taloyhtiön lipputanko, joten vähän pähkäiltävää on, mutta toivon että kesään mennessä tuossa joku portti/aitasydeemi on. Vappua juhlitaan siman ja munkinpaiston merkeissä, mies on töissä pyhät ja mä lähden aattona kummitytön ja tämän äidin kanssa vapputorille hummailemaan. Juhlitaan sit kesänalkua mun pääsykokeiden jälkeen sisarusten kanssa. Pääsykokeisiin olen lueskellut, en liikaa stressaile. Menen sitten avoimen kautta opiskelemaan jos ei natsaa...joten ei hätää sen kanssa, enkä nyt jaksa liikaa stressata siitä muutenkaan. Sillä eihän tosta ole kuin puoli vuotta kun opintoni lopetin.

Ai niin, liekköhän viime keväänä/kesänä kerroin, olin siellä nuorten pitkäaikaissairaiden sopeutumisvalmennusleirillä töissä muutaman päivän. No tänä vuonna vastaava hoitaja soitti ja kyseli josko lähtisin tänä vuonnakin mukaan, joten kesäkuussa lähden leireilemään muutamaksi päiväksi. Olin tosi otettu että mut halusivat sinne tänäkin vuonna, oletin että yleensä opiskelijoita on ollut apuna ja työvoimana, mut näköjään mä olin sen verran avuksi että pääsin tänäkin vuonna mukaan :) Onnistui vielä uuden työpaikan kanssa työvuorot sumplia niin etten kuin pari palkatonta vapaata tarvinnut...ja tuolta leiriltähän saan kuitenkin palkan, joten no hätä :)

Tämmöstä dirlandaata tällä erää, yritän viikonloppuna kuvailla ja tehdä kämpästä postausta.

Ja kesää odottaessa voi kuunnella vaikka tätä <3

Matkailujuttuja

Meidän elämä nyt menee erilaisissa sykleissä kuin ennen...nyt eletään pätkä elämää kerrallaan, pääsiäinen, vappu, ulkomaanmatka, juhannus, festarit, synttärireissu, halloween, raskasta joulua ja lopulta joulu ja uusivuosi. Enää en pelkää tulevia juhlapyhiä, en äitienpäivää...en läheisten vauvoja ja tapaamisia lasten kanssa.

Tälle vuodelle on kaksi reissua suunnitelmissa, Euroopan suurkaupunkeihin...mulla on ollut haaveena nähdä Euroopan kaupunkeja ja maita mahdollisimman paljon. Nauttia eri maiden kulttuureista ja ruoasta, katsella nähtävyyksiä ja kuvata maisemia ja rakennuksia. Katselin jo välillä valmismatkoja jonnekin etelän lämpöön, en osannut valita kohdetta...mikään ei tuntunut "omalta". Katselin valmismatkoja Eurooppaan, Prahaan, Berliiniin, Lontooseen...ja...ja...ja...Haluan nähdä kaiken. Haluan käydä Amsterdamissa katsomassa kanaaleita ja museoita. Haluan Lontoon vilinään ja pubeihin. Haluan nähdä Berliinin ja konkreettisesti nähdä sen historian ja muutoksen, joka on tapahtunut oman elinaikanani. Ja haluan ehdottomasti nähdä enemmän Italiaa, Pariisia...haluan päästä Skotlantiin ja Irlantiin...ja...ja...ja haluan vaan nähdä ja kokea sen kaiken, mistä olen haaveillut. Ja on ihanaa kun mieheni haluaa samaa, haluaa nähdä ja kokea, saamme yhdessä reissata ja nauttia uusista kokemuksista.

Matkailu on ollut mun haave, jo ennenkuin haaveilin lapsesta...lukiossa haaveilin vaihto-oppilasvuodesta, mutta ei ollut varaa sellaiseen. Ensimmäistä amk-tutkintoa lukiessa kävin vaihdossa ja matkailukipinä senkun paheni. Tämän jälkeen olen reissannut sinkkuaikoina kaverini kanssa ja nyt aviomieheni kanssa. Paljon on nähtynä, mutta niin paljon on vielä nähtävää...joten sitten reissataan.

Lopuksi vähän googlen kuvahausta kuvia ihanista kaupungeista ja niiden vielä ihanammasta arkkitehtuurista <3

Osa minua

Lapsettomuus...se mörkö, joka alkoi minua pelottelemaan seitsemän vuotta sitten. Vaikka tiesin tuon mörön olemassaolosta ja mahdollisuudesta sen olevan osa elämääni, en silloin ajatellut että siitä tulisi osa minua. Niin kuitenkin kävi, minusta tuli lapseton....ei vapaaehtoisesti, eikä ilman taistelua. 

Jotenkin en olisi uskonut tähän päivään ja hetkeen päätyväni, vaikka alusta saakka pelkäsin ja epäilin tähän tilanteeseen meidän taipaleemme päätyvän. Alkuun pelko oli pienenä äänenä päässä ja loppuvaiheessa se oli se kirkuva ääni, joka painoi minua alemmas...murtaen itsetuntoni ja minuuteni. 

Vuosi vuodelta muutuin eristäytyneemmäksi, sisäänpäin kääntyneeksi ja itseäni epäileväksi. Kuka minä olen, jos en tuohon niin luonnolliseen naiseuteen kuuluvaan asiaan pysty? Pystynkö sitten mihinkään muuhunkaan? Onko minusta mihinkään, kun en noin "luonnolliseen" asiaan pysty? 

Pala palalta hajosin, muutuin varjoksi siitä ihmisestä joka olin...olin varjo itsestäni. Olin yksinäinen..niin helvetin yksinäinen. Sillä kelle pystyy kertomaan miltä tuntuu, kun oma kroppa pettää? Maailma oli tosi musta, inhottava ja surullinen paikka....biiseistä en kuullut kuin surua, enkä nähnyt tietä ulos. Olin oman elämäni vanki...inhosin omaa kroppaani, inhosin itseäni ja inhosin sitä että eväsin mieheltäni mahdollisuuden lapseen. Elämäni pyöri kalenteriseksin, hormonien ja punktioiden ympärillä...PakkoPAkkoPAKkoPAKKoPAKKO! Jossain vaiheessa tajusin itsekin etten enää tiedä mitä edes haluan...mutta on PAKKO! 

Samaan aikaan minun piti opiskella, olla skarppina ja pärjätä koulussa...ja siitä tulikin jonkinasteinen pakkomielle. Piti saada parhaat arvosanat, piti olla huippu, piti vetää itsensä niin äärirajoille että tunsi elävänsä muullekin kuin lapsiprojektille. Opiskelin, tein töitä ja tein opinnäytetyötäni. Tuli vegaanikautta, tuli gluteenitonta kautta, hillitöntä treenausta ja opiskelua...opiskelua...opiskelua, rajoitin elämääni...rankaisin kroppaani...testasin rajojani. Missä tulisi se raja, etten enää jaksa? Sitä ei tullut...ihme kyllä. 

Jollain ihmeenkeinolla minä selvisin...ja selvisin hengissä, järjissäni ja avioliittomme selvisi tästä kaikesta. Kouluni lähestyi loppua, viimeinen hoito alkoi...silloin mietin etten enää halua, en jaksa en kestä. Jostain syystä kuitenkin vielä yritettiin, sekoilua hoitosuunnitelmassa, sekoilua lääkkeissä...epäilyä hoitavaa tahoa kohtaan. Silti eteenpäin mentiin ja vihdoin tuli se päivä, hoidot päättyivät. Ei niinkuin toivottiin, vaan niinkuin pelättiin...me jäisimme lapsettomiksi. Mitä nyt???

Itkin itkuni, surin suruani...vähitellen hetki hetkeltä ja pala palalta kasasin itseäni. Etsin itsestäni sitä ihmistä, joka olin silloin monta vuotta sitten. Eihän siitä ihmisestä ollut enää kuin varjo...en voinut enää palata siihen, mitä olin. En voinut enää olla se huoleton tyttö, joka olin. Olin ollut liian syvällä, liian kauan...Minusta oli tullut vahvempi, kaiken tuon paskan ansiosta olin vahvempi...olin saavuttanut tavoitteeni ja valmistuin hyvin arvosanoin ja lopulta sain töitä, joista nautin. Suhteemme vahvistui...ja samalla haurastui. Vaikka tavallaan tiedän ettei mieheni minua jätä lapsettomuuden takia, niin samalla mietin onko minun oikein evätä häneltä oma lapsi...ja pelkään, että joku päivä hän tajuaakin että on hukannut osan elämästään minun kanssani. Heikoilla jäillä mennään, vaikka vahvoja ollaan...

Mitä sitten nyt, lapsettomuus on osa minua...sen vuoksi olen tällainen ihminen kuin nykyään olen. Viimeisten vuosien aikana olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin halunnut. Minusta olisi ihana hetki olla ilman tätä "leimaa", siksi en enää jaksa pahemmin selitellä miksei meillä ole lapsia. En halua enää olla "se lapseton" jota surkutellaan, mieluummin olen vain lapseton, josta mietitään onko se tahallista vai tahatonta. Lapsettomuus on jättänyt isot arvet minuun ja meihin, mutta täällä me edelleen ollaan yhdessä ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Meille se ei ollut punainen tupa ja kaksi kaunista lasta pihalla...meidän tulevaisuuden suunnitelmat on täysin auki, mennään päivä kerrallaan ja eletään elämäämme näin.

Lapsettomuudesta tuli osa minua...onneksi se osa kuitenkin koko ajan pienempi osa minua ja minuutta. Minä olen paljon muutakin ja minä olen vahva...niin helvetin vahva (sillä eihän kellekään heikolle tällaista paskaa kannettavaksi annettaisi?)

Mitä nykyään

Vielä vuosi sitten päivämme koostuivat hoidoista, joko niiden kulusta tai niiden odottelusta...tai suunnittelusta...olihan minulla opintoni ja muutakin elämää, mutta hoidot oikeasti olivat ainut mistä puhuimme, mitä mietimme ja pähkäilimme...hoidot täyttivät päivämme. Näin jälkikäteen asiasta puhuessamme huomasin miten tiukoilla meidän suhteemme on ollut ja miten kauheaa elämä silloin on ollut.

Tällä viikolla aloitin viimeisen syventävän työharjoittelun, nautin uuden oppimisesta ja paikka on juuri sellainen, missä voisin työskennellä valmistuttuani...ja pikkuisen toivonkin, että sinne saisin harjoitteluni jälkeen jäädä. Tämän viikon aikana myös olen huomannut miten erilaista meidän elämämme nykyään on...

Nykyään meillä nauretaan, vitsaillaan ja opiskellaan. Käymme ulkona syömässä kerran pari kuukaudessa, vietämme illanistujaisia/saunailtoja ystävien kanssa, nautimme kaupungin tapahtumista ja välillä vuokraamme elokuvia ja herkuttelemme leffamässyillä. Käymme lenkeillä porukalla (minä, mies ja koirat), välillä käyn yksin ja välillä koirien kanssa...ostimme kotiin pari kahvakuulaa ja suunnitelmissa olisi talvea varten hommata juoksumatto, sillä minähän en hangessa hölkkää :)

Mitäs muuta? Ehkä isoin muutos, mikä on tapahtunut..On se, että meillä on aikaa ja rahaa toisillemme...jostain syystä hoidot ja lapsettomuus vei kaiken. Ehkä meidän oli helppoa soljahtaa tähän dinkkuelämään, kun tehtiin niin paljon suunnitelmia mitä tehdään jos ei lasta tule...nyt niitä sitten toteutetaan. Keväällä sitten lähdetään Venetsiaan romantisoimaan, syksyllä ajattelimme jotain uutta maata lähteä katsomaan...nyt kun voimme, niin reissaamme pitkin Eurooppaa kaupunki kaupungilta ja nähdään niitä paikkoja, joita olemme haaveilleet näkevämme.

Sillä eikös niin kaikkien lapsettomien tule tehdä...viettää pitkiä iltoja, reissata hullunlailla ja aiheuttaa kateutta lapsellisille pitkillä aamuilla ja löysillä päivillä ;) Ja tiedättekö mitä, sitä aiheutan...oon jo pariin otteeseen kuullut "helppoahan se teillä on ku ei ole lapsia..." niin onkin nyt, mutta taival tähän pisteeseen ei ole ollut helppo.

Edelliseen postaukseen viitaten, onnistuin sit facessakin asiasta rähjäämään ja sain aikaiseksi todella hyvää keskustelua siitä miten lapsettomanakin on oikeuksia elää ja olla niinkuin haluaa...yllättävän paljon on lähipiirissä tahattomasti ja tahdostaan lapsettomia...ja ihana huomata ettei mun valinnat ainakaan kavereita häiritse.

"En tajunnut elämästä mitään, ennenkuin tulin äidiksi..."

Moniko on kuullut tuon lauseen? Tai "en tajunnut mitä rakkaus on ennenkuin sain lapsen"...ehkä sitten en tajua elämästä mitään, enkä osaa rakastaa. Vai olisiko niin että kaiken kokemani jälkeen tiedän mitä elämä (ja eläminen) oikeasti on? Ja enkö tiedä mitä rakkaus on, vaikka elämässäni on ihminen, joka on rakastanut ja tukenut minua kaikessa pahassa?

Vaikka lapsettomuus ei kaivele minua, enkä tunne katkeruutta enää...niin nuo lauseet kuullessani "karvat nousevat pystyyn" ja menen puolustuskannalle. En voi käsittää millainen ihmisen elämä on, jos sille tulee merkitys vasta lapsen saatuaan? Tätä en ole käsittänyt edes silloin kun hoidoissa olimme...ja päiväni oikeastaan pyörivät hoitojen ja lapsen saamisen ympärillä.

Välillä tulee semmoinen olo ettei mun kuulu tajuta elämästä mitään, kun en ole mennyt lisääntymään....vielä enemmän nyt kun en jaksa lähteä uusiin hoitoihin yksityiselle, tai tapella julkiselta neljättä hoitoa. Olen saanut kuulla olevani itsekäs, kun en jaksa uusia hoitoja. Ei kuulemma ole minun asiani päättää siitä (ja ei tätä ei sanonut aviomieheni vaan eräs tuttavani) eli jos me emme saa asiasta päättää niin kuka helvetti sen tekee? Mun kaverit ja tuttavat? Yhteiskunta? Vai mikä taho?

Me siis olemme täysin itsekkäitä paskiaisia kun haluamme elää kahdestaan onnellisena monen vuoden helvetin jälkeen. Suoraan sanottuna vituttaa tommonen paska. Mielummin olen sitten itsekäs paskiainen ku tommonen puusilmä, joka elää pelkästään lapsilleen...sillä eihän elämää ole ilman lapsia. Kumma miten on ihmisten asenteet muuttunu mua kohtaan sen jälkeen kun olen sanonut ettei nyt olla uusiin hoitoihin lähdössä tai pohditakaan adoptiota. En olekaan se raukkaparka, joka ei saa haluamaansa lasta vaan olenkin itsekäs ihminen joka ei halua luopua omasta elämästään tekemällä lasta. Kyllähän se lapsi olis meillä, jos se ois ollu tullakseen..sitä ei tullut ja olen aikani surrut ja päätin jatkaa elämääni ja samalla muutuin itsekkääksi lapsettomaksi ihmiseksi...no mikäs siinä, ollaan sitten itsekäs.

Tunteita ja tuntemuksia

Jännä välillä huomata miten moni meistä bloggaavista lapsettomista on raskautunut...samalla tunnen sen pienen surun piston sydämessäni, sen joka miettii "miksi emme me?" Sen piston, joka miettii "entä jos tulisinkin luomusti raskaaksi?"

Se pisto/ääni päässäni on se pieni osa, mikä minulla on enää jäljellä lapsenkaipuuta...pieni muisto lapsettomuudesta. Pieni, mutta kovaa huutava kaipuu. Samaan aikaan toinen ääni päässäni sanoo että näin sen pitikin mennä, näin minun elämäni kuuluu mennä.

Minulla on pitkästä aikaa tunne että olen siellä missä pitääkin...vaikken uskonut että se on elämä lapsettomana. Luulin että lapsi olisi se puuttuva palanen elämästäni. Luulin etten pystyisi elämään lapsettomana parina. Mutta luulo ei ole tiedon väärti...Minä pystyn elämään lapsettomana. Lapsi ei ole puuttuva palanen...sillä vaikka olen lapseton, olen eheämpi kuin vuosiin. Tänään minua ei riivi suru ja kipu, tänään minä nautin elämästäni sellaisena kuin se on...ja vihdoinkin minä elän!

Ja lopuksi...

This ain't a song for the brokenhearted
No silent prayer for the faith departed
And I ain't gonna be just a face in the crowd
You're gonna hear my voice when I shout it out loud

It's my life
It's now or never
I ain't gonna live forever
I just wanna live while I'm alive

(It's my life)
My heart is like an open highway
Like Frankie said, "I did it my way"
I just wanna live while I'm alive
It's my life

Muutoksia

Kun päädyimme IVF-jonoon päätin että hiusten värjäys saa loppua, sillä sehän voi olla jollain tapaa vaaraksi vauvalle (mille helvetin vauvalle?). Nyt kun hoidot on loppuun kulutettu, niin pitkään pohdittuani päätin palata takaisin rakastamaani punaiseen hiusväriin...ja Punainen siitä tulikin. Oi ihana miten voi mieltä piristää värimuutos tukassa. Varsinkin kun sain takaisin sen värin, mikä minulla oli ennenkuin alkoi tuo kauhea surun ja turvotuksen vuosi...mä alan palata siihen mitä elämä oli silloin ennen, silloin kun olin onnellinen ja odotin elämältä vaikka mitä.

Sitten...meillä on tukeperhevalmennut tulossa toukokuulla, nyt etsimme isompaa asuntoa johon tuleva tukilapsi/-lapset mahtuu yöksi ja tietenkin siellä on oltava tilaa meidän pienelle kummitytölle. Lisäksi haluamme lähemmäs tulevaa (tää on sitä positiivista ajattelua)työpaikkaa, että voisi kulkea kävellen töihin eikä matkoihin menisi niin paljoa aikaa.

Oppari siis on valmis, tai no viimeistelyä vaille valmis. Koko homma on kirjoitettu valmiiksi, oppaasta on tehty raakaversio ja tiivistelmät on tehty. Opinnot hiipii kohti valmistumista hirveällä vauhdilla. Nyt kun kesäksi vielä töitä saisi....

saavutus...

Reilu vuosi tuskaa, stressiä ja miljoona kertaa mamma mia videolta...mutta nyt se uurastus on loppu. Opparin valmis, tänään laitettu ohjaajalle ja yhteistyökumppanille. Fiilis on outo...jotenkin helpottuneen tyhjä, mitäs nyt? Odottelen että pääsen syksyn harjoitteluun ja valmistun...outoa outoa outoa. Viime vuodet mun päivät täyttänyt lapsettomuus on poissa  (en enää velloo ja mieti asiaa, vaan elän elämääni tällaisena) ja nyt toikin projekti on pulkassa, varmaan jotain viilausta tulee mutta suurin työ on tehty. Pitää ehkä joku projekti aloittaa...Esimerkiksi muuttaa isompaan kämppään, koska meillähän tulee se tukiperhe valmennus keväällä ja syksyllä voisi aloittaa tukiperhenä toimimisen :)

Muutoksia

Olen viimeaikoina huomannut muutoksia olossani, enää ei ahdista tai sureta...rintaa ei purista, joka kerta kun näen raskaana olevan naisen tai äitejä lapsineen. Minä eheydyn...hitaasti, mutta varmasti minä eheydyn.
Olen viettänyt aikaa ystävien lasten kanssa, eikä se tunnu enää pahalta...en tunne sitä haikeutta mitä ennen tunsin, vaan tunnen iloa miten pikkuihmiset viihtyvät seurassani. En olekaan mikään surkimus vaan näköjään kohtuu mukava täti, kun olen tuolta syövereistäni noussut.

Minusta on tullut onnellinen, olen oppinut vähitellen elämään tilanteemme kanssa ja olen oppinut nauttimaan noista pienistä ihmisenaluista ja heidän seurastaan lähipiirissäni. Miehen kanssa keskustellaan ja halaillaan, pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ilman pakonomaista tarvetta harrastaa seksiä. Minulla on alkuvuoden aikana ollut kuukautiset kahden viikon välein, joten siltä osin seksi oikeastaan on jäänyt ja olemme päässeet nauttimaan läheisyydestä ilman seksiä...ja se on tehnyt hyvää. Sillä viimeisien vuosien aikana seksistä oli tullut pakkopullaa, sitä harratettiin lähes hampaat irvessä ilman tunteita..koska oli pakko, pakko ovulaation ympärillä ja sitten toivoa kaksi viikkoa.

En odota ihmettä, en usko että hoitoja jatketaan...tällähetkellä se ei kiinnosta. Ollaan puhuttu tukiperhetoiminnasta ja näillä näkymin keväällä osallistumme koulutukseen. Meistä tulee kummitäti ja -setä kaverini pikkuiselle ja tiedän että sen pienen elämässä tulemme olemaan suurena osana niin kauan kuin hän haluaa. Ehkä meidän osamme on elää kaksin ja toimia tukena niille, jotka sitä tarvitsevat...se ei kuulosta yhtään pahalle..ei ollenkaan.

Loppujen lopuksi, mä olen se feeniks, se joka nousi tuhkasta...sillä sen verran pahasti mä paloin tän retkeni aikana että oli jo aika nousta ja ruveta elämään. Enkä näköjään osaa pysyä poissa täältä, joten kunhan jaksan niin muokkailen blogia tämän uuden elämän suuntaan...eli täältä mä taas tulen, mutta tällä kertaa voittajana. Sillä sitä minä olen! (ja niin muuten ootte tekin kaikki)

Päätöksiä

Juteltiin miehen kanssa tästä nykytilanteessta ja mihin nyt edetään. Lopputuloksena rauhoitetaan elämä ja keskitytään opintoihin ja muuhun elämään. Hoidot, jos niihin lähdetään tapahtuu 2016. Eli vuosi katsellaan elämää näin ja jos vielä vuoden päästä tuntuu että haluamme lapsen lähdemme lahjasoluhoitoa kokeilemaan... Päätettiin näin senkin takia, koska en usko että olisin kypsä lahjasoluhoitoihin vielä, vaikka ne ajatuksena ei kuulosta pahalta tai vaikealta. Tuntuu vaan että mun on surtava tämä tilanne ensin kokonaan, ennenkuin lähdetään puskemaan uusiin hoitoihin tai mihinkään. Lisäks haluan että jos vielä hoitoihin lähdemme, että kroppani on optimikunnossa...tarkoittaen sitä että loppujen läskien on lähdettävä ja endon on oltava hoidossa(mitä se ei nyt ole)

Aloitin tänään lääkärin ohjeistuksesta cerazette-pillerit. Niitä syön ensi kuun lääkärikäyntiin saakka, jolloin selviää miten tää homma tästä nyt sitten etenee. Koska noista orgametrileistä tuli niin pahoja oireita (ja mulla sit onkin taipumus auralliseen migreeniin...enpä sitäkään tienny aiemmin), eivät oikein tiedä millä mua lääkitä kun noiden pillereiden kanssa on aina ollut ongelmia. Mut katellaan...

Tää kaikki kuitenkin tarkoittaa sitä, ettei  musta tänä vuonna (ja tuskin tulevina vuosinakaan) tule äitiä ja mun on vaan ruvettava hyväksymään asia ja sen myötä elämään elämää. En mä voi oikeesti enää junnata tässä lapsettomuudessa, kun on tässä elämässä muutakin...mutta silti on se vaan huutava vääryys, ettei musta tule äitiä! On myös huutava vääryys, että meitä "konkareita" on edelleen täällä...miks ihmeessä kaikki ei voi onnistua? Miten tässä oikeesti kävi näin, en ikinä olisi uskonut että me kuulutaan siihen 20%:n joka ei hoidoillakaan saa lasta.

Tasaista

Mun elämä on tasaista. Mä teen opinnäytetyötäni, autan ystävääni hänen söpön pikku vauvansa kanssa, kuntoilen ja möllötän kotona miehen kanssa...eli ihan normaalia elämää. Kp1 oli eilen eli muutaman päivän päästä alkaa orgametril-kuuri, jota jatketaan...öö johonkin saakka, pitänee ehkä soitella polille ja kysyä mikä on tulevaisuuden aikataulu. Mä siis olen edelleen lapsettomuuspolin asiakas, mikä on vähän hassua mut näillä mennään.

Tää mun ystävän vauva, omituista kyllä, on jotenkin eheyttänyt mua. Mä nautin tätinä olosta, mä nautin kun voin ystävääni auttaa vauvan kanssa ja nautin siitäkin että rankan päivän päätteeksi pääsen omaan kotiin nauttimaan hiljaisuudesta. Vaikka lapsenkaipuu ja ikävä on aina osa minua, niin nykyään se ei enää raasta ja revi minua...minä olen oppinut elämään sen kanssa. Mä kirjoitin vuoden alussa itselleni uuden vuoden lupauksen "Ensi vuonna en murehdi lapsettomuutta, vaan nautin elämästäni. Lupaan kokeilla uusia asioita ja ehkä opetella uuden kielen. Yritän löytää elämääni tasapainon ja toteuttaa haaveitani. Lupaan poistua mukavuusalueeltani, pelätä vähemmän elämää...ja jos tipahdan korkealta ja kovaa, niin nousen ylös ja opin virheistäni enkä luovuta, tapahtui mitä tahansa!
Lupaan kasvaa ihmisenä ja yritän unohtaa katkeruuden"  Ja tämän lupauksen mukaan olen elänytkin, mä olen nauttinut ja voin todellakin sanoa että poistuin mukavuusalueeltani viime viikon aikana. Enää en niin paljon pelkää tulevaa vaan annan sen tulla sellaisena kuin se tulee. 

P.s.Matkasuunnitelmat etenee, meillä on hotelli varattuna viikoksi Sorrentoon, sen jälkeen vietämme vielä muutaman päivän Napolissa. Eli Italia kutsuu kesällä.

Selviytyjä

Pahin "shokki" ja tunnemyrsky ohi, nyt odottelen että kaverini pääsee kotiin ja pääsen tutustumaan pikkutyttöön. Tämä viikko on ollut yhtä myllerrystä ja tunteiden vuoristorataa, mutta minä olen selvinnyt...eilen tuli itku, mutta onnesta. Olin  niin onnellinen kaverini puolesta...olin kuin "normaali" ihminen, joka iloitsee toisen puolesta ja tunsin itseni eheäksi. Ehkä mä oikeesti selviän tästä vahvempana ja voittajana. Sillä tällä viikolla voitin yhden pahimmista peloistani ja pystyin olemaan ystäväni tukena synnytysosastolla.

Tällähetkellä en koe että lapsi olisi avain onneen, kyllä se täydentäisi elämää. Mutta onni löytyy muualta,  ainakin tällähetkellä olen onnellinen...välilllä koen surua ja haikeutta, mutta niidenkin takana olen onnellinen. Minulla on suunta elämässä, se ei ollut mitä suunnittelin mutta omalla tavallaan täydellinen.

Hetkiä elämässä

Tiiättekö sen tunteen ku tajuaa keväällä ekan kerran et nyt muuten on jo kesä? Tai se ku loppukesästä "haistaa" ilmassa syksyn? Se ku kuulet sen huippubiisin ja sun tekee mieli heilua ja hyppiä...ja joskus kotonas teetkin sen. Semmosia pikkuhetkiä ku pysähdyt ja tajuat miten hyvä sun on olla? Niitä hetkiä, joita lapsettomuuden keskellä joutuu tonkimalla tonkimaan sen kaiken surun ja paskan keskellä.
Mulla niitä on nykyään enemmän ja enemmän, toi suru ja surkeus on se pienempi osa mun elämää eikä enää täytä mun päiviä. Ehkä mä oon pahimman yli mennyt ja lähtenyt uuteen suuntaan, en tiedä, mutta helpompi mun on olla ja elää. Mä oon onnellinen tästä ja nyt, enkä mieti mitä voisi olla...

Jos mä tähän lähden mitä en tehnyt muiden tähden, niin ole mulle sen arvoinen. Jos mä tähän lähden sua piiloon kätke en, vaan aion olla silminnähden onnellinen.

Haloo Helsinki- Beibi

P.S. Vieläkään ei vuoda kunnolla...pitääköhän mun jotain selvittää ennenku seuraavan pilleriliuskan aloitan. Oikeesti alkaa hiukan ihmetyttää toi että nyt on viikon tuhrutellu, ei oo normaaleja menkkakipujakaan...mitähän vittua toi oikeesti on? Kellään mitään tietoa?

Sekavat fiilikset

En edelleenkään ole saanut jäsennettyä ajatuksiani kunnolla, en osaa suhtautua mitenkään tuohon tulevaan hoitoon...en vaan jotenkin käsitä että taas tässä mennään. Eli lokakuun kuukautiset soitan ja siitä sitten aikataulutetaan, ennen joulua toivottavasti on alkio(tai kaksi) matkassa ja toivottavasti tänä vuonna vuosi ei vaihdu niin paskoissa merkeissä kuin edellinen.

Olen päässyt jo pahimmasta suosta ylös, olen tavannut raskaana olevaa ystävääni ja kutonut pieniä villasukkia ja -tumppuja keskelle talvea syntyvälle prinsessalle. Minä voin hyvin ja elän, pelkään että hoitohormonit ja koko se rumba syöksee minut takas siihen monttuun mistä oon kömpiny ylös. En enää tunne junnaavani asemalla vaan olen jättänyt se aseman taakseni...lähdin sieltä juosten pois ja löysin auringon aseman ulkopuolelta. Nyt tuntuu että olen uudestaan avaamassa ovia sinne helevetin asemalle katselemaan ohitse meneviä junia, eikä vieläkään mikään pysähdy minun kohdalleni.

Paino oli tippunut 6kg viime kevään hoidon jälkeen, eli oikeaan suuntaan olen ruokailuni ruukannut. Edelleen herkuttelen välillä, enkä kyllä satunnaisista herkuistani luovu...liikun sitten enemmän niinä päivinä. Ensi viikolle on saliohjelman tekoon sovittu aika ja samalla käydään salin välineistöä läpi ja paria jumppaa ajattelin mennä kokeilemaan. Sillä toiveissa olisi että seuraava kymmenluku olisi alitettu ennen hoitoa...onhan tässä toista kuukautta aikaa ennenkuin mitään tapahtuu...eli jos oikein tiristän niin kyllä mä itteeni hyvin saan timmitettyä läskiä pois kropasta.

Hoidolta en oikeastaan odota muuta kuin rahanmenoa...vaikka tiedänkin että toivoa on niin kauan ku kroppa munasoluja tuottaa, niin en oikein enää uskalla tai edes jaksa ihmeitä odottaa. Välillä saatan hetkeksi pysähtyä ja miettiä "entä jos kuitenkin..." mutta toistaiseksi keskityn omaan hyvinvointiin ja projekteihini, enkä mieti tota talven koitosta. En tiedä jaksanko edes silloin sitä ajatella...jos vaan sluibailis sen läpi ja jatkais sit elämää niinku se nyt on.

Ei tää kirjoittaminenkaan selkeyttänyt ajatuksia, mut tulipa jotain soopaa teille luettavaks tuupattua :D

Uutta elämää

Kuvapläjäys viime viikosta...

Kanttarellimuhennos ja wokatut kasvikset

Uusi keittiö

Mun hyllyt...

Olkkari ja retroverhot (oikeesti retrot, ompelin mummon jemmakankaista, kuulemma suoraan 70-luvulta)

Herkkuja (gluteeniton pannari, jäätelö ja marjat)

Välipala (kirsikka, ananas, vesimeloni)

Ja lopuks pikkusen pohdintaa...olen viimepäivinä pohtinut, josko uskaltaisin kasvot tälle blogille antaa ja näin ollen lopullisesti itseni paljastaa. Mietin vaan paljonko se vaikuttaa siihen mitä jatkossa kirjoitan, ku olisin sitten ns.julkisesti bloggaamassa...toisaalta tiedän, jos joku tuttu tätä lukee niin on kyllä jo tajunnut kuka minä olen, sen verran kirjoituksissa on tullut paljastettua :) jään vielä pohtimaan....