Kesää odottaessa

Lennot ostettu, viikko ihanaa Italiaa edessä...sitä sitten odottelen tämän kevään. Kesätyöhakemuksia olen pistänyt menemään vaikka kuinka monta, toivotaan et joku natsaa. Oppari etenee ja elämä soljuu eteenpäin. Miehen kanssa suhde alkaa palailla raiteilleen, siis niille missä oltiin silloin vuosia sitten ennen hoitoja... Kroppa alkaa tuntua omalta, ei miltään hautomolta. Mä olen vähitellen palatumassa omaksi itsekseni ja nautin siitä. Suru tulee välillä, mutta ei enää päivittäin eikä niin vahvana...pienenä pistona sydämessä.
Löydän päivittäin iloa elämästäni ja nautin kaverin pikkuisen nuuskuttelusta...jotenkin ihanaa seurata miten se pikkuinen kasvaa ja muuttuu, miten persoonallisuus alkaa tulla esille. Käyntien jälkeen tulee noi pienet pistot sydämessä, mutta en jätä silti käymättä...sillä joka kerta se  pisto on pienempi kuin aiemmin. Olemme ystävieni kanssa löytäneet toisemme uudestaan, juttelemme päivittäin watsapilla ja näemme useammin kuin ennen, olen huomannut että heiltä saan tukea huonoina päivinä ja he ovat onnellisia mun onnesta...

Tää viimeisten vuosien henkinen ja fyysinenkin helvetti on jättänyt jälkensä, mutta vähitellen askel askeleelta mä olen palannut ja palannut vahvempana kuin ennen. Vielä pari vuotta sitten ihmettelin miten voi sanoa että tällainen vahvistaa, mutta niin on käynyt. Jos mä olen tästä selvinnyt järjissäni, niin kyllä mä selviän muustakin...kun vielä toi endo saadaan hallintaan, niin kaikki on hyvin :)

Selviytyjä

Pahin "shokki" ja tunnemyrsky ohi, nyt odottelen että kaverini pääsee kotiin ja pääsen tutustumaan pikkutyttöön. Tämä viikko on ollut yhtä myllerrystä ja tunteiden vuoristorataa, mutta minä olen selvinnyt...eilen tuli itku, mutta onnesta. Olin  niin onnellinen kaverini puolesta...olin kuin "normaali" ihminen, joka iloitsee toisen puolesta ja tunsin itseni eheäksi. Ehkä mä oikeesti selviän tästä vahvempana ja voittajana. Sillä tällä viikolla voitin yhden pahimmista peloistani ja pystyin olemaan ystäväni tukena synnytysosastolla.

Tällähetkellä en koe että lapsi olisi avain onneen, kyllä se täydentäisi elämää. Mutta onni löytyy muualta,  ainakin tällähetkellä olen onnellinen...välilllä koen surua ja haikeutta, mutta niidenkin takana olen onnellinen. Minulla on suunta elämässä, se ei ollut mitä suunnittelin mutta omalla tavallaan täydellinen.

huono omatunto

Olen viimepäivinä kärsinyt huonosta omastatunnosta...täällä blogimaailmassa teistä niin moni kaipaa ja suree lapsettomuutta ja samalla minä suhtaudun tulevaan hoitoon kun biologiseen kokeeseen...onko alkiomme parempilaatuisia laihtumisen jälkeen? Saadaanko enemmän alkioita? Jne jne... Meillä ei suunnitella vauvanvaunuja ja vauvanvaatteita, meillä suunnitellaan italiaan matkaa ensi syksylle.
Pitäisikö minun enemmän toivoa ja kaivata...? En osaa sanoa, en vaan tunne sitä kaipuuta niinkuin ennen. Välillä jopa tuntuu että lapsi sotkisi mun elämääni liikaa...musta on tullut liian mukavuudenhaluinen ja nautin tästä elosta näin, huolettomana ja iloisena.
Miksi sitten edes lähteä tuohon hoitoon? Miksi me viemme paikan joltain joka oikeasti haluaa lapsen? Koska en halua myöhemmin katua...en halua miettiä "entä jos...?" Tämä hoito vie meidät tällä tiellä päätökseen ja saamme rauhan. Minä olen onnellinen, minä nautin elämästäni ja haluan päätöksen tälle osalle elämääni.