No nyt se sit tapahtui...oon jättäny menkat merkkaamatta ja nyt ei oo mitään hajua missä mennään. Eli ei hajua milloin menkkoje tulisi tulla, millon ne on viimeks ollu...ovulaatiota oon näköjään alkukuusta epäilly, mut muistelisin et pari viikkoo sitten oli limoja...vai viikko sitten? No ei haittaa, vihdoin pääsin siihen mitä toivoin jo aikoja sitten...en kyttää kiertopäiviä enkä ees tiiä millon mitäkin tapahtuu. Mä oon vapaa siitä kiertopäiväkyttäyspaskasta, missä oon eläny viimeset vuodet.
Pienin askelin voittoa kohti...tämä oli yksi iso saavutus mulle. Pienin askelin jätän lapsettomuutta taakseni ja katson eteenpäin elämässä, eikä enää tunnu pahalta elämä tällaisena. Suunnittelemme matkaa meksikoon tai kreikkaan...ehkä italiaan...kuka tietää, me voimme mennä minne haluamme (ja rahat riittää), voimme valita pariskunnille suunnatun hotellin, jonne ei lapsia päästetä.
Sillä...täällä uudessa elämässä lenkkeillään miehen ja koirien kanssa, aloitetaan työt ja opinnotkin jatkuu pian. Kuntoillaan ja vahditaan syömisiä, ajatuksena olisi kokeilla saisko super dieetillä kunnon boostauksen kilojen karistamiseen...hyvällä mallilla olen matkalla timmiksi uraohjukseksi...joka aiheuttaa kateutta lapsiperheille huikeilla lomakuvillaan ympäri maailmaa ;)
Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Uutta elämää
Kuvapläjäys viime viikosta...
Kanttarellimuhennos ja wokatut kasvikset
Uusi keittiö
Mun hyllyt...
Olkkari ja retroverhot (oikeesti retrot, ompelin mummon jemmakankaista, kuulemma suoraan 70-luvulta)
Herkkuja (gluteeniton pannari, jäätelö ja marjat)
Välipala (kirsikka, ananas, vesimeloni)
Ja lopuks pikkusen pohdintaa...olen viimepäivinä pohtinut, josko uskaltaisin kasvot tälle blogille antaa ja näin ollen lopullisesti itseni paljastaa. Mietin vaan paljonko se vaikuttaa siihen mitä jatkossa kirjoitan, ku olisin sitten ns.julkisesti bloggaamassa...toisaalta tiedän, jos joku tuttu tätä lukee niin on kyllä jo tajunnut kuka minä olen, sen verran kirjoituksissa on tullut paljastettua :) jään vielä pohtimaan....
torstai 24. heinäkuuta 2014
helle
En tykkää...olen turvonnut muodottomaksi, hikoilen kun sika ja tunnen itseni rumemmaksi kuin koskaan. Pakko tehdä jotain, mutta mitä voi tehdä ku lämpöä on varjossa 30, eli mitään ei jaksa tehdä....pysyn siis muodottomana hikisenä läskinä. Helvetin hedelmätön turvonnu valaan kroppa.
Muuten menee hyvin, ootan syksyä ja töitä, elokuussa työhaastattelu keskussairaalaan sijaisuuksiin ja elokuulla myös selviää laitetaanko mut laparoskopiajonoon. Enää en jaksa haaveilla lapsesta, ei meille sellaista tule. Nykyään opettelen elämään elämääni tällaisena...lapsettomana.
Muuten menee hyvin, ootan syksyä ja töitä, elokuussa työhaastattelu keskussairaalaan sijaisuuksiin ja elokuulla myös selviää laitetaanko mut laparoskopiajonoon. Enää en jaksa haaveilla lapsesta, ei meille sellaista tule. Nykyään opettelen elämään elämääni tällaisena...lapsettomana.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
kuulumiset
Mitäs tänne...muutettiin, keskellä pahinta hellettä hiki virraten tavarat vaihto paikkaa...ja täällä kotiudutaan vähitellen. Soittoajan tuloksena mulle tulee syksylle gyneaika, jossa päätetään laparoskopiasta...mutta jos meidän lääkäri on sen kirjannut suunnitelmaksi ennenku hoitojen jatkoa ajatellaankaan ja itse halun, niin enköhän mä puukon alle päädy.
Kivut on pysyny kurissa, kiitos gluteenittoman ruokavalion ja liikkuminen lisääntynyt (eli luultavasti paino tippunut) saatuani polar loopin.
Eli tämmöstä tänne, ens viikolla alkaa kolmen viikon sijaisuus ja sit kouluun...
Kivut on pysyny kurissa, kiitos gluteenittoman ruokavalion ja liikkuminen lisääntynyt (eli luultavasti paino tippunut) saatuani polar loopin.
Eli tämmöstä tänne, ens viikolla alkaa kolmen viikon sijaisuus ja sit kouluun...
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
helvetti repes...
ainakin melkein....
Meillä oli lettukesti-ilta kaveriporukalla suunnitelmissa ja vähitellen suunnitelmia hioessa ilmeni, että kaikkien (siis oikeasti kaikkien) lapset on mukana, eli paikalle tulisi kolme äitiä lapsineen, raskaana oleva kaverini ja minä...mahopaska. Ajattelin silti että kyllä mä siitä selviän...no toisin kävi, mitä lähemmäs tää ilta tuli sitä pahemmalta musta tuntu ajatus koko tapaamisesta, tilanne meni siihen pisteeseen et kotona asiaa pohtiessa purskahtelin itkuun ja lähestulkoon hyperventiloin. No sitten ilmoitin kavereille yhteisellä viestillä etten oikeasti pysty, nuppi leviää jo ajatuksesta jne...ja mitä vastasivat ymmärtäväiset ystäväni "et sä voi tehdä ohareita/et sä voi jättää väliin ku niin harvoin nähdään/eikö surkeina hetkinä kavereita tarvii?/ meidän ystävyys on heikentynyt mun lasten takia :( / jos et tuu niin varaa aika terapiaan jne jne
SIIIS MITÄ VITTUA??? enkö mä saa surra suruni ja sinä aikana vältellä lapsia, kyllähän niitä jokapuolella tulee vastaan, mutta miksi minä vapaaehtoisesti lähtisin itseäni kiduttamaan äitien kokoontumiseen. En ikinä siis oikeasti IKINÄ kuvitellut että mun kaverit voisi olla noin puusilmäisiä. Miks vitussa mun pitäis tukea ja kuunnella, kun kukaan ei näytä mua tukevan? Itkin sitten eilisillan miehelle, että nyt menee sit kaveritkin ku ei muuten ois mitään menetetty jo valmiiks...ja tänään muru laitto aika tiukkaa viestiä yhdelle kavereista. Ja tänään kiukkusin äitille samaa, onneksi äiti ymmärsi...vaikka se kai onkin äitin tehtävä <3 (tänään vielä kerran ilmoitin etten tule, en vaan pysty ja mun täytyy surra ensin ja sitten ruveta pienissä erissä lapsitilaisuuksissa käymään...kaksi kavereista sentään vastas asiallisesti ja toivoi mulle hyvää...jospa tää tästä)
Sitten muuta, vihdoin sain polille soitettua....maanantaina lekurille soittoaika, pyydän laparoskopiaan lähetteen ja sanon että näillä näkymin ensi vuonna vasta harkitaan jatkoa hoidoille jos ollenkaan. Haluan kuitenkin tietää mikä on mun sisuskalujen tilanne ennenku mitään edes harkitaan. Olo on surkea...käsittämättömän surkea. Onneks on töitä, muutto ja koulustressi...enpä mitään muuta ehdi tekemään seuraavaan viiteen viikkoon...ensi viikon "lomailen" muuttostressissä, sen jälkeen kolme viikkoa töitä ja siitä pääsen suoraan viikoksi kouluun. Tässä pitäisi lisäksi yhden kurssin tehtävät palauttaa ja opparia tahkoa.
Meillä oli lettukesti-ilta kaveriporukalla suunnitelmissa ja vähitellen suunnitelmia hioessa ilmeni, että kaikkien (siis oikeasti kaikkien) lapset on mukana, eli paikalle tulisi kolme äitiä lapsineen, raskaana oleva kaverini ja minä...mahopaska. Ajattelin silti että kyllä mä siitä selviän...no toisin kävi, mitä lähemmäs tää ilta tuli sitä pahemmalta musta tuntu ajatus koko tapaamisesta, tilanne meni siihen pisteeseen et kotona asiaa pohtiessa purskahtelin itkuun ja lähestulkoon hyperventiloin. No sitten ilmoitin kavereille yhteisellä viestillä etten oikeasti pysty, nuppi leviää jo ajatuksesta jne...ja mitä vastasivat ymmärtäväiset ystäväni "et sä voi tehdä ohareita/et sä voi jättää väliin ku niin harvoin nähdään/eikö surkeina hetkinä kavereita tarvii?/ meidän ystävyys on heikentynyt mun lasten takia :( / jos et tuu niin varaa aika terapiaan jne jne
SIIIS MITÄ VITTUA??? enkö mä saa surra suruni ja sinä aikana vältellä lapsia, kyllähän niitä jokapuolella tulee vastaan, mutta miksi minä vapaaehtoisesti lähtisin itseäni kiduttamaan äitien kokoontumiseen. En ikinä siis oikeasti IKINÄ kuvitellut että mun kaverit voisi olla noin puusilmäisiä. Miks vitussa mun pitäis tukea ja kuunnella, kun kukaan ei näytä mua tukevan? Itkin sitten eilisillan miehelle, että nyt menee sit kaveritkin ku ei muuten ois mitään menetetty jo valmiiks...ja tänään muru laitto aika tiukkaa viestiä yhdelle kavereista. Ja tänään kiukkusin äitille samaa, onneksi äiti ymmärsi...vaikka se kai onkin äitin tehtävä <3 (tänään vielä kerran ilmoitin etten tule, en vaan pysty ja mun täytyy surra ensin ja sitten ruveta pienissä erissä lapsitilaisuuksissa käymään...kaksi kavereista sentään vastas asiallisesti ja toivoi mulle hyvää...jospa tää tästä)
Sitten muuta, vihdoin sain polille soitettua....maanantaina lekurille soittoaika, pyydän laparoskopiaan lähetteen ja sanon että näillä näkymin ensi vuonna vasta harkitaan jatkoa hoidoille jos ollenkaan. Haluan kuitenkin tietää mikä on mun sisuskalujen tilanne ennenku mitään edes harkitaan. Olo on surkea...käsittämättömän surkea. Onneks on töitä, muutto ja koulustressi...enpä mitään muuta ehdi tekemään seuraavaan viiteen viikkoon...ensi viikon "lomailen" muuttostressissä, sen jälkeen kolme viikkoa töitä ja siitä pääsen suoraan viikoksi kouluun. Tässä pitäisi lisäksi yhden kurssin tehtävät palauttaa ja opparia tahkoa.
tiistai 15. heinäkuuta 2014
pahoja päiviä
Olen viime aikoina repsahdellut tupakanpolton suhteen...miksi olla polttamatta, varsinkin kun hermot on niin kireällä koko ajan? Onneksi vielä toistaiseksi tupakoinnit on jääny alkoholin kaveriks, mut toisaalta nyt huomaan että lähes joka ilta tekisi mieli ottaa lasillinen punaviiniä tai siideriä ja istua tupakalle rappusille...vielä olen pitänyt itseni kurissa, mutta saa nähdä kauanko jaksan.
Muutenkin on ollut vähän synkempi fiilis, menkat kaiten tulossa...ahdistaa kavereiden näkeminen, varsinkin ku kaikilla on lapsia...mun pitäis varmaan luoda uus kaveripiiri? Ku en tiiä miten noi saisin käsittää mitä mun päässä liikkuu? Lisäksi huomaan taas kulkevani raskautuneiden blogeissa ja tekisi mieli kommentoida ilkeästi...en vielä ole sitä tehnyt (ehkä sitten rööki huulessa viinilasin voimin teen?)
Kun vaan joku vois sanoo mulle et tää kaikki paska joskus helpottaa niin ois niin paljon helpompaa. Pelkään että vuoden päästä edelleen kirjoitan näitä samoja tekstejä etenemättä mihinkään...edelleen kipuja kärsien ja mielialat heitellen kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen...minkään muuttumatta. Samaan aikaan muualla raskaudutaan, lapsettomuusblogit muuttuvat mammablogeiksi tai plussan myötä hiipuvat, uudet bloggaajat tulevat ja minä edelleen etsin tietä hyväksymiseen. Tätäkö mun loppuelämä on?
perjantai 11. heinäkuuta 2014
hyviä hetkiä
Pikkuhiljaa...pienissä erissä...erittäin hitaasti, mutta varmasti olen saanut taas iloa elämääni. Gluteeniton ruokavalio on helpottanut endon oireilua ja suolisto-oireita ja olokin on virkeämpi. Päivät kuluu, joko töissä tai kouluhommia tehden ja muuttolaatikoita pakkaillen...odotamme jo innolla uuteen kotiin pääsyä, uuden elämän aloittamista.
Huomaan välillä iltaisin, etten ole koko päivänä ajatellutkaan lapsettomuutta...ja tunnen itseni jokseenkin syylliseksi, koska kai mun pitäis surra enemmän tätä tilannetta...Toisaalta mulla on tukena maailman paras mies, huippu äiti ja mahtavat sisarukset, kaikki jotka sanovat mulle sen mitä itsekin pitäisi tajuta "ei maailma ole loppunut...nyt pitää vaan etsiä uusi suunta" ja sitä nyt teen...etsin uutta suuntaa elämälle. En täysin uutta, vaan erilaista...sitä mistä haaveilin ennen lapsihaavetta.
Näissä aatoksissa eteenpäin...ehkä toi tatskan hankinta oli se käänteentekevä juttu, mut nyt liikun eteenpäin en vaan sinnepäin mihin luulin. Mun juna vie mut asemalta toiseen suuntaan kuin ne vauvajuniin päässeet...mun suuntana on seikkailu, josta ei vielä tiedetä mihin se vie.
Ps.seksi on kivempaa nykyään, kun ei oo mitään tavoitetta vaan seksiä harrastetaan sillon ku mieli tekee.
Huomaan välillä iltaisin, etten ole koko päivänä ajatellutkaan lapsettomuutta...ja tunnen itseni jokseenkin syylliseksi, koska kai mun pitäis surra enemmän tätä tilannetta...Toisaalta mulla on tukena maailman paras mies, huippu äiti ja mahtavat sisarukset, kaikki jotka sanovat mulle sen mitä itsekin pitäisi tajuta "ei maailma ole loppunut...nyt pitää vaan etsiä uusi suunta" ja sitä nyt teen...etsin uutta suuntaa elämälle. En täysin uutta, vaan erilaista...sitä mistä haaveilin ennen lapsihaavetta.
Näissä aatoksissa eteenpäin...ehkä toi tatskan hankinta oli se käänteentekevä juttu, mut nyt liikun eteenpäin en vaan sinnepäin mihin luulin. Mun juna vie mut asemalta toiseen suuntaan kuin ne vauvajuniin päässeet...mun suuntana on seikkailu, josta ei vielä tiedetä mihin se vie.
Ps.seksi on kivempaa nykyään, kun ei oo mitään tavoitetta vaan seksiä harrastetaan sillon ku mieli tekee.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Luopumista
Olen viime viikot...ehkä jopa kuukauden tehnyt luopumistyötä, surutyötä...luopunut unelmistani ja etsinyt uusia. Pala palalta ruvennut kasaamaan itseäni kohti uutta elämää, elämää jossa voin olla onnellinenkin...tänään vaan tajusin että taidan tarvita ammattiapua ja joudun taas pyytämään lähetteen psykiatrille, jotta saan nämä asiat käytyä läpi ja pääsen elämään elämääni...
En usko että minulla on enää voimia lähteä yhteenkään IVF-hoitoon...en usko että siitä meille on mitään apua, koska ei ole mitään selitystä miksei munasolut hedelmöity, miksei alkiot lähde jakaantumaan, miksei homma toimi niinkuin pitäisi? En käsitä miten asiat voi mennä noin pieleen? Me ollaan kolmesti aloitettu hoitoja, yhteensä kaksi punktiota olen käynyt läpi, munasoluja tuli kummallakin kertaa kymmenisen kappaletta, alkioita meille on saatu 4kappaletta ja nekin hitaita(?) ja ainoastaan kahteen siirtoon ollaan päästy.
Mitä tämä kaikki sitten kertoo minulle? Meidän solut ei taida toimia yhteen? Minun munasolut on paskoja endon takia? Mun kohtu on paska endon takia? Mua ei ole luotu äidiksi? Ehkä mut on luotu uraohjukses...pikkusen oon ruvennu päässä pyörittelee ajatusta että muutaman vuoden päästä jättäisin tän maan, pakkaisin miehen ja koirat ja muuttaisin jonnekin päin eurooppaa...
En usko että minulla on enää voimia lähteä yhteenkään IVF-hoitoon...en usko että siitä meille on mitään apua, koska ei ole mitään selitystä miksei munasolut hedelmöity, miksei alkiot lähde jakaantumaan, miksei homma toimi niinkuin pitäisi? En käsitä miten asiat voi mennä noin pieleen? Me ollaan kolmesti aloitettu hoitoja, yhteensä kaksi punktiota olen käynyt läpi, munasoluja tuli kummallakin kertaa kymmenisen kappaletta, alkioita meille on saatu 4kappaletta ja nekin hitaita(?) ja ainoastaan kahteen siirtoon ollaan päästy.
Mitä tämä kaikki sitten kertoo minulle? Meidän solut ei taida toimia yhteen? Minun munasolut on paskoja endon takia? Mun kohtu on paska endon takia? Mua ei ole luotu äidiksi? Ehkä mut on luotu uraohjukses...pikkusen oon ruvennu päässä pyörittelee ajatusta että muutaman vuoden päästä jättäisin tän maan, pakkaisin miehen ja koirat ja muuttaisin jonnekin päin eurooppaa...
perjantai 4. heinäkuuta 2014
Kuva
Tässäpä olisi uuden elämän kuvaa, muokattu mut kyllä tosta tunnistaa...eli jos tunnistat mut niin...no edelleen tuskin näistä haluan puhua blogin ulkopuolella, joten anna olla.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Feeniks
Kuva haettu jalkaan (jalkapöydän kautta pohkeeseen menee feenix), nyt ollaan virallisesti tauolla, hoitoja ei hetkeen tehdä ku on tuore tatska (en oo sairaalan virallista kantaa kysyny, mut eipä oikeestaan kiinnostakaan).
Fyysinen kipu helpotti psyykkista kipua...itku tuli autossa ku homma oli ohi, mutta ei kivusta vaan siitä et tunsin itteni vapaaks...itkin ja nauroin yhtäaikaa. Tää oli moneen vuoteen ensimmäinen juttu, jonka olin ottanu itteeni varten vain itseeni ajatellen...ja tämän hetken muistan vielä vuosienkin päästä, tää oli se hetki kun mun paraneminen alkoi....
Fyysinen kipu helpotti psyykkista kipua...itku tuli autossa ku homma oli ohi, mutta ei kivusta vaan siitä et tunsin itteni vapaaks...itkin ja nauroin yhtäaikaa. Tää oli moneen vuoteen ensimmäinen juttu, jonka olin ottanu itteeni varten vain itseeni ajatellen...ja tämän hetken muistan vielä vuosienkin päästä, tää oli se hetki kun mun paraneminen alkoi....
Sekavaa part2
En ymmärrä miksi tämä viimeisin raskausuutinen kaveripiirissä iskee niin pahasti. Miks joka kerta kun muistan sen se tuntuu kuin iskulta palleaan...tänä aamuna kuulin yhden tutun olevan raskaana, kaksi viikkoa häiden jälkeen...niinhän se kuuluukin mennä?
Ei vaan meillä...meillä kolmas hääpäivä lähestyy, suhteen kriisivuosikin taitaa olla lopuillaan...vaikkakin meillä tämä kriisi on hiukan isompi kuin se "kolmannen vuoden" kriisi, tätä on kestänyt koko avioliiton ajan eikä loppua näy...me olemme lapsettomia, me tulemme olemaan lapsettomia ja se ei tule muuttumaan ja sen kanssa opettelemme elämään.
Olo on edelleen hirveän sekava...tunteet hyppii laidasta laitaan, välillä osaan olla rauhallinen ja rationaalinen tilanteen suhteen välilä tekisi mieli hakata päätä seinään niin kauan että taju menee, jotta saisin tämän tuskan pois. Odotan että pääsemme tästä talosta pois, odotan että pääsen sisustamaan meidän kahdenhengen kotia....odotan että pääsen tästä välitilantalosta pois.
Kierto näyttäisi palanneen normaaliksi, ovulaatio selkeästi tulossa ja osunee hääpäivälle...ironista sinänsä, että jaksan edelleen noita tuntemuksia seurata. Ai joo päätin etten niitä pillereitä rupea syömään, haluan elää hetken täysin "luomuna" ja katsoa miten ton ruokavalion kanssa käy. Toistaiseksi kivut tuntuisi hiukan hellittäneen...ja musta on tullut teini, finnejä pukkaa naamaan ja selkään (mulla ei tämmöstä finnivillitystä ollu ees pahimpina teinivuosina)
Ei vaan meillä...meillä kolmas hääpäivä lähestyy, suhteen kriisivuosikin taitaa olla lopuillaan...vaikkakin meillä tämä kriisi on hiukan isompi kuin se "kolmannen vuoden" kriisi, tätä on kestänyt koko avioliiton ajan eikä loppua näy...me olemme lapsettomia, me tulemme olemaan lapsettomia ja se ei tule muuttumaan ja sen kanssa opettelemme elämään.
Olo on edelleen hirveän sekava...tunteet hyppii laidasta laitaan, välillä osaan olla rauhallinen ja rationaalinen tilanteen suhteen välilä tekisi mieli hakata päätä seinään niin kauan että taju menee, jotta saisin tämän tuskan pois. Odotan että pääsemme tästä talosta pois, odotan että pääsen sisustamaan meidän kahdenhengen kotia....odotan että pääsen tästä välitilantalosta pois.
Kierto näyttäisi palanneen normaaliksi, ovulaatio selkeästi tulossa ja osunee hääpäivälle...ironista sinänsä, että jaksan edelleen noita tuntemuksia seurata. Ai joo päätin etten niitä pillereitä rupea syömään, haluan elää hetken täysin "luomuna" ja katsoa miten ton ruokavalion kanssa käy. Toistaiseksi kivut tuntuisi hiukan hellittäneen...ja musta on tullut teini, finnejä pukkaa naamaan ja selkään (mulla ei tämmöstä finnivillitystä ollu ees pahimpina teinivuosina)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)