Adoptio

Siinä se nyt on...pyörii mielessä ja eksynyt jo keskusteluihin miehen kanssa. Mies joku aika sitten tokaisi jotain dokkaria katsellessa "ei se biologia vanhemmiksi ketään tee, vaan vanhemmat on ne jotka lapsen kasvattaa..." siinä oltiin hetki hiljaa ja tuli se sanottua ääneen...entä jos? Vieläkö jaksaisi siihen lähteä, olisimmeko valmiit siihen myllyyn minkä läpi on mentävä? Olisiko se meidän tiemme vanhemmiksi? Onko edes meille tietä vanhemmiksi?

Onhan adoptio vaihtoehtona ollut puheissamme iät ja ajat...kuitenkin enemmän sellaisena kaukaisena vaihtoehtona, jopa silloin kun hoidot loppuivat niin ei aika ollut kypsä edes ajatella sitä oikeasti. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ajatus pyörii päässä. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä olen surrut suruni ja olemme saaneet aikaa itsellemme, aikaa meille.

En tiedä mihin tässä lähdetään, mutta pohditaan nyt ainakin...sillä pitää se kunnolla ajatuksen tasolla käydä läpi, ennenkuin lähdemme tuon kiven kääntämään.

Parisuhdeperjantai

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä ei vietetä(juhlita) äitienpäivää, eikä lapsettomien lauantaita...meillä on tänään juhlapäivä. Juhlimme valmistunutta opinnäytetyötäni ja parisuhdettamme. Juhlistamme sitä, että vaikka meillä on monen vuoden piina hoitojen ja lapsettomuuden myötä takana, olemme edelleen yhdessä, rakastamme toisiamme ja pala palalta opimme nauttimaan elämästämme kaksin.

Lapsettomuus  hoitojen aikaan on vaikeaa, sopeutuminen siihen että jäät lapsettomaksi on vielä vaikeampaa. Tunteet hyppivät laidasta laitaan...useimpina päivinä voin hyvin ja nautin elämästäni, siis oikeasti nautin. Toisina sitten murjotan ja suren, suren sitä mitä en saa.

Tämän kevään aikana olen oppinut nauttimaan kaksinolosta, siitä että voimme varata matkan italiaan niin ettei tarvitse miettiä millä liikumme, vaan voimme liikkua miten haluamme, koska meitä on vain me. Olen oppinut nauttimaan spontaaneista illanvietoista kavereideni kanssa, sillä me voimme sellaisiin lähteä...mikään ei sido meitä jos olemme töistä vapaalla. Olen oppinut nauttimaan pitkistä aamuista, rauhallisista aamulenkeistä koirien kanssa ja tv:n  katselusta sohvalla kahvia juoden. Minä olen oppinut itsekkäästi nauttimaan elämästäni lapsettomana aikuisena....ja silti välillä mietin vaihtaisinko tämän kaiken omaan lapseen? No totta helvetissä...

Ehkä olisi vihdoin aika edetä adoptioprosessiin....

mihin nyt?

"Voittehan te aina adoptoida..." tuo jokaisen lapsettoman kiroama lause...viimeaikoina päässä pyörinyt ja puheissa on meillä ollut aiheena adoptio. Olisiko se sittenkin meidän tie? vai säästämmekö rahaa ja kokeilemme luovutetuilla munasoluilla...mutta entä jos vika on kohdussa, niin kannattaako luovutetut solutkaan? Miten tässä oikein pitäisi tehdä...adoptiojonot on vuosia, joten ei kai sitäkään kannata miettiä ikuisuuksia... paljon on tässä pohdittavaa mihin suuntaan sitä lähtisi, mikä olisi oikea ratkaisu meille.

Jollain tapaa toivon, ettei meille enää tarjottaisi julkisella hoitoa...tää "löysässä hirressä roikkuminen" on turhan rankkaa. Jos tulis hoidoista lopetustuomio, niin mä oisin vapaa...siis oikeesti vapaa siitä piinasta. Pystyisin oikeesti suunnitelee elämää eteenpäin, enkä vaan rämpimään päivästä toiseen miettien "tänään ovulaatio...seksiä seksiä seksiä...vaikka väkisin" sit kaks viikkoo piinaillen, tai vaihtoehtoisesti itseäni piikitän ja kaksi viikkoa piinaillen...Mä kaipaan päätöstä ja rauhaa. Sillä jos ne vielä hoitaa, niin sitten tää homma vaan jatkuu...enkä oikein pääse millään tapaa eteenpäin. Mä haluan eteenpäin, mä haluan jo jotain uutta elämääni, mä haluan olla muutakin kuin hoidoissa ja lapseton. Mä haluan olla sisko/kaveri/tytär/täti/vaimo...jolla ei ole tämä taakka niin raskaana, vaan pienenä pistona rinnassa välillä muistuttamassa siitä mitä ei meille suotu.

Ehkä tää on tavallaan mun surutyötä, mutta musta tuntuu et vaikka olen surullinen ja suren niin tavallaan eheydyn, en joka hetki kaipaa lasta. En joka päivä itke, välillä jopa oikeasti olen onnellinen ja iloinen. Olen jo vähitellen kirjoittanut jäähyväiskirjettä biologiselle lapselle, en tiedä julkaisenko sitä...mutta sen kirjoittaminen on tehnyt hyvää, sen kautta olen saanut pienissä erissä sanoa hyvästit ja luopua...puhdistautua.

2014 - 2015

Tämä kuluva vuosi on mennyt hoidoissa tai niitä odottaessa..tai  niistä toipuessa ja surressa. Tänä vuonna olen kerran selvinnyt pinnalle ja nyt päätin että ensi vuonna mä pysyn pinnalla ja elän. Meillä on reissu varattuna, tai no hotelli...lennot vielä odottaa säätelyään, mutta kesällä lähdetään Italiaan, ensin napolin kautta viikoksi sorrentoon ja sieltä sitten pariksi päivää napoliin. Ensi joululle suunnittelemme reissua, koska tuntuu että haluan aloittaa meille oman jouluperinteen...erilaisen näistä "odotuksen" vuosien perinteistä. Tai ehkä vaan haluan elellä niinkuin lapselliset luulevat haluavansa elää...matkustaen ja "hetkessä"

Ensi vuonna minä valmistun ja aloitan työt. Kevät kuluu opintojen ja opinnäytetyön parissa...ja loppukeväälle on sitten kymmenen viikkoa harjoittelua, ensin pitkä harjoittelu sisätautiosastolla lähikaupungin sairaalassa ja sitten muutama viikko lastentautien polilla (joo ei ihan nappiin menny, mut kokeillaan nyt sitäkin). Kesän ja alkusyksyn toivottavasti olen töissä ja sitten onkin viimeinen harjoittelu ja valmistuminen...hurjaa ajatella että vuoden päästä mä oon valmis sairaanhoitaja ja toivottavasti saan töitä sieltä mistä haluan...ja missä teen syventävän harkkani.

Tällä hetkellä teen surutyötä, suren kaikke mitä jää kokematta ja näkemättä...mutta välillä huomaan,että olenkin iloinen..en sure, enkä kaipaa, vaan nautin siitä mitä on tulossa. Toivon että vähitellen pääsen siihen tilaan missä olin muutama kuukausi sitten ja osaan taas nauttia elämästäni täysillä. Välillä huomaan ajattelevani että helpompi näin...helpompi kaksin.
Hoidot nähtävästi on meidän osalta ohi, ellemme lähde yksityiselle ja se tapahtuu aikaisintaan vuoden päästä...eli eiköhän piikittelyt ole mun osalta ohi, sillä uskoisin että jos hoitoja vielä aloitellaan niin lähdetään sitten selvittelemään miten onnistuu lahjoitetuilla munasoluilla ja onnistuisiko niin että siskoni lahjoittaa meille. Adoptiota olen pyöritellyt päässä, mutta ajattelin että mun on ensin surtava tää suru ja sitten olen valmis lähtemään siihen rumbaan...mutta toisaalta koska se jo päässä pyörii niin luulen että niitä ajatuksia täällä työstän, kuten tuota surutyötäkin...sillä loppujen lopuksi, näistä asioista mulla on tarve kirjoittaa pois päästä sekoittamasta ajatuksia. Eikä adoptio kuulosta tai tunnu pahalta ajatukselta, sillä loppujen lopuksi onko se raskaus se tärkein vai lapsi? (Eli näyttäisi myös että taidan kuitenkin täällä kirjoitella, vaikka muuta suunnittelin)

Ehkä tämä ei ole loppu...vaan tämä on uuden alku, uuden suunnan, uuden suunnitelman...uuden elämän?

Unia... ja 5/5

Olen viime öinä nähnyt unta, jossa minun tulee valita meille lapsi...vaihtoehtoja on kolme ja jos valitsen oikein saamme lapsen mukaamme, jos väärin emme saa lasta ikinä. Kaksi lapsista on selkeästi ulkomaalaisia (selkeästi maista, joita pidämme vaihtoehtoine adoptiolle.) ja yksi perisuomalainen eloveenatukkainen sinisilmäinen pallero (hiukan siskonpoikani näköinen)...vielä en ole unessa päässyt vaiheeseen, että olisin valintani tehnyt...mutta aika selkeästi nämä unet johtuvat viimepäivien adoptiopohdinnoista ja ehkä pikkuisen tulevan pas:n jännäilystä.

Katsotaan nyt saanko koskaan valintaani tehtyä...toivottavasti en valitse väärin. Unessa olen ahdistunut, mutta niin olen herättyänikin...Onneksi kuitenkin viime  yönä sain taas nukuttua, palautin IVF-hypnosis rentoutusosion iltarutiineihin ja nukuin läpi yön.

Ja viimeinen arkikuva...yksi kuva tällä kertaa

minä bloggaamassa ;)

Arkea kuvina 2/5...adoptiopohdintoja...tyhmää märehdintää

Mun arkea...ei nyt ihan tätä päivää, mutta arkea kuitenkin

työmatka

Piikkejä

Lisää piikkejä

Särmäjätettä

Mun elämää...

Oon tän päivää ja eilisen illankin tutkinut netistä kansainvälistä adoptiota...ja adoptiota yleensäkin. Jotenkin usko hoidoissa onnistumiseen on mennyt, en tiedä mitä tässä voisi tehdä että noi alkiot hedelmöittyis ja kiinnittyis. Kyllähän mä voin vaikka loppuelämäni hoidoissa juosta ja itteeni piikittää, mut en oikein tiiä mitä hyötyä siitä olis...

Mitään selittävää tekijää epäonnistumiseen ei ole. Munasolut ovat hyviä, siittiöt on hyviä, alkiot on hyviä (vaikkakin viimeksi kehittyivät hitaasti), limakalvo on hyvä...mulla on paino tippunut ja elämme terveellisesti. En oikeasti elintavoissani enää mitään muutettavaa keksi, syön terveellisesti, liikun päivittäin. Syön lisäksi vitaamineja ja hivenaineita, jotka voisivat parantaa onnistumisen mahdollisuuksia. En stressaa ja joka ilta kuuntelen rentoutus cd:ltä pätkän ennen nukkumaan menoa. Elämässäni on muutakin kuin tämä helvetti. Olen ajatellut positiivisesti ja luottanut onnistumiseen, olen ajatellut pessimistisesti ja ollut varma epäonnistumisesta...kumpikaan keino ei tuonot onnea meille. Olen avoimesti puhunut lapsettomuudestamme, enkä enää salaile sitä.

Jos joku osaa mulle kertoa mitä teen väärin niin kertokoon...koska jotain on pakko tehdä väärin, kun ei onnistu silloin kun  muut onnistuu. Meillä on takana kolme hoitoa, eikö joka kolmas hoito onnistu...no ei meillä. Miksi tuleva pas onnistuisi tai syksylle osuva ICSI? Eiköhän me olla jo puolen vuoden päästä adoptoimassa....