Romahdus

Olihan tää vähän odotettavissakin, mut kuitenkin... Eli tänään tuli romahdus, aivan täydellinen sellainen. Kävin kaverin kanssa puistossa ja olo oli ihan ok, mutta kotona rupes ahdistamaan ja pillahdin itkuun. Itkin itkemistäni ties kuinka kauan ennenkuin sain koottua itseni... Koko illan olen purskadellut itkemään ihan miten sattuu, en saa kasattua itseäni enää ollenkaan...

On tää hetken tehnyt tuloaan, olo on ollu täysin vetämätön ja intoa mihinkään ei enää oikeastaan ole ollut. Kyllä mä oon salilla käyny ja kavereiden kanssa jutellut, mut samaan aikaan päässä vaan pyörii..."minusta ei tule koskaan äitiä...minusta ei tule koskaan äitiä...sä et tuu koskaan kuulumaan joukkoon" Siihen kun lisää noi kivut mitä mulla on päivittäin niin ei mikään ihme että nuppi leviää.

Mä oon huono puhumaan asioitani, siis en osaa näin raadollisesti sanoo kellekään kaverille tai terapeutille miltä musta tuntuu. Mä peitän tosi hyvin jopa itseltäni noi tunteet ja saan pidettyä itteni kasassa, mut nyt tuntuu et viime viikot olen huolehtinut miehen töihin, koirat pihalle ja ruokittua, huolehtinut kaverista ja hänen voinnistaan ja tukenut häntä, huolehtinut ja tukenut toisesta kaverista hänen parisuhdekriisissä....mutta en oo enää huolehtinut itsestäni, eikä sitä kukaan muukaan ole tehnyt...

Toisaalta mä epäilen että mussa on joku fyysinen vika sen endon lisäks, kun oikeesti oon niin kipee ja väsynyt. Siis fyysisesti aivan järkyttävän väsynyt, nukahtelen kesken kouluhommien tai lukemisen. Olo on vetämätön ja kivulias, mua kiristää vatsaan, mua närästää, mulla on endokivut ja lisäks miljoona muuta kipua...mä pelkään oikeesti että noi kaik hormonit, mitä oon kroppaani tunkenu lasta toivoessa on tehnyt jotain pahaa mulle...voisi sanoa että olen vainoharhainen, mut mä tunnen kroppani, eikä tää oo normaalia...ei ees endoon liittyen normaalia kipuilua

kivut

Jeps...viimepäivät menny tramalin voimin, kylkeen koskee ku ois maailman pahin ovulaatio ja menkat loppu pari päivää sitten. Eiks näiden pitäny loppua ku en lapsiakaan saa? On se perkele ku pitää kaksinkerroin kitua ja olla mahopaska...oisko vielä jotain sontaa mitä mulle antaa? Kyllä taas herää kysymys...Mitä ihmettä mä oon tehny elämässäni väärin ku näin kidutetaan?

epätoivo...surku..ahdistus

Ei minä en odota innolla ja toiveikkaana hoitoa, odotan että se on ohi ja pääsen takaisin elämään...siihen elämään jota ehdin aloittaa ja josta osasin nauttia. Tällähetkellä en ole toiveikas, en onnellinen, en uskova...tunnen kasvavaa ahdistusta, olen valmiiksi pettynyt ja surullinen. Olen edelleen kivulias, syön erinäisiä särkylääkkeitä päivittäin.
Toivon että hoito olisi alkanut tästä kierrosta niin koko paska olisi nopeammin ohi...mutta täällä minä saan kitua kitumistani päivästä toiseen,  kuukaudesta toiseen....vuodesta toiseen. Sivusta seuraajana katsella miten muut plussaavat, hoidoista/hoitojen välissä...ilman hoitoja. Meille ei ole annettu edes pientä toivoa, ei mitään... en edes tiedä miksi hitossa tähän paskaan lähdin uudestaan?

Ja sori, mua vituttaa jo valmiiks teiä kaikkien onnistumiset...oon niin hiton syöksyssä ettei järki riitä olemaan onnellinen muiden puolesta...ku just ja just pidän itteni kasassa.

Loma

Mulla sit alkoi loma, kouluhommat on tehty ja nyt sitten vietän lomaa...eli teen opinnnäytetyötäni ja raskausajan diabetes-kurssin tehtäviä.
Pas-ultra on ensi viikolla ja huomenna lääkäri soittaa, jotta saan kunnon lääkityksen kipuihin (ja puhutaan laparoskopiasta samalla). Eli jos kaik menee hyvin niin pian olisi alkionsiirto, jos ei niin toivottavasti saan kunnon lääkkeet ja leikkauksen, jotta kivut saataisiin pois.
Eli tämmösiä tänne, siirtoon en oikein usko (en siihen että päästäisiin tai että se onnistuisi) joten toivottavasti pääsisin laparoskopiaan ennen kouluviikkoa syksyllä...ja sen jälkeen sitten olisi vuorossa meidän viimeinen IVF-kierros...ja sen jälkeen meillä alkaa adoptiohommat. Päätettiin murun kanssa, että katsotaan tuo kolmas hoito ja se riittäköön, ei kuulemma halua katsoa miten vaikeaa fyysisesti ja psyykkisesti noi hoitokierrot mulle on...mielummin lähtee piiiitkälle adoptiotaipaleelle kanssani tarpomaan.
(niin joo mökille ei päästy, täällä sataa ja tuulee niin paljon, ettei oikein kiinnostanut mökkeily...yritetään uusiks heti kun kesäsäät tulee takaisin)