Oonkin unohtanut täällä valittaa/kertoa miten endon kanssa on mennyt hoitojen loputtua. Kivut haalistui puolessa vuodessa viimeisen hoidon jälkeen, kuukautisten aikaan pärjään panadolilla ja jos tosi paha päivä tulee litalgin auttaa...kolmiolääkkeitä en ole endon takia joutunut aikoihin syömään (niskajumiin kylläkin menee välillä relaksantteja)...ja tästä syystä päädyttiin lääkärin kanssa yhteistuumin lykkäämään leikkausta.
Kuitenkin tossa reilu kuukausi sitten iski aivan kaamea kipu oikealle lonkkaluun/munasarjan kohdille...sellainen repivä, reiteen säteilevä helvetillinen kipu. Ei tuntunut levossa, mutta liikkuessa sattui ja oikeasti olin varma että päivystykseen vielä päädyn. Hengissä selvittiin, mutta tämän myötä sitten olen taas joutunut/päässyt polille asioimaan ja tuloksena lääkärit keskustelevat olisiko kuitenkin tarve leikata vai mitä nyt tehdään. Kuitenkin tilanne on se ettei kipuja muuten ole kuin tuo ihmeellinen "kiinnikekipu"...samalla keskustelimme mahdollisuudesta hormonikierukkaan. Ihan suoraan puhuttiin jaksanko ja haluanko enää hoitoihin ja lääkäri oli sitä mieltä, että jos hoidot ei tunnu enää ajankohtaiselta niin kierukka voisi auttaa endon kanssa,,,
Mutta katsellaan miten käy, ensi viikolla on palaveri ja sitten soitellaan minulle mikä oli tuomio.
Oli muuten aivan ihana käynti. Hoitajana oli minuakin harjoittelussa ohjannut sairaanhoitaja, oli kiva vaihtaa kuulumisia ja lääkärikin aivan eri tavalla kertoi minulle tilanteesta ja ultran kanssa käytiin läpi kunnolla koko sisuskalut :D
Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
tiistai 27. lokakuuta 2015
maanantai 26. lokakuuta 2015
Vertaistuesta ja terapiasta
Minulta on aina välillä kyselty vertaistuesta, millaista vertaistukea olen saanut, miten olen vertaistuen kokenut...
Lapsettomuuden alkutaipaleella mun vertaistukena toimi tämä blogi. Pidempään kun olimme hoidoissa olleet kävin simpukan vertaistukiryhmässä. Alkuun ryhmästä oli apua ja tukea, mutta vähitellen muiden raskautuessa aloin kokemaan itseni sielläkin ulkopuoliseksi...tai oikeastaan vähitellen ainoaksi, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat vaihtuneet. En siis siellä vuotta pidempään jaksanut käydä...oikeasti turhautti kun itse oltiin punktioissa ja yhden alkion varassa joka hoito, kun muut puhuivat miten vaikeaa on clomikierroissa pettyä tai miten vähän joku oli saanut ensimmäisestä hoidostaan alkioita (10alkiota). Näistä viimeisistä tapaamisista jäi vaan sellainen olo, että olen täysin kaamea lapseton kun en pystynyt muille vertaistukea antamaan...miten mä voisin tukea antaa niille. joilla on asiat "paremmin" kuin meillä. Oikeasti tuli sellainen olo että olen täysi paska ihminen kun olen katkera ja kateellinen niille, jotka onnistuvat helpommin, niille joilla asiat sujuu nopeammin tai paremmin.... No se sit oli siinä, jätin ryhmän enkä oo kyllä takaisin kaivannut.
Endometrioosin myötä liityin endometrioosiyhdistykseen ja olen paikallisessa vertaistukiryhmässä käynyt, siellä taas olen kokenut saavani vertaistukea ja olen tykännyt käydä tapaamisissa, aina kun siihen on ollut mahdollisuus töiden, opintojen ja muun elämän ohella. Tämä ehkä johtuu siitä, että enemmän on yhteistä näiden naisten kanssa...
Kuulun myös facebookissa simpukan ja endometrioosiyhdistyksen-ryhmiin. Jokseenkin en edelleenkään koe simpukan ryhmää itselle hyvänä (sieltä kummunneesta lapsettomuusblogiryhmästä tykkään kyllä). En tiedä mikä noissa lapsettomuusryhmissä mulla mättää, ei edes se raskautuminen nykyään ole sellainen kynnys mulle kuin joskus oli...jotenkin en vaan koe niistä saavani sellaista vertaistukea kun tarvitsen...tai luulen tarvitsevani.
Yllättävin vertaiskokemus tuli aikoinaan apteekissa lääkkeitä ostaessani. Taisi olla viimeiseen hoitoon. Apteekkari ylllättäen kysyi monesko hoito menossa? ja siinäpä sitten hetken keskustelimme hoidoista, millaisia olemme käyneet läpi ja miten ajattelen tulevasta, jos hoito onnistuu tai ei onnistu. Omituinen, mutta niin hirveän helpottava hetki kertoa tuntemattomalle, mutta samalla niin tutulle ihmiselle tilanteesta...tämän jälkeen sitten osasinkin avautua ystävilleni ja perheelleni tilanteesta enemmän.
Näiden vertaistukien lisäksi, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti terapoimassa itseäni ammattilaisen luona. Varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kävin, käytiin läpi hyvät ja pahat tilanteesta. Keksittiin keinoja, millä selviän ylös sieltä montusta minne olin hoitojen myötä uponnut ja pääsen tähän, missä nyt olen. Ehkä nämä minun keinoni eivät sovi kaikille, mutta minulle paras keino selvitä tähän hetkeen ja pois sieltä surusta oli keskittyä siihen kaikkeen mitä nyt voin tehdä. Olemme myös läpikäyneet niitä mun ristiriitaisiakin tunteita lapsista, sitä haluanko (ja miten paljon halusin) oikeasti lasta...
Nythän me olemme eläneet lähes vuoden hoidoitta, kaksin ja nauttineet siitä. Emme ole kertaakaan edes miettineet, että lähdetäänkö jatkamaan lahjasoluilla tai muutenkaan...ja tämä on kyllä omalta kohdalta vahvistanut päätöstä, ettemme enää lähde hoitoihin...kyllä tästä elämästä pitää nauttiakin, enkä oikeasti enää halua siihen rumbaan ja suohon takaisin. Mä oon sieltä tapellu itteni ylös, enkä kyllä takaisin lähde. Huomenna olis polille aika, kysta on oikkuillut joten saa nähdä mitä tapahtuu...mut huomenna siitä enempi.
Lapsettomuuden alkutaipaleella mun vertaistukena toimi tämä blogi. Pidempään kun olimme hoidoissa olleet kävin simpukan vertaistukiryhmässä. Alkuun ryhmästä oli apua ja tukea, mutta vähitellen muiden raskautuessa aloin kokemaan itseni sielläkin ulkopuoliseksi...tai oikeastaan vähitellen ainoaksi, sillä kaikki muut ryhmän jäsenet olivat vaihtuneet. En siis siellä vuotta pidempään jaksanut käydä...oikeasti turhautti kun itse oltiin punktioissa ja yhden alkion varassa joka hoito, kun muut puhuivat miten vaikeaa on clomikierroissa pettyä tai miten vähän joku oli saanut ensimmäisestä hoidostaan alkioita (10alkiota). Näistä viimeisistä tapaamisista jäi vaan sellainen olo, että olen täysin kaamea lapseton kun en pystynyt muille vertaistukea antamaan...miten mä voisin tukea antaa niille. joilla on asiat "paremmin" kuin meillä. Oikeasti tuli sellainen olo että olen täysi paska ihminen kun olen katkera ja kateellinen niille, jotka onnistuvat helpommin, niille joilla asiat sujuu nopeammin tai paremmin.... No se sit oli siinä, jätin ryhmän enkä oo kyllä takaisin kaivannut.
Endometrioosin myötä liityin endometrioosiyhdistykseen ja olen paikallisessa vertaistukiryhmässä käynyt, siellä taas olen kokenut saavani vertaistukea ja olen tykännyt käydä tapaamisissa, aina kun siihen on ollut mahdollisuus töiden, opintojen ja muun elämän ohella. Tämä ehkä johtuu siitä, että enemmän on yhteistä näiden naisten kanssa...
Kuulun myös facebookissa simpukan ja endometrioosiyhdistyksen-ryhmiin. Jokseenkin en edelleenkään koe simpukan ryhmää itselle hyvänä (sieltä kummunneesta lapsettomuusblogiryhmästä tykkään kyllä). En tiedä mikä noissa lapsettomuusryhmissä mulla mättää, ei edes se raskautuminen nykyään ole sellainen kynnys mulle kuin joskus oli...jotenkin en vaan koe niistä saavani sellaista vertaistukea kun tarvitsen...tai luulen tarvitsevani.
Yllättävin vertaiskokemus tuli aikoinaan apteekissa lääkkeitä ostaessani. Taisi olla viimeiseen hoitoon. Apteekkari ylllättäen kysyi monesko hoito menossa? ja siinäpä sitten hetken keskustelimme hoidoista, millaisia olemme käyneet läpi ja miten ajattelen tulevasta, jos hoito onnistuu tai ei onnistu. Omituinen, mutta niin hirveän helpottava hetki kertoa tuntemattomalle, mutta samalla niin tutulle ihmiselle tilanteesta...tämän jälkeen sitten osasinkin avautua ystävilleni ja perheelleni tilanteesta enemmän.
Näiden vertaistukien lisäksi, olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti terapoimassa itseäni ammattilaisen luona. Varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kävin, käytiin läpi hyvät ja pahat tilanteesta. Keksittiin keinoja, millä selviän ylös sieltä montusta minne olin hoitojen myötä uponnut ja pääsen tähän, missä nyt olen. Ehkä nämä minun keinoni eivät sovi kaikille, mutta minulle paras keino selvitä tähän hetkeen ja pois sieltä surusta oli keskittyä siihen kaikkeen mitä nyt voin tehdä. Olemme myös läpikäyneet niitä mun ristiriitaisiakin tunteita lapsista, sitä haluanko (ja miten paljon halusin) oikeasti lasta...
Nythän me olemme eläneet lähes vuoden hoidoitta, kaksin ja nauttineet siitä. Emme ole kertaakaan edes miettineet, että lähdetäänkö jatkamaan lahjasoluilla tai muutenkaan...ja tämä on kyllä omalta kohdalta vahvistanut päätöstä, ettemme enää lähde hoitoihin...kyllä tästä elämästä pitää nauttiakin, enkä oikeasti enää halua siihen rumbaan ja suohon takaisin. Mä oon sieltä tapellu itteni ylös, enkä kyllä takaisin lähde. Huomenna olis polille aika, kysta on oikkuillut joten saa nähdä mitä tapahtuu...mut huomenna siitä enempi.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Liebster award
Kiitokset Spukka, suunnittelemattomuuksissaankin-blogista ja Illusia, toiveissa-blogistahaasteesta. Nyt olen sen verran laiska etten ketään haasta, mutta vastailenpa nyt kerralla kummankin kysymyksiin...
Ensin Spukkan kysymykset...
1.Tärkein asia minkä olet oppinut blogitaipaleesi aikana?Ensin Spukkan kysymykset...
Elämä on arvaamaton, vaikka kuinka suunnittelet ja luulet elämän menevän tiettyyn suuntaan niin se ei aina niin mene...tämä oli mun kaltaiselle perfektionisti/kaikensuunnittelevalle vaikea hyväksyä, mutta kun hyväksyin sen etten mä voi vaikuttaa kaikkeen niin eläminen helpottui
2. Mikä vuodenaika kuvaa sinua parhaiten?
Syksy, alkusyksy varsinkin (elo-syyskuu) kaunista aurinkoista ja värikästä päivällä, iltaisin pimeetä ja välillä myrskyää
3. Mikä on unelma-ammattisi ja miksi?
Sairaanhoitaja, lastenpuolella...luulin aina etten haluaisi tai pystyisi lasten kanssa työskentelemään, mutta sitä kokeiltuani huomasin että se on "luonnollista" ja helppoa mulle. Lapset on rehellisiä kivuistaan ja oloistaan eri tavalla kuin aikuiset. Hoitoalalle lähteminen oli pikkusen "vahinko", mutta kyllä tää on mun ala niin selvästi että ois pitänyt aiemmin tajuta että tänne mä kuulun
4. Tunnetko olevasi erityisherkkä?
En...
5. Linja-auto vai juna, miksi?
Juna...mutta kyllä linja.autokin käy.
6. Oletko ulkoilmaihminen?
Kyllä, rakastan olla ulkona. En ehkä mitään eräilyä jaksaisi harrastaa mutta ihan tommosta koirien kanssa pööpöilyä pihalla ja metsissä
7. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen?
Tuli tarve purkaa tuntoja lapsettomuudesta...
8. Ärsyttääkö sinua kirjoitusvirheet?
Välillä kyllä, virallisissa teksteissä aina, mutta esim.blogeissa en välttämättä edes huomaa virheitä.
9. Jääkiekko vai jalkapallo?
Jääkiekko, vaikka kyllä mä jalkapallosta isoja kisoja seuraan kanssa
10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta sade?
Syksy, märän asfaltin tuoksu, märkä koira, kuraiset lattiat
11. Oletko onnellinen?
Olen, tällä hetkellä olen onnellinen pitkästä aikaa
Ja sitten Illusian kysymykset :)
2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?
1. Millaisia kokemuksia sinulla on vertaistuesta? Mitä olet siitä saanut? Onko siitä ollut jotain haittaa?
Lapsettomuuden myötä kävin simpukan ryhmässä, sitä en kokenut omakseni varsinkaan kun ryhmäläisiä alkoi raskautua ja itse siellä vaan vuodesta toiseen jökötti muun porukan vaihtuessa....endoryhmästä taas olen tykännyt ja yritänkin mahdollisimman usein päästä mukaan tapaamisiin ja tapahtumiin
2. Mikä on suurin oivallus, jonka olet saanut lapsettomuustaipaleen aikana?
Tähän nyt tulee samaa kun tossa aiemmin, eli Elämä on arvaamaton, vaikka kuinka suunnittelet ja luulet elämän menevän tiettyyn suuntaan niin se ei aina niin mene...tämä oli mun kaltaiselle perfektionisti/kaikensuunnittelevalle vaikea hyväksyä, mutta kun hyväksyin sen etten mä voi vaikuttaa kaikkeen niin eläminen helpottui
3. Onko lapsettomuus aiheuttanut sinussa yksinäisyyden kokemusta? Millä tavalla olet pystynyt korjaamaan yksinäisyyttäsi?
Hoitojen aikaan sai tuntemaan yksinäisyyttä, koska "eikukaanmuatajua,eikukaantiiämitenpaskaolomullaon..." Mulla yksinäisyyden tunne parani, kun uskaltauduin puhumaan läheisille lapsettomuudesta ja miltä se on tuntunut...vähitellen en enää ollutkaan se ulkopuolinen sivustakatsoja vaan sama kaveri kuin ennenkin, mutta erilaisilla kokemuksilla kuin aiemmin
4. Onko lapsettomuus aihettanut sinussa yhteenkuuluvuuden kokemusta? Millaisissa tilanteissa olet kokenut yhteenkuuluvuutta?
Välillä, ihan yllättävissä tilanteissa. Apteekin kassalla kun farmaseutti kertoo omista hoidoistaan ja kyselee miten olen jaksanut omien hoitojen aikaan. Harjoittelussa kun luokkakaveri tulee punktioon...oli oikeesti hiukan outo tilanne kummallekin, mutta hyvin se meni.
5. Kuinka paljon pohdit lukijoita kirjoittaessasi blogia? Vaikuttaako lukijoiden pohtiminen valintoihisi kirjoittaessasi?
Välillä pohdin, vaikuttaa ehkä siltä osin että mietin lukeeko tätä tuttuja...mitä voin kirjoittaa että saan säilytettyä nimettömyyteni...Nykyään mietin myös sitä mitä kirjoittelisin tänne, mutta taidanpa jatkaa samalla "aivottomalla" linjalla ja kirjoitella mitä päähän juolahtaa
6. Millaiseen yhteen sanaan voisit kiteyttää sen, miksi kirjoitat blogia lapsettomuudesta?
Selviytyminen (tää oli mulle henkireikä pahimpina aikoina)
7. Mikä on paras lapsettomuutta koskettava teksti, jonka olet ikinä lukenut?
Nyt kyllä pakko sanoa tähän...ööö...en osaa vastata. Siitä on kohtuu kauan ku oon muuta lapsettomuuteen liittyvää ku muiden blogeja lukenut
8. Millaisia vaikutuksia lapsettomuudella on ollut ystävyyssuhteisiisi?
Olivat aika katkolla pitkän pätkää, eristin itseni kaikista. Nykyään oon kyllä saanut suhteita paikattua ja osasta on tullut läheisimpiäkin kuin ennen.
9. Oletko etsinyt jaksamiseen apua ulkopuolisilta? Millaista apua olet löytänyt ja saanut?
Kävin jonkun aikaa juttelemassa terapeutin kanssa, käytiin läpi tuntemuksia varsinkin viimeisen hoidon jälkeen kun aloitimme elämään kaksin. Käytiin myös läpi sitä miten välillä edelleen mietin että haluanko enää (halusinko) lasta. On auttanut minua käsittelemään omia tuntemuksiani, näitä kohtuullisen sekaviakin ja pääsemään tähän pisteeseen että osaan elää elämääni kaksin mieheni kanssa
10. Mikä on lapsettomuudessa pahinta?
Hoidot, toivottomuus ja epävarmuus.
11. Mikä on lapsettomuudessa parasta?
Se hetki kun huomaat että kyllä tästä selviää ja huomaa ettei se elämä loppunut lapsettomuuteen.
tiistai 13. lokakuuta 2015
Täällä edelleen
Ensimmäinen viikko tupakatta takana..ja ihme mies on edelleen kotona ja nukutaan yöt yhdessä, Eli ehkä mä en niin pirttihirmu ollut kuin luulin...
Pms vaivaa edelleen, mut löysin vihdoin watsapin kautta siskolle laitetuista viesteistä milloin edelliset menkat oli, joten tiedän millon ne on myöhässä (riippuen tietysti miten pitkä mun kierto on)
Mitäs muuta...viimeiset koulutehtävät on palautettu, tutkintotodistushakemus koululle laitettu...ja nyt vaan odottelen. Marraskuussa saan todistuksen ja pääsen sitten hakemaan Valviralta papereita. Huomenna on juttutuokio osastonhoitajan kanssa, josko mulle töitä lohkeaisi...ja jos ei niin sit alan soittelee ympäri sairaalaa ja piinaan osastoja niin kauan että joku luovuttaa ja ottaa mut töihin.
Ensi viikonloppuna lähdetään käymään yhden kasvattajan luona, niin koirasuunnitelma etenee edelleen ja kämppiä ollaan käyty katsomassa...vielä ei se unelmakämppä ole tullut vastaan, mutta uskoisin että kyllä me se vielä saadaan ja sen jälkeen pikku pentu meille tepastelemaan. Ja ennen sitä tepastelijaa, me lähdetään käymään venetsiassa ihan kaksin.
Eli ei enää surkuttelua, kylmissäni olen edelleen ja iho on ihan kaameessa kunnossa (joku allerginen reaktio, kun vaan tietäisin mikä sen tällä kertaa aiheutti).
Sitten lopuksi pieni pohdinta, jonka joku aika sitten facessakin jaoin
Mulla oikeesti on aika hyvin asiat nykyään...ja on aina ollutkin, on vaan jäänyt huomaamatta ku surkuttelin lapsettomuutta. Tää vuos on tehnyt mulle armottoman hyvää, oon oppinut elämään itseni kanssa. Oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen oppinut olemaan rehellinen läheisilleni...ja ennenkaikkea itselleni.
Mulle teki hyvää luovuttaa ja tutkailla mitä oikeasti haluan, sillä sen verran syvällä olin noissa hoidoissa ja lapsettomuudessa, etten oikeasti enää nähnyt "metsää puilta". En enää tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan...jossain välissä lapsenkaipuu oli muuttunut ihan muuksi, ei se enää ollut kaipuuta vaan enemmän mun perfektionismia jota vitutti ku ei onnistuttu...en suostu sanomaan että se ois ollu pakkomielteistä, mutta kyllä jossain rajoilla mentiin... Mä oon onnellinen että päätettiin hengähtää ja kokeilla elämää kaksin...ja etsiä uusia haaveita elämäämme.
Tulipa taas sekavaa juttua, mut tämmösiä täällä.
Pms vaivaa edelleen, mut löysin vihdoin watsapin kautta siskolle laitetuista viesteistä milloin edelliset menkat oli, joten tiedän millon ne on myöhässä (riippuen tietysti miten pitkä mun kierto on)
Mitäs muuta...viimeiset koulutehtävät on palautettu, tutkintotodistushakemus koululle laitettu...ja nyt vaan odottelen. Marraskuussa saan todistuksen ja pääsen sitten hakemaan Valviralta papereita. Huomenna on juttutuokio osastonhoitajan kanssa, josko mulle töitä lohkeaisi...ja jos ei niin sit alan soittelee ympäri sairaalaa ja piinaan osastoja niin kauan että joku luovuttaa ja ottaa mut töihin.
Ensi viikonloppuna lähdetään käymään yhden kasvattajan luona, niin koirasuunnitelma etenee edelleen ja kämppiä ollaan käyty katsomassa...vielä ei se unelmakämppä ole tullut vastaan, mutta uskoisin että kyllä me se vielä saadaan ja sen jälkeen pikku pentu meille tepastelemaan. Ja ennen sitä tepastelijaa, me lähdetään käymään venetsiassa ihan kaksin.
Eli ei enää surkuttelua, kylmissäni olen edelleen ja iho on ihan kaameessa kunnossa (joku allerginen reaktio, kun vaan tietäisin mikä sen tällä kertaa aiheutti).
Sitten lopuksi pieni pohdinta, jonka joku aika sitten facessakin jaoin
Joku viisas (äitini) joskus mulle sanoi "mieti mitä saat jos luovut..."...no mitäpä minä sain...
- Uusia ystäviä ja ihmisiä elämääni
- Sisarukset, vanhemmat ja puoliso tuli läheisimmiksi kuin ennen (myös ne ei biologiset sisarukset käly Hymiö heart )
- Huomasin osaavani paljon asioita, joita en ennen tajunnut osaavani
- Olen myös huomannut, että tää oma kroppa on ihan kiva vaikkei olekaan täydellinen
- Uusia haaveita ja suunnitelmia
- Uudenlaisen vapauden elämässäni
ja melkein oon jo saanu tutkinnonkin...
- Uusia ystäviä ja ihmisiä elämääni
- Sisarukset, vanhemmat ja puoliso tuli läheisimmiksi kuin ennen (myös ne ei biologiset sisarukset käly Hymiö heart )
- Huomasin osaavani paljon asioita, joita en ennen tajunnut osaavani
- Olen myös huomannut, että tää oma kroppa on ihan kiva vaikkei olekaan täydellinen
- Uusia haaveita ja suunnitelmia
- Uudenlaisen vapauden elämässäni
ja melkein oon jo saanu tutkinnonkin...
Ehkä pitää välillä luovuttaa, kun noinkin paljon hyvää voi saada.
Ja lopuksi, pitäisi aina muistaa että äidit ovat yllättävän viisaita Hymiö heart
Ja lopuksi, pitäisi aina muistaa että äidit ovat yllättävän viisaita Hymiö heart
Mulla oikeesti on aika hyvin asiat nykyään...ja on aina ollutkin, on vaan jäänyt huomaamatta ku surkuttelin lapsettomuutta. Tää vuos on tehnyt mulle armottoman hyvää, oon oppinut elämään itseni kanssa. Oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja olen oppinut olemaan rehellinen läheisilleni...ja ennenkaikkea itselleni.
Mulle teki hyvää luovuttaa ja tutkailla mitä oikeasti haluan, sillä sen verran syvällä olin noissa hoidoissa ja lapsettomuudessa, etten oikeasti enää nähnyt "metsää puilta". En enää tuntenut itseäni enkä tiennyt mitä haluan...jossain välissä lapsenkaipuu oli muuttunut ihan muuksi, ei se enää ollut kaipuuta vaan enemmän mun perfektionismia jota vitutti ku ei onnistuttu...en suostu sanomaan että se ois ollu pakkomielteistä, mutta kyllä jossain rajoilla mentiin... Mä oon onnellinen että päätettiin hengähtää ja kokeilla elämää kaksin...ja etsiä uusia haaveita elämäämme.
Tulipa taas sekavaa juttua, mut tämmösiä täällä.
perjantai 9. lokakuuta 2015
hermoraunio pt2
Ei helpota olot ei yhtään...oon kyllä ollu polttamatta, mut sais ne pirun menkat alkaa jo...tää surkuttelussa eläminen on ihan perseestä. Mä itkee tillitän ihan koko ajan...kaik vaan tuntuu olevan mua vastaan...lueskelin vanhoja tekstejä ja itkin niille, lisäks vittuunnuin ja itkin kommenteille mitä oon saanu...eli mä itken koko ajan. Lisäks mä palelen aivan järkyttävästi, johtunee yllättäen tulleista pakkasista, meillä ei näköjään taloyhtiö pistä lämpöjä päälle ennenku tänne jäätyy (ja nyt alkaa vituttaa ku pitää kylmässä elää)
Mä jotenkin toivoin et tässä vaiheessa mulla ois tiedossa duunipaikka, no ei ole...se stressaa aivan järkyttävästi. Mä jotenkin ootin et elämä pysyis yhtä seesteisenä ja mukava kun se on ollut kesästä saakka, mut ei...pimeet illat saa mut masistelemaan ja inhoomaan tätä kaikkea paskaa elämässäni...ja kaiken lisäks mä oon alkanu miettimään, oisinko voinu koulusta suoritua paremmin jos ei oltais oltu hoidoissa koko aikaa...oonko mä ton hormonihelvetin aikana pilannut myös urani?
Mä jotenkin toivoin et tässä vaiheessa mulla ois tiedossa duunipaikka, no ei ole...se stressaa aivan järkyttävästi. Mä jotenkin ootin et elämä pysyis yhtä seesteisenä ja mukava kun se on ollut kesästä saakka, mut ei...pimeet illat saa mut masistelemaan ja inhoomaan tätä kaikkea paskaa elämässäni...ja kaiken lisäks mä oon alkanu miettimään, oisinko voinu koulusta suoritua paremmin jos ei oltais oltu hoidoissa koko aikaa...oonko mä ton hormonihelvetin aikana pilannut myös urani?
tiistai 6. lokakuuta 2015
Hermoraunio
Taisin tossa joku aika sitten täälläkin tunnustaa, että oon sortunut tupakoimaan taas kerran...nyt sitten epätoivoisesti vierottaudun nikotiinista kertaheitolla. Arvatkaa vaan miten hyväntuulinen ja maailmaa rakastava mä nyt sit oon...enpä muistanu miten vittumaiseks akaks muutun ku tämmösen fiksun teon teen.
Tän ihanuuden lisäks, jonkinasteinen pms-oireilu puskee päälle. Luulisin että menkat on tulossa...ei nimittäin ole minkäänlaista hajua milloin mulla ne viimeks oli...no tässä kuuden viikon sisällä joskus, sen verran oon kartalla. Ja tämänkin muistan vaan siks, että harjoittelun aikana on menkat kertaalleen tullut...eli olettaisin että piakkoin pitäisi vuodon alkaa.
Lisäks mua on vaivannut vittumainen "lonkka"kipu. En tiiä oikkuaako endo, vai toi kysta vai onko joku muu osa menossa vituiks. Kipeetä kuitenkin tekee ja tätä on jatkunu kolmatta viikkoa jo. Vuosisada pisin ovulaatiokipu? Ehkä toi rupunen munasarja pullauttaa vihdoin viimeiset munasolut itestään pihalle ja lopettaa toimintansa.
Pientä ahdistusta tunnen opintojen loppumisesta ja siitä etten tiedä yhtään onko töitä tarjolla. Yks fiksu opettaja päätti pelotella meitä sillä että nykyään isommissa kaupungeissa on ylitarjontaa sairaanhoitajista. Joten tässä nikotiinintuskaisessa maailmakaatuupäälle-mielentilassa olen tullut tulokseen että valmistun muutaman viikon päästä työttömäksi
Eli nyt oon kyllä oon helevetin vihainen, mutta en kylläkään siitä etten lapsia ole saanut...vaan tyhmyydestä ku menin uudestaan tupakoimaan enkä muistanut miten paskamaista tää lopetus on.
Tän ihanuuden lisäks, jonkinasteinen pms-oireilu puskee päälle. Luulisin että menkat on tulossa...ei nimittäin ole minkäänlaista hajua milloin mulla ne viimeks oli...no tässä kuuden viikon sisällä joskus, sen verran oon kartalla. Ja tämänkin muistan vaan siks, että harjoittelun aikana on menkat kertaalleen tullut...eli olettaisin että piakkoin pitäisi vuodon alkaa.
Lisäks mua on vaivannut vittumainen "lonkka"kipu. En tiiä oikkuaako endo, vai toi kysta vai onko joku muu osa menossa vituiks. Kipeetä kuitenkin tekee ja tätä on jatkunu kolmatta viikkoa jo. Vuosisada pisin ovulaatiokipu? Ehkä toi rupunen munasarja pullauttaa vihdoin viimeiset munasolut itestään pihalle ja lopettaa toimintansa.
Pientä ahdistusta tunnen opintojen loppumisesta ja siitä etten tiedä yhtään onko töitä tarjolla. Yks fiksu opettaja päätti pelotella meitä sillä että nykyään isommissa kaupungeissa on ylitarjontaa sairaanhoitajista. Joten tässä nikotiinintuskaisessa maailmakaatuupäälle-mielentilassa olen tullut tulokseen että valmistun muutaman viikon päästä työttömäksi
Eli nyt oon kyllä oon helevetin vihainen, mutta en kylläkään siitä etten lapsia ole saanut...vaan tyhmyydestä ku menin uudestaan tupakoimaan enkä muistanut miten paskamaista tää lopetus on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)