Mä oon vuonna -95 käynyt nuorisotalolla kattomassa Apulantaa, muistan mitä tunteita se keikka herätti, muistan sen ajan niin hyvin...kesän kun asuttiin Jenkeissä, syksyn kun lukio alkoi ja Apulannan. Mulla oli c-kasetille nauhoitettuna kaverilta Attack of the A.L people levy, jonka jouduin pariinkin kertaan uudelleen nauhoittamaan koska nauhat kului puhki niistä miljoonista kuuntelukerroista. Sanat ja sävelet iski suoraan teini-ikäiseen minuun...ja toi levy tulee mulle olemaan se fiilistelylevy nuoruuteen.
Tätä kuunneltiin aina viikot kun oltiin lauantaina pyöritty torilla ja ihastuttu ja rakastuttu taas kerran niin täysin kuin teini-ikäisen sydämellä voi. Ja silloinhan sitä ihastui niin täysillä, tunteet heilui ja kaikki tunnettiin niin raa'asti ja vahvasti kaikki...ja elämän suurimmat murheet olivat katsoiko toi poika mua :) Niin herkkää ja raastavaa ne ihastukset oli.
Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin elokuviin tulee elokuva Tuukka Temosen Teit meistä kauniin. Mitä tyttö voi tehdä, pakkohan se on nähdä. Ja mikä nostalgiareissu tuo leffa olikaan. Elokuva sai mut itkemään ja nauramaan, sai mut takaisin niihin tunteisiin ja fiiliksiin mitä silloin itse elin. Ja pakko myöntää, kyllähän se leffan Tuukka oli kuin omat teini-iän ihastukseni...taisipa niiltä vuosilta poikakaverikin olla ihan samasta muotista tehty. Johtunee sen ajan ihastuksestani Temoseen...siinä vaan oli sitä jotain mikä muhun iski.
Ihana muistutus siitä miten elämästä pystyi nauttimaan täysillä, täydellä sydämellä ilman säröjä ja haavoja, siihen yritän palata kaikkien näiden vuosien ja vaikeuksien jälkeen.
Enpä voi sanoa kuin kiitokset tuosta leffasta, kiitokset siitä miten sain muistutuksen siitä mitä silloin olin ja mitä voin vieläkin olla...sillä teit meistä kauniin, teit unelmaa teit parempaa...
ja traileria
Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
perjantai 30. syyskuuta 2016
maanantai 19. syyskuuta 2016
kaksi vuotta sitten
"Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää."
Noin kirjoitin kaksi vuotta sitten, ennen viimeistä hoitoamme. Niinhän siinä sitten kävi, sen hoidon myötä elämämme muuttui...ei niinkuin lapsettomuusblogin toivoisi muuttuvan, vaan sinne toiseen suuntaan. Joskus aikoinaan olen kirjoittanut, että hoidoissa olo ja lapsettomuus tuntuu kuin junnaisi asemalla (joku kommentoikin että tulee mielikuva sellaisesta neuvostoliiton juna-asemasta, harmaasta ja synkästä missä lapsettomat junnaa). Junia tulee ja menee, mutta mikään ei ole se oma juna, jonka kyytiin pääsisi...joka kerta ovelta käännytetään pois. Hoitojen päätyttyä olisi ollut helppo jäädä siihen tilaan möyrimään, surkutella kohtaloaan ja sulkeutua muulta elämältä. Meillä päätettiin toisin, me lähdettiin "asemalta" ovet paukkuen.
Mutta se menneistä, eipä noita enää tarvitse muistella...on hyvä muistaa missä on oltu, mutta niihin on turha liikoja takertua.
Elämä porskuttaa eteenpäin vauhdilla, miehen työ vakinaistettiin, mulla alkoi avoimen opinnot ja töissä riittää kiirettä. Nyt oon vähän miettinyt että pitäisiköhän mun tälle blogille jotain järkevää suuntaa keksiä...vaikka kyllähän näitä diibadaabojakin voin kirjoitella, mut jotenkin itse kaipaisin jotain suuntaa tälle blogille...
Noin kirjoitin kaksi vuotta sitten, ennen viimeistä hoitoamme. Niinhän siinä sitten kävi, sen hoidon myötä elämämme muuttui...ei niinkuin lapsettomuusblogin toivoisi muuttuvan, vaan sinne toiseen suuntaan. Joskus aikoinaan olen kirjoittanut, että hoidoissa olo ja lapsettomuus tuntuu kuin junnaisi asemalla (joku kommentoikin että tulee mielikuva sellaisesta neuvostoliiton juna-asemasta, harmaasta ja synkästä missä lapsettomat junnaa). Junia tulee ja menee, mutta mikään ei ole se oma juna, jonka kyytiin pääsisi...joka kerta ovelta käännytetään pois. Hoitojen päätyttyä olisi ollut helppo jäädä siihen tilaan möyrimään, surkutella kohtaloaan ja sulkeutua muulta elämältä. Meillä päätettiin toisin, me lähdettiin "asemalta" ovet paukkuen.
Mutta se menneistä, eipä noita enää tarvitse muistella...on hyvä muistaa missä on oltu, mutta niihin on turha liikoja takertua.
Elämä porskuttaa eteenpäin vauhdilla, miehen työ vakinaistettiin, mulla alkoi avoimen opinnot ja töissä riittää kiirettä. Nyt oon vähän miettinyt että pitäisiköhän mun tälle blogille jotain järkevää suuntaa keksiä...vaikka kyllähän näitä diibadaabojakin voin kirjoitella, mut jotenkin itse kaipaisin jotain suuntaa tälle blogille...
maanantai 5. syyskuuta 2016
Muutos minussa
"Herään illalla nukahdan aamulla
Elän valveunessa Mä olen yksinään vaik metro täynnä on ihmisii Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii Ei oo olemassa kummituksii Eiks nii ? Jos mä oon oikee miks kadulla mun läpi kävellään"
Elän valveunessa Mä olen yksinään vaik metro täynnä on ihmisii Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii Ei oo olemassa kummituksii Eiks nii ? Jos mä oon oikee miks kadulla mun läpi kävellään"
Joskus kirjoitin (tai ainakin meinasin kirjoittaa..) miten toi Sannin biisi kolahtaa. Miten tunnen olevani täysin olematon, miten en kuulu mihinkään ja elän elämääni kuin unessa, en tunne oikeastaan mitään, mikään ei tuntunut miltään. Edettiin turtana hoidoista hoitoihin, itseäni piikitellen, lääkkeitä napsien ja kivuista kärsien. Käperryin sisäänpäin, luullen siten suojelevani itseäni. Olin kuin varjo itsestäni...
Hoitojen päätyttyä käperryin entistä enemmän itseeni, en tiennyt miten ja kelle purkaa oloani. Kuka voisi ymmärtää miltä tuntuu kun jäädään lapsettomiksi? Kuka oikeasti voi sellaista tajuta, jos ei itse siinä tilanteessa ole että on vaan nostettava kädet pystyyn ja lopetettava. Näin jälkikäteen voin sanoa etten edes itse aikoinani tajunnut miltä se tuntuu, miltä tuntuu oikeasti sanoa "minusta ei tule äitiä" ja tietää että se on totta. Monesti olen kirjoittanut blogiinikin ennen tuota hetkeä, miten hyväksyin lapsettomaksi jäämisen...mutta en sitä kyllä hyäksynyt, sillä edelleen tein kaikkeni etten jäisi lapsettomaksi.
Noina piinan ja toivottomuuden vuosina (joo noinkin nätillä nimellä niitä kutsun nykyään) menetin itsetuntoni, kadotin luottamuksen itseeni ja vähitellen aloin inhoamaan kroppaani...sekä itseäni muutenkin. Lihoin, jo lääkkeet tekivät turvotusta kropalle, mutta kyllä minä muutenkin lihoin...hukutin suruani ruokaan ja samalla piilouduin läskieni taakse. Hiukseni annoin kasvaa, pitkän tukan taakse on helppo piiloutua. Vaatteet olivat mustaa, harmaata ja muuta neutraalia väriä, sillä liika värikkyys kiinnittää huomion. Ja ei pidä unohtaa pakkelikerrosta naamalla, sillä eihän kukaan saa nähdä pienintäkään virhettä ihossa...vaan se kaikki pitää peittää meikillä, niin paksulti ettei enää hyvältä edes näytä.
Hoitojen loppu vaiheessa aloin aktiivisemmin liikkumaan, kiinnitin entistä enemmän huomiota mitä suuhuni pistän ja vähitellen aloin laihtumaan. Pätkä pätkältä lyhensin tukkaani, huomasin ettei sen taakse kannata piiloutua...en kuitenkaan vielä uskaltanut liikoja muuttua, sillä ei minua tule huomata. Minun piti hävitä massaan, etten kiinnitä huomiota ettei kukaan huomaisi että olen lapseton. Hoitojen loputtua värjäsin tukkani takaisin punaiseksi, kirkkaan punaiseksi...sellaiseksi kuin se oli monia vuosia sitten, silloin kuin olin vielä "huoleton" nuori nainen. Ja noin puoli vuotta hoitojen lopusta kävin kampaajalla, sanoin että on aika muuttaa tyyli, leikataan pois niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mallin on muututtava kokonaan. Sillä halusin muuttua, halusin lopullisesti jättää lapsettomuushoidot ja sen aikaisen "minut" taakseni...halusin olla uusi ihminen, en enää harmaa varpunen vaan paratiisilintu, joka erottuu massasta.
Entä nyt...olen avoimesti kertonut olevani lapseton, olen avoimesti kertonut meidän olleen hoidoissa. Tukkani on lyhyt ja kirkkaan pinkki, meikkaan satunnaisesti ja silloinkin aika niukasti. Olen minä, enkä enää välitä huomaako joku minut vai ei...en välitä mitä minusta ajatellaan. Elän niinkuin minusta hyvälle tuntuu. Teen työtä, josta pidän. Vapaa-aikani käytän asioihin joistan nautin. Syön mitä haluan, en enää rajoita itseltäni mitään...ja yllättäen en enää ole lihonut, paino valuu hitaasti alaspäin ja kroppa kiinteytyy liikunnan ansiosta. En enää rääkkää kroppaani, vaan teen asioita joista nautin...enkä enää pakota itseäni mihinkään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)