sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Uusi elämä

Useamman viikon vanhempien nurkissa asuneena pääsin vihdoin omaan asuntoon. Pelottaa, jännittää...Ja olo on helpottunut.
Tavarat on levällään, osa kaapeissa, osa omilla paikoillaan, loput ikean pusseissa. Taulut pakattuna ja seinät tyhjinä...Outo tunne, asunto on kuin minä, sekaisin ja odottaa että asiat alkavat rullata eteenpäin ja elämä uudessa muodossaan alkaa.


torstai 17. marraskuuta 2016

Ero

Asumusero, avioerohakemus täytetty...niin päättyi tämä taru. Ei vihaa, ei katkeruutta... vain loppu. Siirryn sivuun kasaamaan elämääni, ehkä palaan joskus.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Kriisi

Syy hiljaisuuteen kriisi elämässä, parisuhteessa. En nyt enempiä lähde avaamaan, kerron kun pahin on ohi ja asiat sulkeutuneet.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Teit meistä kauniin

Mä oon vuonna -95 käynyt nuorisotalolla kattomassa Apulantaa, muistan mitä tunteita se keikka herätti, muistan sen ajan niin hyvin...kesän kun asuttiin Jenkeissä, syksyn kun lukio alkoi ja Apulannan. Mulla oli c-kasetille nauhoitettuna kaverilta Attack of the A.L people levy, jonka jouduin pariinkin kertaan uudelleen nauhoittamaan koska nauhat kului puhki niistä miljoonista kuuntelukerroista. Sanat ja sävelet iski suoraan teini-ikäiseen minuun...ja toi levy tulee mulle olemaan se fiilistelylevy nuoruuteen.

Tätä kuunneltiin aina viikot kun oltiin lauantaina pyöritty torilla ja ihastuttu ja rakastuttu taas kerran niin täysin kuin teini-ikäisen sydämellä voi. Ja silloinhan sitä ihastui niin täysillä, tunteet heilui ja kaikki tunnettiin niin raa'asti ja vahvasti kaikki...ja elämän suurimmat murheet olivat katsoiko toi poika mua :) Niin herkkää ja raastavaa ne ihastukset oli.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin elokuviin tulee elokuva Tuukka Temosen Teit meistä kauniin. Mitä tyttö voi tehdä, pakkohan se on nähdä. Ja mikä nostalgiareissu tuo leffa olikaan. Elokuva sai mut itkemään ja nauramaan, sai mut takaisin niihin tunteisiin ja fiiliksiin mitä silloin itse elin. Ja pakko myöntää, kyllähän se leffan Tuukka oli kuin omat teini-iän ihastukseni...taisipa niiltä vuosilta poikakaverikin olla ihan samasta muotista tehty. Johtunee sen ajan ihastuksestani Temoseen...siinä vaan oli sitä jotain mikä muhun iski.

Ihana muistutus siitä miten elämästä pystyi nauttimaan täysillä, täydellä sydämellä ilman säröjä ja haavoja, siihen yritän palata kaikkien näiden vuosien ja vaikeuksien jälkeen.

Enpä voi sanoa kuin kiitokset tuosta leffasta, kiitokset siitä miten sain muistutuksen siitä mitä silloin olin ja mitä voin vieläkin olla...sillä teit meistä kauniin, teit unelmaa teit parempaa...

ja traileria


maanantai 19. syyskuuta 2016

kaksi vuotta sitten

"Onko oikein mennä vielä kerran hoitoihin, kun en ole varma haluanko äidiksi? Sillä meille tämä hoito on viimeinen, sen jälkeen voin sanoa että kaikki keinot on kokeiltu ja saan elää elämääni...itsekkäästi vapaudestani nauttien. Tuleva hoito ei ole meidän viimeinen oljenkorsi, se on meille päätös tälle asialle...se on tämän tarinan loppu, jota en pelkää."

Noin kirjoitin kaksi vuotta sitten, ennen viimeistä hoitoamme. Niinhän siinä sitten kävi, sen hoidon myötä elämämme muuttui...ei niinkuin lapsettomuusblogin toivoisi muuttuvan, vaan sinne toiseen suuntaan. Joskus aikoinaan olen kirjoittanut, että hoidoissa olo ja lapsettomuus tuntuu kuin junnaisi asemalla (joku kommentoikin että tulee mielikuva sellaisesta neuvostoliiton juna-asemasta, harmaasta ja synkästä missä lapsettomat junnaa). Junia tulee ja menee, mutta mikään ei ole se oma juna, jonka kyytiin pääsisi...joka kerta ovelta käännytetään pois. Hoitojen päätyttyä olisi ollut helppo jäädä siihen tilaan möyrimään, surkutella kohtaloaan ja sulkeutua muulta elämältä. Meillä päätettiin toisin, me lähdettiin "asemalta" ovet paukkuen.

Mutta se menneistä, eipä noita enää tarvitse muistella...on hyvä muistaa missä on oltu, mutta niihin on turha liikoja takertua.

Elämä porskuttaa eteenpäin vauhdilla, miehen työ vakinaistettiin, mulla alkoi avoimen opinnot ja töissä riittää kiirettä. Nyt oon vähän miettinyt että pitäisiköhän mun tälle blogille jotain järkevää suuntaa keksiä...vaikka kyllähän näitä diibadaabojakin voin kirjoitella, mut jotenkin itse kaipaisin jotain suuntaa tälle blogille...

maanantai 5. syyskuuta 2016

Muutos minussa

"Herään illalla nukahdan aamulla
Elän valveunessa Mä olen yksinään vaik metro täynnä on ihmisii Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii Ei oo olemassa kummituksii Eiks nii ? Jos mä oon oikee miks kadulla mun läpi kävellään"

Joskus kirjoitin (tai ainakin meinasin kirjoittaa..) miten toi Sannin biisi kolahtaa. Miten tunnen olevani täysin olematon, miten en kuulu mihinkään ja elän elämääni kuin unessa, en tunne oikeastaan mitään, mikään ei tuntunut miltään. Edettiin turtana hoidoista hoitoihin, itseäni piikitellen, lääkkeitä napsien ja kivuista kärsien. Käperryin sisäänpäin, luullen siten suojelevani itseäni. Olin kuin varjo itsestäni...

Hoitojen päätyttyä käperryin entistä enemmän itseeni, en tiennyt miten ja kelle purkaa oloani. Kuka voisi ymmärtää miltä tuntuu kun jäädään lapsettomiksi? Kuka oikeasti voi sellaista tajuta, jos ei itse siinä tilanteessa ole että on vaan nostettava kädet pystyyn ja lopetettava. Näin jälkikäteen voin sanoa etten edes itse aikoinani tajunnut miltä se tuntuu, miltä tuntuu oikeasti sanoa "minusta ei tule äitiä" ja tietää että se on totta. Monesti olen kirjoittanut blogiinikin ennen tuota hetkeä, miten hyväksyin lapsettomaksi jäämisen...mutta en sitä kyllä hyäksynyt, sillä edelleen tein kaikkeni etten jäisi lapsettomaksi.

Noina piinan ja toivottomuuden vuosina (joo noinkin nätillä nimellä niitä kutsun nykyään) menetin itsetuntoni, kadotin luottamuksen itseeni ja vähitellen aloin inhoamaan kroppaani...sekä itseäni muutenkin. Lihoin, jo lääkkeet tekivät turvotusta kropalle, mutta kyllä minä muutenkin lihoin...hukutin suruani ruokaan ja samalla piilouduin läskieni taakse. Hiukseni annoin kasvaa, pitkän tukan taakse on helppo piiloutua. Vaatteet olivat mustaa, harmaata ja muuta neutraalia väriä, sillä liika värikkyys kiinnittää huomion. Ja ei pidä unohtaa pakkelikerrosta naamalla, sillä eihän kukaan saa nähdä pienintäkään virhettä ihossa...vaan se kaikki pitää peittää meikillä, niin paksulti ettei enää hyvältä edes näytä.

Hoitojen loppu vaiheessa aloin aktiivisemmin liikkumaan, kiinnitin entistä enemmän huomiota mitä suuhuni pistän ja vähitellen aloin laihtumaan. Pätkä pätkältä lyhensin tukkaani, huomasin ettei sen taakse kannata piiloutua...en kuitenkaan vielä uskaltanut liikoja muuttua, sillä ei minua tule huomata. Minun piti hävitä massaan, etten kiinnitä huomiota ettei kukaan huomaisi että olen lapseton. Hoitojen loputtua värjäsin tukkani takaisin punaiseksi, kirkkaan punaiseksi...sellaiseksi kuin se oli monia vuosia sitten, silloin kuin olin vielä "huoleton" nuori nainen. Ja noin puoli vuotta hoitojen lopusta kävin kampaajalla, sanoin että on aika muuttaa tyyli, leikataan pois niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mallin on muututtava kokonaan. Sillä halusin muuttua, halusin lopullisesti jättää lapsettomuushoidot ja sen aikaisen "minut" taakseni...halusin olla uusi ihminen, en enää harmaa varpunen vaan paratiisilintu, joka erottuu massasta.

Entä nyt...olen avoimesti kertonut olevani lapseton, olen avoimesti kertonut meidän olleen hoidoissa. Tukkani on lyhyt ja kirkkaan pinkki, meikkaan satunnaisesti ja silloinkin aika niukasti. Olen minä, enkä enää välitä huomaako joku minut vai ei...en välitä mitä minusta ajatellaan. Elän niinkuin minusta hyvälle tuntuu. Teen työtä, josta pidän. Vapaa-aikani käytän asioihin joistan nautin. Syön mitä haluan, en enää rajoita itseltäni mitään...ja yllättäen en enää ole lihonut, paino valuu hitaasti alaspäin ja kroppa kiinteytyy liikunnan ansiosta. En enää rääkkää kroppaani, vaan teen asioita joista nautin...enkä enää pakota itseäni mihinkään.


sunnuntai 21. elokuuta 2016

Syksy

Tiedän että moni inhoaa jo tätä aikaa vuodesta, kun syksy kolkuttelee ovella...illat pimenee, säät viilenee ja kesä kuihtuu pois. Minä pidän tästä ajasta, vielä ei ole harmaata ja rumaa, mutta on kuitenkin ihanan pimeät illat ja jo alkavan syksyn tuoksu ilmassa. Aamut on ihanan kirpeitä lenkkeillä koirien kanssa (vaikka kyllä välillä korpeaa nousta viideltä rämpimään ulos).
Pimeinä iltoina on ihana polttaa kynttilöitä ja kääriytyä sohvan nurkkaan hyvää kirjaa lukemaan, vaikka syksyn lukemisto nyt koostuukin tenttikirjoista mut väliin kyl mahtuu hömppääpömppääkin. Vielä kun olisi oma takka johon laittaa tulet niin siinäpä syksyn kylmyys ja pimeys unohtuisi...no ehkä vielä joskus tulevaisuudessa sekin on.

Syksyllä olisi ihana lähteä etelään, auringon lämpöön ja nauttimaan rennosta olosta. Harmi ettei tänä vuonna se onnistu...Tallinnaan mennään käymään syyskuulla. Mutta loppuvuosi sitten meneekin töissä. Säästellään ensi vuoden reissu(j)a varten...ja uutta sänkyä olis tarkoitus ostaa loppuvuodesta.

Mitä minä sitten syksyllä teen, ettei se niin masenna. En oikeestaan mitään, otan syksyn vastaan sellaisena kuin se tulee, teen töitä, opiskelen, kuntoilen ja nautin vapaista kun niitä on. Jotenkin helppoa elää näin, ei sinänsä mitään paineita mistään...ei suuria odotuksia, eikä pelkoja mistään. Arkea piristetään leffailloilla ja ravintolakäynneillä, välillä tehdään speliaalimpaa...käydään pakohuoneessa tai teatterissa tai jääkiekkopeleissä. Ei mitään liian ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaisia piristyksiä joiden avulla rankatkin päivät jaksaa töissä.

Elämä lapsettomuuden kanssa on erilaista näin hoitojen jälkeen kuin hoitojen aikana, jos vaan silloin olisin tietänyt että elämä voi olla palkitsevaa ja rikasta ilman lastakin, olisi ollut helpompaa...en tiedä olisinko mitään tehnyt toisin, mutta ainakaan en olisi niin peläten ja itkien elänyt elämääni.

lauantai 13. elokuuta 2016

Tuttu potilas

Tää nyt on tämmönen omaa pohdintaa ja ajatuksia vaan, mut kuitenkin... Mä siis on sairaalassa töissä, yliopistollisen sairaalan heräämössä...eli leikkurista porukka tulee tokkuraansa selvittelemään mun ja työkavereiden hoiviin.

Kyllähän mä hoitajaksi valmistuessa tiesin, että saattaa tuttuja tulla töissä vastaan...mutta jotenkin se vaan unohtui ajan myötä, niin paljon vanhuspuolen töitä tehnyt niin siellä tutut on enemmänkin omaisen ominaisuudessa.
No tämän kesän aikana olen törmännyt lähisukulaisiin, kavereihin, tuttuihin, kavereiden sukulaisiin ja blogi-/facetuttuihin. Näitä lähituttuja en tietenkään ole hoitanut, olen myös parin tutun vanhempien/puolison kohdalla tehnyt päätöksen etten osallistu hoitoon muuta kuin tarvittaessa...johtuen ihan leikkauksen henkilökohtaisuudesta. Nyt kuitenkin on tullut muutama tilanne, joissa tunnistan potilaan mutten tiedä tunteeko potilas minua...ja nämä sinänsä ovat hankalampia tilanteita kuin noi selkeästi kummallekin hankalat tilanteet. Kuitenkin leikkauksen jälkeen olet kipeä, heikko, lähestulkoon muiden armoilla riippuen leikkauksesta ja kivuista. Itse en ole leikkauksissani halunnut tuttuja hoitamaan (kun noita sairaanhoitajia on lähipiirissä jokunen). Nyt en tiedä miten tekisin jos se endoleikkaus tulee eteen...sillä koko henkilökunta on tuttua ja leikkaus aika henkilökohtainen. Ja itselle hankalaksi tilanteen tekee se, että tunnen ihmisen tietyiltä osin todella henkilökohtaisesti, muttemme ikinä ole tavanneet.

Sitten kun leikkaussalin raportilla kuulen miten potilaalla on endometrioosi ja/tai lapsettomuushoitoja taustalla ja kun lisää asiaa tulee huomaan tunnistavani potilaan...ihan vaan sairaushistorian perusteella. Johtuen siitä että endo- ja lapsettomuusryhmissä joihin kuulun keskustellaan todella paljon muistakin sairauksista, ja tulevista operaatioista. Ja hoitajana taas nämä asiat jää mulla mieleen, en ihmisten nimiä muista enkä välttämättä sitä pientä kasvokuvaa jonka keskusteluissa näet...mutta sairaus- ja leikkaushistorian muistan. Eipä siinä paljon mennä esittelemään "terve mä oon feeniks, bloggaaja jonka kanssa ollaan juteltu ummet ja lammet, oon sun iltahoitaja tässä heräämössä" Tai muuta vastaavaa. Mutta toisaalta taas...jotenkin itselle hankala tilanne kun tiedän toisesta niin henkilökohtaisia asioita enkä oikeastaan voi sanoa että "hei, mä oon se jonka kanssa oot jutellut blogissa/facessa..." koska kuka hitto leikkauksen jälkeen tajuaa mistään mitään...itse edelleen väitän olleeni päivystyksen käytävällä nielurisaleikkaukseni jälkeen...ja kuulemma en ole ollut, yksi työkaveri muistaa mut :D

tiistai 9. elokuuta 2016

Syksyn alkua

Mitä meille kuuluu? Ei oikeastaan mitään ihmeempiä, adoptioasiassa ei olla tehty päätöstä tai mitään suuntaan tai toiseen, syksylle on pieni irtiottoreissu varattu. Töissä on kiirettä, perehdytys loppui ja alkoi "itsenäinen" työskentely. Työstäni tykkään ja olen siinä hyvä, siis oikeasti sellainen paikka jossa tunnen osaavani asiani vaikka jokainen päivä on erilainen ja jokainen potilas on erilainen.

Kuntoilun aloitin uusiks, tuli täs alkuvuosi oltua salitta ja nyt hommasin jäsennyyden lähisalille ja uusi treeniohjelma on kassissa, lisäksi muutamat mukavat jumpat valittu vakiojumpiksi...lisäksi ajattelin kokeilla mahdollisimman montaa uutta lajia salin tarjonnasta. Lisäksi avoimen yliopiston kautta aloitan opintoja syyskuulla, eli kiireinen tää syksy tulee olemaan...mutta ei se haittaa. Tykkään tehdä, pitää itseni kiireisenä ja tehdä näitä asioita mistä oon haaveillu.

En oikein tiiä taas mitä kirjoittelis, tää elo on niin tavallista...pitäis ehkä se iltavuoro-postaus tehdä, kun oikeestaan enemmän nykyään iltavuoroo teen. Ehkä muutenkin vois jonkun huikeen idean keksiä...sitä odottaessa. Lapsettomuudesta mulla ei oikein enää oo kirjoitettavaa, se vaan on osa elämää...mut emmä sitä enää ees sinänsä ajattele, raskaanaolevat ei häiritse minua tai hetkauta millään lailla, lasten kanssa töissä viihdyn, eikä edes työkavereiden tai vanhempien kyselyt "onko sinulla omia lapsia?" aiheuta ihmeellisimpiä tunteita, se on kysymys muiden joukossa joita kysytään uusilta työkavereilta tai hoitajalta joka hoitaa leikkauksesta tullutta lastasi.

Mut sen verran kysyn teiltä, oisko kellään mitään lukemisideaa? Tekis mieli joku hyvä kirja lukea, mutta en vaan oo löytänyt mitään hyvää

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Lapsettoman haaveet

Jännä on ollu lukea muutamasta blogista ja keskustelusta, miten lapsettomat ovat lähestulkoon itsekkäitä eläjiä ilman mitään haaveita. Emme ymmärrä miten lapsien kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin lapsettomina. Jos en ole perheellinen, haluan vaan bilettää ja shoppailla (en muuten kummastakaan pahemmin välitä enää, nuorempana kyllä tykkäsin enemmänkin juhlia), löysimme tapaamassa kavereita lounailla ja luemme kirjoja...ja koska emme haaveile lapsesta emme haaveile mistään.
Sannia lainatakseni mitähän vittua? Eikö elämässä muka voi olla mitään muuta haavetta kuin lapsi? Tai mistä ihmeestä tulee toi ikuinen lapsettomien biletys ja shoppailu-elämäntapa? Yhtään lapsetonta en tunne, jotka juosis shoppailemassa ja bilettämässä, samalla tavalla tässä töitä tehdään ja normaalia perhe-elämää eletään kuin lapsellisetkin, meillä vaan ei ole lapsia. Ja vaikka lasten kanssa voi ihan samoja asioita tehdä kuin me lapsettomat, niin kyllä pienen vauvan ja lapsen kanssa on vaikeampi matkustaa tai lähteä lounaalle, kuin ilman lasta.

Itse kävin juuri aika oudonkin keskustelun kaverini kanssa juurikin näistä asioista, hänellä oli kauhea tarve todistaa että pienen lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita kuin hän ilman lasta teki. Kuitenkin samaan hengenvetoon valitteli miten mun elämä on niin helppoo ja pystyn bilettää milloin haluan. Jälkikäteen tätä mietin niin liekköhän taustalla tuossa bilettävät-lapsettomat ajatuksessa se että kyllä jotkut äidit ja isät haluaisi helpommin lähteä juhlimaan kuin pystyvät.

Ja noista haaveista, kyllä vähän huolestuttavaakin on jos elämän ainut haave on lapsi, eikä voi kuvitella että muita haaveita voi olla. Kyllä mulla haaveita ja tavoitteita on, juurikin niiden takia en parikymppisenä voinut kuvitellakaan ryhtyväni äidiksi...ja toisaalta niiden takia pystyn nyt elämään elämääni lapsettomana. Enkä todellakaan kadu, vaikka odotinkin yli kolmenkymmenen ikävuoden ennenkuin edes yritettiin lasta. En myöskään kadu että yritys jätettiin julkisiin hoitoihin, eikä lähdetty yksityiselle. Kyllä kuusi vuotta tuon ympärillä on ihan tarpeeksi aikaa, elämässä on niin paljon muutakin kuin lapsen tekeminen. Vaikka se päätös vaikea on niin pakkohan sitä on elääkin joskus, eikä vaan olla siinä välitilassa ja laskea päiviä kuukautisten ympärillä (sillä sitähän se elämä yrittäessä on)

Mistä minä sitten haaveilen...urasta, jatko-opinnoista, matkoista, omakotitalosta ja isosta omasta pihasta jota myllätä ja jossa koirat voi vapaana temmeltää, ihan tavallisesta elämästä ja ehkä jossain vaiheessa toisen irliksen hommaan (tai kaksi). En haaveile tai halua bilettää ja shoppailla, ei semmoset oikeestaan enää kuulu elämään (shoppailusta en oo oikein ikinä välittänyt ja biletystä nyt tuli nuorempana harrastettua).

Ja näin lopuksi, kyllä minä nykyään olen itsekäskin. Haluan elää elämääni tällaisena kuin se on, enkä toisten odotusten ja ihmetysten mukaan. Haluan nauttia elämästäni ja tehdä asioita, joista nautin enkä halua joka kerta perustella päätöksiäni tai rahan-/ajankäyttöäni vaikkei minulla ole lapsia. Enköhän mä oo tarpeeks "maksanu" siitä että tämmöseen tilanteeseen pääsen ja pystyn nauttimaan elämästäni.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Miten selvisin?

Miten selvisin lapsettomuuden tuskasta? Miten päädyin tähän hetkeen, tähän olotilaan?

Tätä kirjoitusta olen aloittanut, muokannut, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta...ja muokannut...jne jne. On vaikea sanoa mikä helpotti, mikä oli se ratkaiseva asia millä pääsin pahimman yli. Ehkä se oli opinnot, oli pakko puskea eteenpäin, ei voinut rypeä surussa eikä jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä se oli läheiset jotka tukivat, kuuntelivat itkut ja ottivat vastaan kiukun. Ehkä se oli vaan aika?

Tänään kuitenkin sen tajusin, jossain vaiheessa olen "antanut anteeksi" itselleni, olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine "vikoineni". Miten sitten onnistuin tässä, no ainoastaan aika auttaa, en missään välissä ole tietoisesti päättänyt luopua tai unohtaa tai hyväksyä asiaa. Ei sitä voi päättää, eikä sitä voi pakottaa (vaikka itsekin niin luulin, luulin että kun elän oletuksella että huonosti käy niin helpommin asiasta yli pääsen...ei se niin mene) ja vaikka vuosia sitten toistelin että olen ihan sinut asian kanssa, niin pakko myöntää en ollut.

Ei tämän lapsettomuuden kanssa voi olla sinut kunnolla ennenkuin hoidot ja yritys on omalla kohdalla loppuneet. Niin kauan kun on toivoa ja oletusta onnistumisesta, ei voi sanoa että hyväksyy elämänsä lapsettomana, ainakaan täysin. Sillä miten voit hyväksyä asian, jota vastaan edelleen "tappelet".

Ja ei en olisi tätä itselleni tai kellekään muulle halunnut, näin kävi ja pakkohan tämän kanssa oli oppia elämään. Mutta voin kyllä myöntää, että epäilen tämän olevan minulle helpompi kestää kuin monelle muulle...minulle lapsensaaminen ei ollut aina haaveena, itseasiassa en aiemmissa suhteissa edes ajatellut asiaa. Vasta nykyisen miehen kanssa aikoinaan asia tuli puheeksi ja haaveeksi (ja pakkomielteeksi). Jos mulle joku ois kymmenen vuotta sitten sanonut että pistän mielenterveyteni ja kroppani sekaisin saadakseni lapsen, olisin varmaan nauranut päin naamaa..sillä se ei ollut mun haave, minä halusin reissata...nähdä maailmaa ja oppia uutta.

Joten minulle hoitojen loppuminen tarkoitti paluuta vanhoihin haaveisiin, niihin mistä haaveiltiin ennen lasta. Ruvettiin suunnittelemaan matkaa ulkomaille. Keskitin ajatukseni opinnäytetyön loppuun viemiseen, viimeiseen työharjoitteluun ja tehtäviin, Pian valmistuinkin hyvillä arvosanoilla ja oli aika etsiä töitä, löysin ja aloitin työn määräaikaisella sopimuksella ja nyt kesän alusta aloitin jo uudessa työssä. Ruvettiin yhdessä luomaan uudenlaista tulevaisuutta, sellaista elämää mistä puhuttiin suhteen alkuaikoina. Matkailua, harrastuksia, koiria, mökkeilyä (joka on vielä rästissä tältä kesältä), leffoja ja ravintoloita...dinkkuilua kahden työssäkäyvän tuloilla. Ja tällä hetkellä tuntuu että minä elän sitä elämää, mitä mun tuleekin elää...mutkien kautta päädyin tähän.

Ja lopuksi, en tiedä osaanko tai pystynkö mitenkään neuvomaan muita hoidoissa olevia tai niitä, jotka ovat jo hoidoissa pettyneet. Enkä sitä yritäkään, jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja keinonsa selvitä esteistä. Enkä todellakaan osaa neuvoa teitä, joille se lapsi on haaveista suurin...sillä minulle se oli haa muiden joukossa, joten en todellakaan tiedä miten olisin toiminut tai missä tilassa olisin jos lapsi olisi ollut ainut päämäärä mitä elämältä haluan.

Hirveän vaikea kirjoittaa tää teksti, en tiiä miks...kyselkää niin yritän vastailla parhaani mukaan :)

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Aamuvuoron arki

4.30 - 4.50 herätyskello soi...yritän torkuttaa, mutta pienin koirista hyppää jalkopäästä hereillä ja lähtee tökkimään loppulauman hereille. Joten pakko nousta.
5.00 olen saanut vaatteet päälle ja koirat remmeihinsä. Lähdetään ulos, kesäinen ihana auringonpaiste saa koirat ja minut siristelemään silmiä, mutta pian olemme täydessä vauhdissa kävelemässä kohti lampea jonka aamuisin kierrämme.
5.45 takaisin kotona, koirille kipot eteen...taas vaihteeksi koetellaan koirien itsehillintää, kun nuorimmainen ei meinaa kestää paikoillaan kun joutuu lupaa syömiseen odottamaan. Lopulta tämäkin onnistuu ja karvakorvat pääsevät ruokailemaan.
Tässä vaiheessa kahvinkeitin päälle, teen pienen aamutreenin (10-15min.) ja suihkuun. Suihkun jälkeen kananmunat pannulle paistumaan ja kasvisten pilkkomista. Pian pääsen nauttimaan aamupalasta ja kahvista.
6.15 ripsivärit naamaan, vaatteet päälle ja tukka kuivaksi. Pyöräilykypärä kainaloon ja eväät reppuun...koska muistan taas kerran että vuoro alkaakin 7.00 eikä 7.30 kuten koko alkuvuoden on alkanut. Tässä vaiheessa huhuilen myös alakertaan miehelle, jotta nousee ylös koirien seuraksi yläkertaan, ellei miehelläkin ole aamuvuoro.
6.30 pyöräillen kohti työpaikkaa
6.45 työvaatteiden haku ja vaihto, töihin leimaus ja sitten kiireellä hissille ja kohti töitä.
7.00 - 15.00/15.30/16.00 työhommia, potilashuoneesta ja leikkausaikatauluista rippuen joko hirveätä kiirettä tai rauhallisempaa menoa. Välillä lounas- ja kahvitauot, lopulta leimaan itseni ulos, vaihdan omat vaatteet ja lähden polkemaan kohti kotia. Iltapäivällä yleensä jotain välipalaa syön kahvin yhteydessä.

Kotiin tultua haen koirat alakerrasta, käymme lenkillä. Lenkin pituus 30-90min, riippuen onko mies ollut aamuvuorossa vai iltavuorossa...eli kauanko koirat olivat yksin ja milloin viimeisin lenkki oli. Lenkin jälkeen koirille muonat ja sitten meille ruoka tulille.

Vielä muutama viikko sitten klo 18.00 oli päivällinen ja emmerdale, nyt kesällä HBO:n kautta sinkkuelämää päivällisen kanssa...ja kyllä minä syön sohvalla, en osaa pöydän äärellä istua pojottaa ja syödä.

19.30 iltalenkki, tämä yleensä noin 45minuuttia, ylämäet juoksuspurteilla.

Iltalenkin jälkeen katson seuraavan päivän eväät valmiiksi itselle ja miehelle, tsekkaan myös että jääkaapissa on iltapalaa iltavuorosta tulevalle miehelle ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten.

20.30-21.00 ylen uutiset ja iltapala, sitten pihan kautta alakertaan makoilemaan ja lukemaan, jos pysyn hereillä (en muuten vieläkään ole saanut aloitettua joka kesäistä siinuhe egyptiläinen-projektiani...jospa tänä kesänä itseäni sillä kirjalla sivistäisin)

Mies ilmaantuu yön aikana, herättää sen verran että saadaan muutama sana vaihtaa ja iltapusut ja jatkan unia. Outoa miten tässäkin on löytynyt rytmitys, vaikkei välillä viikolla toisiamme nähdä kuin nukkumassa...onneksi on vapaat viikonloput.

Viikonloppuisin saadaan nauttia pitkistä hitaista aamuista, yhteisistä lenkeistä ja leffa- ja peli-illoista. Mutta ehkäpä viikonlopuista saa oman postauksen. Tämmöinen on mun aamuvuoron rytmitys. Saa nähdä miten noi aamulenkit maistuu kun maassa on lunta ja pakkasta ;)

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kesäkuun summausta

No oho...en edes huomannut, että viimeisin kirjoitus on alkukuulta. Tää kuukausi on mennyt niin hurahtaen. Mulla alkoi uusi työ kesäkuun alussa, lisäksi kävin nuorten leirillä töissä alkukuusta, joten en ole oikeastaan muuta tehnyt kuin töitä. Uusi työ on vaativampi kuin entinen, perehdytys itsessään kestää 6-8 viikkoa ja sopeutuminen vuorotyöhön on kaiken uuden lisäksi vetänyt aika piippuun.

Väsymyksestä ja "puhkiolosta" huolimatta rakastan uutta työtäni, tykkään sen antamista haasteista ja kaikesta uudesta mitä työ on tuonut elämääni. Haittapuolena vuorotyö, koska miehenikin tekee vuorotyötä viikot hurahtaa välillä niin ettei oikein nähdä kuin yöllä toisen nukkuessa. Koirille nämä minä illassa ja mies aamussa (tai toisinpäin) ovat helppoja, yksinoloa ei tule kuin muutama tunti. Näistä "näkymättömyys"-viikoista johtuen, teimme diilin että vähintään kerran kuussa pidämme kunnollisen treffi-illan, leffaa &raflaa tms ihan kahdestaan. Näiden iltojen lisäksi kerran kuussa näemme kaveriporukalla, grillaillaan ja chillaillaan, nautitaan kesäilloista ja niiden lämmöstä.

Yliopistoon hain, pääsykokeet tuli ja meni, puolesta pisteestä jäi sisäänpääsy kiinni...vaikka kirjoitin yhden kysymysesseen aivan väärästä aiheesta....joten nyt joko avoimen kautta lähden aloittelemaan tai yritän ensi keväänä uudelleen. Selvisi sellainen ettei välttämättä mun koulutuksen kanssa kannata avoimen kautta hakea, kun tulee maksettua turhista kursseita...ja toisaalta toi puolipistettä on helppo skarpata (ehkä vain kirjoittamalla oikeesta aiheesta). Mutta tätä vielä pähkäilen, elokuussa pitänee sit päättää aloitanko avoimessa jotain kursseja käymään. Päätin miten tahansa, ensi keväänä uusi haku edessä.

Tämmöisiä tänne. Ai joo kierukan myötä näyttäisi menkat nyt loppuneen, kerran kuussa on pientä nipistelyä kohdun tienoilla, mutta kaameat krampit ja vuodot näyttäisi olevan historiaa...oikeesti voiko olla näin helppoa?

Nooran innoittama yritän kirjoittaa, joku päivä mulle "normaalista" päivästä, vaikka luultavasti pitänee kirjoittaa erikseen ilta-ja aamuvuoropäivistä. Eroavat sen verran sisällöltään :)

Hauskaa juhannusta kaikille!

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Adoptio

Siinä se nyt on...pyörii mielessä ja eksynyt jo keskusteluihin miehen kanssa. Mies joku aika sitten tokaisi jotain dokkaria katsellessa "ei se biologia vanhemmiksi ketään tee, vaan vanhemmat on ne jotka lapsen kasvattaa..." siinä oltiin hetki hiljaa ja tuli se sanottua ääneen...entä jos? Vieläkö jaksaisi siihen lähteä, olisimmeko valmiit siihen myllyyn minkä läpi on mentävä? Olisiko se meidän tiemme vanhemmiksi? Onko edes meille tietä vanhemmiksi?

Onhan adoptio vaihtoehtona ollut puheissamme iät ja ajat...kuitenkin enemmän sellaisena kaukaisena vaihtoehtona, jopa silloin kun hoidot loppuivat niin ei aika ollut kypsä edes ajatella sitä oikeasti. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin ajatus pyörii päässä. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä olen surrut suruni ja olemme saaneet aikaa itsellemme, aikaa meille.

En tiedä mihin tässä lähdetään, mutta pohditaan nyt ainakin...sillä pitää se kunnolla ajatuksen tasolla käydä läpi, ennenkuin lähdemme tuon kiven kääntämään.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Historiallinen Berliini

Me siis lomailtiin, käytiin Berliinissä pitkä viikonloppu. Jokseenkin epäilevästi reissuun läksin, mulla on vähän ollu vastahankaa ton saksankielen kanssa ja siitä johtuen koko maan kanssa...no niinhän siinä kävi että rakastuin tuohon kaupunkiin. Siihen miten siellä historia näkyy, sen ihmisiin ja maisemiin. Ihanaa arkkitehtuuria ja historian havinaa...jokseenkin jännä nähdä miten niinkin "rumalla" historialla varustettu kaupunki voi olla niin kaunis. Tonne varmaan joskus mennään uudestaan niin että on enemmän aikaa kuin vain viikonloppu.
Ehdottomasti suosittelen käymään ja jos sinne menette niin kannattaa varata aikaa...tai valita valmiiksi mitä haluaa nähdä, sillä me juostiin ku päättömät pitkin poikin ja yritettiin nähdä kaikki.

Meillä oli alunperin tarkoitus ottaa sellainen rivertour ja jokea pitkin lillua nähtävyyksiä katsellen, se kuitenkin jäi...ostettiin liput hop on- hop off-bussiin ja sillä seikkailtiin nähtävyyksien välillä...silloin kun ei jaksettu kävellä. Jalkaan kannattaa varata kunnon kengät, sillä nähtävää riittää ja jos tykkää kävellen liikkua niin askeleita kertyy :)


Ja sitten kuvakoostetta  pitkin kaupunkia.

Eläintarhan ötököitä, uskomaton määrä kaikenmoisia eläimiä...huikee paikka, mutta kovin ristiriitaisin tuntein sieltä lähdettiin pois. Jokseenkin aina tulee vähän ristiriitainen olo eläintarhoissa, hienoa nähdä erilaisia eläimiä, mutta niiden olot vähän mietityttää.



Story Of Berlin-museosta. Museossa päästiin näkemään ydinbunkkeri. Aika pieneen tilaan olisi pitänyt survoa yli 3000ihmistä ja kyllä mietitytti miten oma nuppi kestäisi montaa päivää tommosessa tilassa. Museo itsessään oli tosi kiinnostava, edettiin kronologisesti pitkin Berliinin historiaa huoneesta toiseen...saatiin jopa suomenkielinen kirjanen, mistä lukea mitä kyseisen huoneen historiaan kuului.







KaDeWe-ostoskeskus. Sisältä en kehdannut kuvata, osa liikkeistä oli sen verran kalliita ettei edes ovelle kehdannut mennä...vartijat pokkuroivat noiden luxusliikkeidein ovilla. Kuudennen kerroksen herkkutiskit olivat uskomattomia, sieltä saisi mukavat ja hienot piknik-eväät. Kotiin ostettiin suklaata ja kahvia tuolta.

Berliinin tv-torni, täällä kannattaa ehdottomasti käydä. Näkee Berliinin ylhäältä käsin. Seuraavalla reissulla kyllä varaan liput illalle valmiiksi, sillä haluan nähdä miltä kaupungin valomeri näyttää illalla...tosi huikea kokemus ja oli jonottamisen arvoinen. Tänne voi netin kautta liput ostaa etukäteen ja välttää jonot (vaikkakin ennakkolipun ostaneetkin joutuivat hiukan jonottamaan laukun tarkastukseen)

Braudenburgin portti ja toria.

Hmm...tää oli jostain :D

Maailmankello, Alexanderplatzilta

 Berliininmuuria

Holocaustin muistomerkki

Ristejä Berliininmuurin uhreille

Meidän hotellin aamupalaa

Näkymää tv-tornista


Muutama kuva Berliinin akvaarion ihmeellisyyksistä





Tämmönen pläjäys. Ihana ja ihmeellinen kaupunki. Toivon että päästään pian uudestaan ja on enemmän aikaa seikkailla kaupungissa, sillä paljon jäi näkemättä ja fiilistelemättä.

torstai 19. toukokuuta 2016

Kivuista

Siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat, olen kärsinyt kivuista...pitkäksi aikaa unohdin kivut, söin pillereitä monta vuotta, sitten ehkäisyrengas käytössä ja lopulta ehkäisykapseli. Kivut olivat historiaa, en muistanut että kuukautisten aikaan oli kipuja, joita ei käsikauppalääkkeillä hillitty. Pillereiden lopetuksen jälkeen kivut palasivat, eivät hiljaa hiipien vaan rytinällä...tähän varmaan vaikutti myös nopeasti aloitetut clomihoidot, jotka ns.räjäyttivät endon käsistä. Suoranaisesti kauhulla muistelen tuota clomiaikaa, kärsin kivuista päivittäin...tuntui kuin alavatsani olisi ollut tulessa, sain reseptillä erilaisia kipulääkkeitä. 
Söin litalginia kramppeihin, yötä vasten otin tramalia ja päivisin söin ties mitä pillereitä kipua hillitäkseni. Noina vuosina myös mieleeni palasi muistoja teiniajoilta, muistan kun olimme reissussa perheeni kanssa kesän yli ulkomailla. Kuukautiset alkoivat, makasin kylpyhuoneen lattialla ja luulin kuolevani...hartiaa pisti ja maha kramppasi. Muistan sen tuskanhien ja kylmän lattian, joka helpotti oloa...järkyttävää oli huomata jälkikäteen että pidin sitä ihan normaalina, pidin normaalina että kuukautisiin kuuluu niin järkyttävä kipu että jo silloin söin satunnaisesti vahvempia kipulääkkeitä.

Entä nyt, kierukka on ollut reilun kuukauden...eilen nipisteli mahaa ja pms kiukuttelua on ollut ilmassa. Tänään nipisteli mahaa hiukan kovemmin ja otin 500mg panadolin...ei nipistele enää. Pientä tuhruvuotoa tuli aamulla, sekin loppui...saa nähdä miten tässä käy, mutta jos kipuja ei tuon enempää tule niin en koskaan tästä kapineesta luovu. Pitkäst aikaa olen vapaa kaikesta inhasta mitä tuo tauti mukanaan tuo.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Asumus

Kuvat on nyt noita mun instakuvia, kun en saa kameraa ja läppäriä toimimaan yhdessä, enkä siis saa uusimpia kuvia siirrettyä koneelle...jos jollain on joku jippo saada nämä keskustelemaan keskenään niin mielellään otan neuvoja vastaan (ei auta ajureiden tms päivittäminen)

Mutta sit asuntoon...me siis muutettiin tässä keväällä. Nykyinen asunto on rakennettu entisiin seurakunnan tiloihin. On siis pohjaltaan hiukan erilainen kuin perus kerrostalo...tai rivari, en oikein tiiä miksi tämän nyt luokittelisi. Meidän asunnossa on kaksi kerrosta, yläkerrassa on olohuone, keittiö ja kylppäri. Keittiöstä pääsee omaan pihaan, pihaan jossa voi aamulla nauttia kahvit auringonnousua katsellen ja illalla iltateen ilta auringosta nauttien...kivasti aamuisin ja iltaisin pääsee auringosta nauttimana
, eikä asuntoon koko päivää aurinko paahda.
Alakerrassa on makkari, vaatehuone ja toinen vessa. Kummassakin kerroksessa on ulko-ovi. Alakerta on semmoinen "bunkkeri", ei ikkunoita ja sijaitseekin maan alla...siihen huoneeseen rakastuin kun tätä käytiin katsomassa. Yläkerta on taas täysin vastakohta, isot ikkunat ja ihanan valoisa asunto, kevään tultua ei olla pahemmin valoja käytetty kun ulkoa tuleva valo riittää.
Tämä kollaasi on alakerran kylppäristä, mulla oli pidempään haaveena saada ns.retrovessa, minne tulee vanhoja suosikin julisteita ja semmonen korivaunu tavaroille. Vielä tuolta puuttuu vähän tavaraa, en vaan ole löytänyt oikeenlaista sälää mitä sinne haluan...mutta eiköhän oikeenlaista kasari/ysäri krääsää vastaan tule.


Nämä on olkkarista, aika pian muuton jälkeen otettuja...ei tavarat ihan noin enää ole. Jokainen seinä on eri värinen, mies ei alkuun siitä tykännyt...mutta näyttää sopeutuneen niihin. Alkuun tuntui että asuntoon tulee liikaa ikeaa, kun ostettiin noi lipastot ja sitten vielä miehelle työpöytä sieltä. Välillä tuntu että tästä tulee semmonen kamala kliininen musta-valkea kämppä (ja en tarkoita pahalla tuota, en vaan osais ite semmosessa asua). No lopulta tänne päätyi siskon vanha hylly, vanhempien luota matka-arkku ja nojatuoli jne ja olkkari alkoi tuntu enemmän meidänlaiselta. Seinillä on enemmän tauluja nykyään, telkkarille on vieläkin tyhjä aukko seinällä mutta epäilen ettei tuota ikinä saada seinälle nostettua...ja toisaalta mulla ois pari tauluideaa siihen kohdalle jo.


Keittiöstä ei nyt ole kuin tämä kuva...ikean turkoosit lipastot ja aamupala/leipomispiste. Lipastojen yläpuolella on kaapisto, jossa on astiat. Keittiössä meillä on pirttipöytä penkkeineen, vaikka harvemmin siellä syödään...mutta on se pöytä hyvä olla. Harkinnassa olisi pyöreä pöytä tuoleineen, mutta vielä ei ole löytynyt sitä "oikeaa" pöytää. Ai joo noi pöllöt ostin jostain kirpparilta miehelle joululahjaks.


Minä rakastan tätä asuntoa ja kaikkia sen omituisuuksia. Välillä aamuisin lenkiltä tullessa tai iltaisin nukkumaan lähtiessä saatan jäädä hetkeksi tuijottelemaan seiniä ja pohtimaan miten hyvä tuuri kävi, että saatiin tämä asunto. Tämä on meille täydellinen, koirilla on tilaa ja tästä on tullut meille oma rauhan paikka. Paikka jonne voi kutsua ystäviä illanviettoihin tai möllöttää telkkarin edessä kahdestaan. Lähistöllä on älyttömän hyvät mahdollisuudet erilaisiin lenkkeihin ja keskusta on kävelymatkan päässä.

lauantai 7. toukokuuta 2016

yksi viidestä

"Arviolta yksi viidestä hedelmällisessä iässä olevasta parista joutuu huomaamaan, että raskaus ei toiveista ja yrityksestä huolimatta ala. Todella monella taas lapsettomuus johtuu siitä, että sopivaa kumppania ei ole löytynyt. Suurin osa lapsettomuutta kokeneista saa lopulta lapsen tai lapsia, mutta pysyvä lapsettomuus on Tilastokeskuksen (2014, 2015) mukaan lisääntynyt viime vuosikymmenien aikana.  Tällä hetkellä noin joka viides nelikymppinen nainen ei ole koskaan synnyttänyt. Hedelmällisen iän ohittaneista naisista yksi viidestä ja miehistä yli neljännes jää pysyvästi lapsettomaksi. Vain harvalla pysyvästi lapsettomalla kyse on valitusta, toivotusta lapsettomuudesta (Miettinen 2010). Tilastojen valossa on myös arvioitu, että pysyvä lapsettomuus tulee lisääntymään edelleen." (Lainaus simpukan nettisivuilta)

Me olemme yksi viidestä, me olemme se pariskunta, joka kaikesta huolimatta jäi ilman lasta. Minä olen sinänsä onnellisessa asemassa että olen oppinut elämään asian kanssa ja tavoittelemaan uusia haaveita. Minulla on mieheni, koiramme ja tulevaisuutemme. Minulla on läheiseni ja lapset ympärilläni, vaikkeivat omia olekaan. Minä en ole yksin, enkä ole hukkunut suruuni vaikka joskus luulin niin käyvän.

Päätin tulla ulos lapsettomuuskaapista ja facessa julkisesti kerroin asiasta. Minä olen minä, vaikka olen lapseton, mutta enää en ole salassa sitä enkä ole näkymätön.

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kierukasta ja huhtikuun summaus

Reilun kaksi viikkoa on toi härveli ollut. Ensimmäiset kymmenen päivää vuosin, en pahasti, mutta sanotaan vaikka että menkat tuli ja sen jälkeen tiputteli...vieläkin välillä tiputtelee mut ei häiritsevästi. Asetus ei sattunut ja luulinkin ettei kipuja tule ollenkaan. No niitä tuli, muttei pahoja...ensimmäiset pari päivää supisteli ja ne menkat sit alkoiki. Burana 600mg +panadol 1g kombolla selvisin, noiden menkkojen ajan söin särkylääkkeitä sen jälkeen ei mitään kipuja tai tuntemuksia ole ollut. Nyt sit jännittelen miten tästä eteenpäin, tuleeko menkkoja ja tuleeko kipuja..ainakin kaikki pienet epämääräiset kipuilut munasarjoissa on hävinnyt (jee)

Tällähetkellä  näyttäisi että tämä oli oikea ratkaisu, ei ole pillereiden tuomaa turvotusta ja päänsärkyä tullut...enkä ainakaan vielä ole raivohulluksi muuttunut. Turvotuksiin kyllä vaikuttanee nykyinen liikuntamäärä ja syömisetkin, mutta kyllä ne pillerit pt:n aikaankin sai kohtuullisen nestepöhön (useita kiloja muutamassa viikossa, jotka lähti kun pillerit lopetin) miettimättä mitä kaameuksia hoitojenaikaiset hormonit tekivät (voi kroppa ja miesparkaa..)

Tämä kuu on muuten mennyt kevättä haistellen ja kesän uusia tuulia odotellen. Piha on vihdoin sulanut ja taloyhtiön hallitus miettii miten saadaan piha kokonaan aidattua. Meidän piha siis osittain aidattu ja pihassa on taloyhtiön lipputanko, joten vähän pähkäiltävää on, mutta toivon että kesään mennessä tuossa joku portti/aitasydeemi on. Vappua juhlitaan siman ja munkinpaiston merkeissä, mies on töissä pyhät ja mä lähden aattona kummitytön ja tämän äidin kanssa vapputorille hummailemaan. Juhlitaan sit kesänalkua mun pääsykokeiden jälkeen sisarusten kanssa. Pääsykokeisiin olen lueskellut, en liikaa stressaile. Menen sitten avoimen kautta opiskelemaan jos ei natsaa...joten ei hätää sen kanssa, enkä nyt jaksa liikaa stressata siitä muutenkaan. Sillä eihän tosta ole kuin puoli vuotta kun opintoni lopetin.

Ai niin, liekköhän viime keväänä/kesänä kerroin, olin siellä nuorten pitkäaikaissairaiden sopeutumisvalmennusleirillä töissä muutaman päivän. No tänä vuonna vastaava hoitaja soitti ja kyseli josko lähtisin tänä vuonnakin mukaan, joten kesäkuussa lähden leireilemään muutamaksi päiväksi. Olin tosi otettu että mut halusivat sinne tänäkin vuonna, oletin että yleensä opiskelijoita on ollut apuna ja työvoimana, mut näköjään mä olin sen verran avuksi että pääsin tänäkin vuonna mukaan :) Onnistui vielä uuden työpaikan kanssa työvuorot sumplia niin etten kuin pari palkatonta vapaata tarvinnut...ja tuolta leiriltähän saan kuitenkin palkan, joten no hätä :)

Tämmöstä dirlandaata tällä erää, yritän viikonloppuna kuvailla ja tehdä kämpästä postausta.


Ja kesää odottaessa voi kuunnella vaikka tätä <3

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Onnellinen

Minä olen onnellinen, me olemme onnellisia...Onni ei tullut helpolla, ei lapsen kautta vaan loimme itse onnemme. Ehkä tyhmääkin sanoa näin, mutta kaiken paskan jälkeen osaa nauttia pienistäkin asioista enemmän kuin ennen. Aamulenkki auringonnousua katsellen ja aamukahvit nukkuvia koiria kuunnellen ja blogia kirjoitellen...ihanan tavallista ja rauhallista.

Olen miettinyt blogia ja mistä kirjoittaa, sen verran tiedän, että yritän saada aikaiseksi jonkun kirjoituksen painonpudotusprojektista ja liikunnasta...matkoista nyt tulee omat postauksensa, mutta muuten taidan pysyä tällä diibadaaba-linjalla ja kirjoitella mitä mieleen tulee... ellei sitten ole jotain toiveita. Ehkä josku postaus tulee kunhan pääsen tuota meidän pihaa laittamaan, vaikka se onkin pelkkä asfalttipiha niin silti muutama idea on miten tuota pihaa "sisustaa", pitäisi kunnon aita/portti siihen vielä saada. Piha on siis osittain aidattu mutta koirien vuoksi haluaisin että se olisi "umpinainen". Ainut vaan kun meillä on pihassa lipputanko niin pitää liputuspäivinä lipunnostajan päästä lippu laittamaan salkoon.

En osaa lopettaa ihmettelemästä miten helppoa ja ihanaa elämä nykyään on. En myöskään käsitä miten helppoa elämä on kun on töitä ja ei ole ns.ylimääräisiä menoja...on rahaa käyttää itseensä, on rahaa reissata ja hemmotella meitä. Muuton yhteydessä pystyi ostamaan uusia kalusteita ja sisustamaan asunnon juuri omaksi...rakastan asuntoamme ja kaikkia sen pieniä outouksia...ja ehkä olisi vihdoin aika tehdä meidän sisustuksesta postaus. Tällähetkellä on niin monta pientä juttua jotka haluaisin jakaa täällä, semmosia omia hömppiä asunnossa. Sen verran meidän kodista nyt kerron että tämähän on entinen seurakuntatalo, joka on muutettu asunnoiksi...meidän asunto on kahdessa kerroksessa ja neliöitä on noin 80. Pieni etupiha ja alakerrassa ei ole seinänaapureita ollenkaan. Eli koiran omistajan unelma, koirat voivat työpäivien ajan olla keskenään eikä pieni haukku tms häiritse ketään...ja toisaalta koiratkin saavat olla rauhallisessa paikassa jossa ei rappukäytävän tms ääniä kuulu. Minä rakastan tätä asuntoa kaikkine outouksineen ja tästä jos joskus muutamme niin se on sitten se oma omakotitalo pihoineen :)

Tämmöstä tällä kertaa, kertokaa jos jotain toiveita on kirjoitusten tai blogin suhteen muutenkin....katsellaan mitä keksin :)

torstai 14. huhtikuuta 2016

Kierukka

Pelkäsin...pelkäsin aivan suunnattomasti että kierukan asennus sattuu. Koska alkionsiirrot ovat sattuneet julmetusti, aukiolotutkimus oli täyttä helvettiä...olin siis varma että kivut tulee olemaan suunnattomat ja kärsin ties mistä kauhuista. No toisin kävi, pieni vihlaisu ja kierukka oli paikoillaan. Välillä vähän supistelee, mutta siitäkin selviää burana+panadol yhdistelmällä. Nyt sitten vaan jännäilen häviääkö endokivut ja kuukautiset...vai miten käy.

Samalla reissulla kävin työhaastattelussa ja sain uuden työpaikan, jossa aloitan kun tämä työsopimus umpeutuu. Uuteen suuntaa elämä vie...jännä millaista on elää näin...tulevaisuus avoinna ja uutta odottaen.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Pois vanhasta

Huomenna saan kierukan, meillä sitten oikeasti on yhden aikakauden loppu...jotenkin jännä fiilis. Niin monta vuotta ilman ehkäisyä ja lasta yrittäen...nyt on jokseenkin samalainen olo kuin aikoinaan ehkäisyä poisjättäessä. Tavallaan jännittää ja innolla odottaa mitäs nyt.

Niin meillä siis lopullisesti päättyy yritys. Emme lahjasoluja kokeilleet, emmekä lähteneet adoptiota kokeilemaan vaikka joskus niin ajattelimme. Ajatus oli että kaikki kivet käännämme ja sitten luovutamme. Näin kuitenkin kävi, enkä voisi enää kuvitella toisin tekeväni. En muuttaisi mitään tekemääni, vaikka hoidot olivat helvettiä ja veivät minut aika syviin syövereihin...eikä tulos ollut toivottu, en kadu. Olemme sen tien kokeilleet ja voin sanoa että yritettiin. Ehkä jonkun mielestä olisi pitänyt jatkaa...yrittää muilla keinoin ja kääntää ne kaikki kivet. Mutta se ei ollut meidän tiemme...

Niin monta vuotta elämämme oli eteenpäin suunniteltua...hoitoa hoidon perään, pohdintaa siitä voiko sitä tätä ja tuota tehdä...sillä jos tulenkin raskaaksi. Uskallammeko varata matkaa tai hotellia tai ihan mitä tahansa suunnitella paria kuukautta eteenpäin koska saatan olla raskaana. Kaikki oli suunniteltua, mutta samalla mitään ei voinut suunnitella...nyt kaikki on avoinna ja samalla voimme suunnitella elämäämme eteenpäin. Kaikki on jotenkin kääntynyt ympäri, mutta hyällä tavalla...pitkän aikaa olemme olleet vapaampia kuin aikoihin.

Kaiken jälkeen me olemme täällä edelleen...ja me elämme. Voikun joku olisi tämän kertonut minulle kolme vuotta sitten. Kertonut ettei lapsettomuus tapa...ettei lapsettomuus ole maailmanloppu...ja voi tulla voittajafiilis vaikka loppu ei ollut mitä suunniteltiin.

Tsemppiä teille kaikille, jotka vielä taistelette...olette voittajia, kävi miten kävi.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Ihana aamu

Heräsin jo ennen kuutta, kuudelta olin jo lenkillä koirien kanssa...käytiin aamulenkki pitkän kaavan mukaan ja tuntihan siinä vierähti. Aamulenkin jälkeen karvakorvat syömään ja itse tekemään tämän (tai oikeastaan eilisen) treeni. Treenin jälkeen kahvit tulille ja suihkuun...nyt tuntia myöhemmin maha on täynnä aamupalasta ja kookoskahvista ja mieli virkeä. Aurinkokin pilkahti jostain pilvien välistä...jospa tuo enemmänkin tänään näyttäytyisi.

Loppupäivän ohjelmaan kuuluu hoitotieteiden lukemista ja välillä leffaa tai jotain sarjaa miehen kanssa. Ihanan rentoa ja rauhallista...elämä soljuu eteenpäin.

En tämän enempää nykyään kaipaakaan, meidän elämä on siellä missä pitääkin...vaikken sitä aikoinaan tiennyt että tämä on se asema, minne päädyn. Vaikka onhan tämäkin vain välietappi...elämä muuttuu, tilanteet muuttuu...meillä rutiinit muuttuu kun opinnot aloitan. Ei enää olekaan niin vapaata aikaa vaan vapaat menee opintojen kanssa...ja tiedän kyllä että me osaamme sitä aikaa löytää vaikka kiirettä ja stressiä olisi. Sovimme jo että nyt pidämme kiinni siitä että kahdesti vuoteen lähdemme jonnekin kahdestaan. Tämän vuoden reissut on jo buukattu, reilun kuukauden päästä pitkä viikonloppu ja loppu syksystä viikko Italiassa...näyttäisi myös siltä että meidän reissuista toinen suuntaa aina Italiaan. Sinne taisi jäädä pala sydäntä.

Jännä oli lukea vanhempien blogituttujen blogeja, siellä pohditaan uskaltaako lähteä toista lasta yrittämään...ja ei tämä ei tuntunut pahalta...hiukan jopa nauratti. Muistan kun samat bloggaajat puhuivat etteivät ikinä lähde toista kertaa hoitoihin kun kerran on onnistuttu, mutta niin se biologia vie voiton ja "aika kultaa muistot" (ja en tarkoita että kukaan olisi unohtanut miten paskaa lapsettomuus on tai miten helvetistä hoidot ovat) Itse odotan ensi viikon kierukanasennusta, sitten toivottavasti kivut ja kuukautiset katoaa ja saan elää nykyistä iisimmin.

Hiukan meni sekavaksi, mutta menkööt...

tiistai 5. huhtikuuta 2016

uutisia

Ei en ole raskaana :D Päädyin hakemaan yliopistoon opiskelemaan, eli nyt sitten vietän aikaani pääsykoekirjoja lukien. Ihan ku näin myöhäänheränneenä sisäänpääsisin, mutta haluan kokeilla...avoimen kautta syksyllä kuitenkin alan opinnot aloitan. Sitten muita...mulla on loppukuusta työhaastattelu, vakipaikkaan...hain ihan vitsinä, ei nimittäin ikinä päähän putkahtanutkaan että näin tuore hoitaja edes haastatteluun pääsis. No haastatteluun mennään, toivotaan parasta...ja jos ei tärppää niin myöhemmin uudestaan. Sillä kyllä näköjään jotain kiinnostavaa mussa on kun tohon haastatteluun pääsin (hakijoita paikkaan oli yli 100).

Semmosia täällä. Kevään reissua odotellen, työtilannetta jännitellen ja hoitotiedettä lukien kohti kesää mennään. Ai joo, syksyllä tehdään uus reissu italiaan, en vielä tiedä minnepäin. Mutta päädyimme miehen kanssa siihen että loka-marraskuun harmauteen auttaa vain ihana italia ruokineen ja maisemineen <3

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Kuukauden vaihtuessa kuulumisia

Yritän taas vähän aktivoitua kirjoittamaan, kuten varmaan on jo selväksi käynyt ei mulla oikein enää lapsettomuuteen oo sanomista...tai no se ettei siihen kuole, ei elämä lopu vaikka hoidot päättyisi tuloksettomana. Siksi kai olenkin jatkanut kirjoittamista, kertoa miltä elämä tuntuu kaiken jälkeen...sitten kun kaikki on ohi ja on päädytty elämään kaksin. Jospa joku tästä toivoa ja helpostusta saisi.

Mutta sitten asiaan...mitä blogiin tulee. Tiistaina menen tekemään sopimuksen kuntosalille...eli jonkun verran nyt sitten kirjoittelen myös tuosta treenauksesta ja painonpudotuksesta, ruokavalion tiukennan nyt kunnolla ja kyllähän tässä on hyvin kroppa lössähätänyt joten treenii treenii. Pikkusen olen myös ruvennut (hullu kun olen) pyörittämään päässä ajatusta jatko-opinnoista...puoli vuottahan tässä ehdin olla työelämässä ja mietin jo opintojen jatkamista :)

Matkakuume kasvaa matkan lähestyessä...enää kaksi kuukautta ja olen nauttimassa nähtävyyksistä ja kulttuurista toisessa maassa. Päätimme myös että syksyn matkan käymme jossain aurinkoisessa ja lämpimässä...luultavasti uudestaan italiaan menemme...sillä se maa on kyllä sydämemme vienyt ja siellä on ihanan lämmintä ja aurinkoista vielä loka-marraskuulla.

Töiden suhteen ensi viikolla kuviot selviävät...toivottavasti, minullahan siis on nykyisessä työssä sopimus kesän alkuun ja olenkin nyt kesätöitä ja sijaisuuksia hakenut. Vaikka tykkään nykyisestä työstäni ja päivätyöstä, niin olen ruvennut kaipaamaan osastotöitä ja vuorotyötä lisineen...ja toisaalta nykyisessä työssäni en pääse tarpeeksi ihmisten kanssa tekemisiin, liikaa puheluita ja asioiden järjestelyä toimistolla...No katsellaan minne seuraavaksi päädyn.

Tämmöstä tänne, yritän myöhemmin vähän syväluotaavamman kirjoituksen kirjoitella...

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Matkailujuttuja

Meidän elämä nyt menee erilaisissa sykleissä kuin ennen...nyt eletään pätkä elämää kerrallaan, pääsiäinen, vappu, ulkomaanmatka, juhannus, festarit, synttärireissu, halloween, raskasta joulua ja lopulta joulu ja uusivuosi. Enää en pelkää tulevia juhlapyhiä, en äitienpäivää...en läheisten vauvoja ja tapaamisia lasten kanssa.

Tälle vuodelle on kaksi reissua suunnitelmissa, Euroopan suurkaupunkeihin...mulla on ollut haaveena nähdä Euroopan kaupunkeja ja maita mahdollisimman paljon. Nauttia eri maiden kulttuureista ja ruoasta, katsella nähtävyyksiä ja kuvata maisemia ja rakennuksia. Katselin jo välillä valmismatkoja jonnekin etelän lämpöön, en osannut valita kohdetta...mikään ei tuntunut "omalta". Katselin valmismatkoja Eurooppaan, Prahaan, Berliiniin, Lontooseen...ja...ja...ja...Haluan nähdä kaiken. Haluan käydä Amsterdamissa katsomassa kanaaleita ja museoita. Haluan Lontoon vilinään ja pubeihin. Haluan nähdä Berliinin ja konkreettisesti nähdä sen historian ja muutoksen, joka on tapahtunut oman elinaikanani. Ja haluan ehdottomasti nähdä enemmän Italiaa, Pariisia...haluan päästä Skotlantiin ja Irlantiin...ja...ja...ja haluan vaan nähdä ja kokea sen kaiken, mistä olen haaveillut. Ja on ihanaa kun mieheni haluaa samaa, haluaa nähdä ja kokea, saamme yhdessä reissata ja nauttia uusista kokemuksista.

Matkailu on ollut mun haave, jo ennenkuin haaveilin lapsesta...lukiossa haaveilin vaihto-oppilasvuodesta, mutta ei ollut varaa sellaiseen. Ensimmäistä amk-tutkintoa lukiessa kävin vaihdossa ja matkailukipinä senkun paheni. Tämän jälkeen olen reissannut sinkkuaikoina kaverini kanssa ja nyt aviomieheni kanssa. Paljon on nähtynä, mutta niin paljon on vielä nähtävää...joten sitten reissataan.

Lopuksi vähän googlen kuvahausta kuvia ihanista kaupungeista ja niiden vielä ihanammasta arkkitehtuurista <3






maanantai 7. maaliskuuta 2016

Aikuistumista...tylsää tavallista elämää

Tyhmä kai näin lähellä neljääkymmentä huomata aikuistuvansa, mutta tänään tajusin että vuosien vuokra-asumisen jälkeen haluaisin ostaa oman asunnon. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä etten halua sitoutua isoon lainaan enkä asuntoon, mutta viimepäivinä olen miettinyt miten mukavaa olisi kun tämä olisikin oma... Tuntuisiko asunto enemmän kodilta, kun sen omistaisi itse...tai no pankki omistaisi :D vai onko kodintuntu jostain muusta kiinni?
No oli mistä oli...avasin asuntosäästötilin ja ruvetaan säästämään, ehkä sitten joskus osuu kohdalle sellainen asunto minkä haluamme omaksi...

Ehkä mä oikeesti alan asettua aloilleni, enkä enää pakene asunnosta toiseen lapsettomuutta...tämä asunto on ensimmäinen, jossa ei ole enää mitään yritystä, ei kiertojen vahtimista...ei pakkoseksiä... Täällä eletään, nauretaan ja nautitaan elämästä. Vietettiin iltaa kaveriporukalla, koristeltiin seiniä matkamuistoilla, saatiin uusi sänky...ja ostettiin kasa uusia kalusteita ja saatiin vanhemmiltani kivaa sisustuskrääsää, joita tarvittiin saadaksemme asunto tuntumaan kodilta.

Jokseenkin outoa elää näin normaalia elämää...aamulla töihin, iltapäivällä kotiin. Koirien lenkit ennen ja jälkeen töiden, ruoan tekoa, ystävien tapaamista ja kesätöiden hakua (mulla siis soppari keväälle ja pikkusen kaipaan jo osastotyöhön). Alkuillasta yleensä juoksen crosstrainerilla intervallitreenin (Hiit-tyyppinen 15-20min) tai yritän hillua kahvakuulan kanssa...Vapaapäivinä katsellaan yhdessä leffoja ja käydään ulkona syömässä...tai kokataan kahdestaan jotain kivaa kotona. Lenkkeillään koko porukalla uusissa maisemissa ja nukutaan pitkään aamuisin. Tällaista on siis elämä lapsettomuushoitojen loputtua....normaalia ja yksinkertaista. Ei piikkejä, ei pistoksia...ei lääkärillä ravaamista, eikä hormoonihulluutta. Tavallisen tylsää ja tasaista, mutta nautin tästä niin paljon. Rakastan kotiamme, rakastan aamulenkkejä lähiössämme ja rakastan iltaisin nukahtaa mieheni viereen.

Tylsää tavallista, mutta niin ihanan normaalia...me taidamme vihdoin olla se tavallinen pariskunta (joka nyt käyttää hormoonien sijaan rahat matkailuun ja omaan hyvinvointiin). Jotenkin outoa miten parissa vuodessa elämä voi kääntyä näin tyyneksi ja rauhalliseksi...olisi helpottanut elämää silloin kun olisi tiennyt tämän. Tämän että elämää on vaikkei hoidot onnistukaan <3

lauantai 27. helmikuuta 2016

Mitä meille...

Ollaan puhuttu, on mieskin miettinyt samoja...ei olla eroamassa, kokeillaan startata suhde uudestaan...palata sinne missä oltiin ennen hoitoja ja lapsistressiä. Varattiin hotelli pitkää viikonloppua varten Keski-Eurooppaan, palkkapäivänä ostan lentoliput. Näköjään tämä uusi tilanne vaatii pidempään totuttelua kuin kumpikaan luuli...hyvää kuitenkin on ettei kumpikaan lopulta halua erota, suhde vaan on jotenkin hukkunut kun hoidoissa ravattiin ja kumpikin opiskeli.

Vaihdettiin taas asuntoa, pääsiäiselle oon maalausurakkaa suunnitellu. Makkarin seinät maalataan uusiksi..vuokranantajan kanssa sovittiin väristä ja tarpeet on ostettu. Koirat ja me rakastamme uutta asuntoa ja asuinaluetta. Ihanan rauhallisia katuja lenkkejä varten, koirapuisto lähellä ja jäille pääsee isointa juoksuttamaan myös (toi suurin siis on ainut, joka ei karkaile...noi kaks saattaa hävitä ku pieru saharaan jos aitaamattomalla alueella vapaaksi päästää)

Kierukan asennusaika tuli postissa, kuukauden päähän meni. Jokseenkin olo on haikean helpottunut, kuukauden päästä loppuu meillä oireiden tarkkailu jne. Tehtiin päätös että toistaiseksi pidättäydytään seksistä ja tutustutaan toisiimme ja tilanteeseen uusiksi. Ei nyt sotketa ovulaatioita ja kiertoseksiä enää tähän kuvioon (jännä miten nekin on uponnu tonne takaraivoon, vaikkei oikeesti mitään yritystä enää ole...jotenkin on vaan edelleen aina seksi ovulaation aikaan aktiivisempaa. Vaikka onhan se ihan biologinen juttuki)

Mitäs muuta...blogin kohtaloa mietin, mutta ehkä mä tänne joskus jotain raapustan. Lapsettomuuteen mulla ei oo muutosta tulossa, me jäätiin lapsettomiksi mutta no...maailma ei kaatunut. Jännä miten joskus mietin että mitä elosta tulee jos emme lasta saa...no tämmöistä siitä tuli, aivan normaalia elämää kaksin. Ehkä se lapsi ei ollut mun elämän tärkein juttu, ei ainakaan enää ole...

Jokseenkin outo fiilis, omalla tavallaan haikea, mutta samalla niin kevyt ja vapaa. Kuin joku iso paino olisi nostettu harteilta ja olen vihdoin vapaa. Minusta ei tule äitiä, mutta minä olen vihdoin löytänyt itseni...vaikka se veikin aikaa. Olen oppinut rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, enkä enää vihaa kroppaani...En minä ole viallinen, minä olen vaan erilainen. Näillä mennään eteenpäin ja katsotaan mitä tulevaisuus tullessaan

perjantai 19. helmikuuta 2016

Kuulumiset taas kerran

Odottelen aikaa kierukan laittoon, gynen kanssa sovittiin että yrittää mahdollisimman pian ajan saada järjestymään ja luvattiin kunnon lääkitys, koska alkionsiirrotkin ovat olleet niin kivuliaita. Eli aikaa odotellessa pillereitä syön ja toivon etten pimahda :D

Viimeaikoina olen paljon miettinyt, kuuluuko meidän olla yhdessä (ja nyt toivon jos joku tuttu lukee tätä, ettet menisi suoraan miehelleni laulamaan tätä). En haluaisi erota, mutta mietin että ollaanko nyt väkisin yhdessä näyttääksemme ettei lapsettomuuskaan meitä erottanut...eikä mikään erota? Lapsettomuus itsessään särki jotain suhteessa ja nyt huomaan itse muuttuneeni...en ole se sama nainen kuin seitsemän vuotta sitten, kun suhteemme oli tuore suhde. Toisaalta ehkä tämä on vaan se seitsemän vuoden kriisi, se hetki suhteessa joka kaikille tulee (en tiedä miettiikö mieheni samoja). Mietin mihin suhde etenee ja onko suhteella tulevaisuutta...no mietin ja mietin ja koen huonoa omaatuntoa kun en ole miehelleni näistä puhunut. En kuitenkaan halua häntä huolestuttaa tai pelotella että olisin tästä hyppäämässä pois. Silti rankkaa näitä on päässään käydä läpi ja yksin pohtia...mutta kelle näistä puhua? Terapeutille? Kavereille? Sisaruksille? Miehelle? Suhteemme on tarpeeksi hauras ilman näitä mun ajatuksia, enkä enää tiedä mihin suuntaan me mennään...ja onko suunta edes yhteinen?

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Lopullista

Maanantaina soitto polille, pyydän kierukan itselleni. Eipä tässä muuta.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Osa minua

Lapsettomuus...se mörkö, joka alkoi minua pelottelemaan seitsemän vuotta sitten. Vaikka tiesin tuon mörön olemassaolosta ja mahdollisuudesta sen olevan osa elämääni, en silloin ajatellut että siitä tulisi osa minua. Niin kuitenkin kävi, minusta tuli lapseton....ei vapaaehtoisesti, eikä ilman taistelua. 

Jotenkin en olisi uskonut tähän päivään ja hetkeen päätyväni, vaikka alusta saakka pelkäsin ja epäilin tähän tilanteeseen meidän taipaleemme päätyvän. Alkuun pelko oli pienenä äänenä päässä ja loppuvaiheessa se oli se kirkuva ääni, joka painoi minua alemmas...murtaen itsetuntoni ja minuuteni. 

Vuosi vuodelta muutuin eristäytyneemmäksi, sisäänpäin kääntyneeksi ja itseäni epäileväksi. Kuka minä olen, jos en tuohon niin luonnolliseen naiseuteen kuuluvaan asiaan pysty? Pystynkö sitten mihinkään muuhunkaan? Onko minusta mihinkään, kun en noin "luonnolliseen" asiaan pysty? 

Pala palalta hajosin, muutuin varjoksi siitä ihmisestä joka olin...olin varjo itsestäni. Olin yksinäinen..niin helvetin yksinäinen. Sillä kelle pystyy kertomaan miltä tuntuu, kun oma kroppa pettää? Maailma oli tosi musta, inhottava ja surullinen paikka....biiseistä en kuullut kuin surua, enkä nähnyt tietä ulos. Olin oman elämäni vanki...inhosin omaa kroppaani, inhosin itseäni ja inhosin sitä että eväsin mieheltäni mahdollisuuden lapseen. Elämäni pyöri kalenteriseksin, hormonien ja punktioiden ympärillä...PakkoPAkkoPAKkoPAKKoPAKKO! Jossain vaiheessa tajusin itsekin etten enää tiedä mitä edes haluan...mutta on PAKKO! 

Samaan aikaan minun piti opiskella, olla skarppina ja pärjätä koulussa...ja siitä tulikin jonkinasteinen pakkomielle. Piti saada parhaat arvosanat, piti olla huippu, piti vetää itsensä niin äärirajoille että tunsi elävänsä muullekin kuin lapsiprojektille. Opiskelin, tein töitä ja tein opinnäytetyötäni. Tuli vegaanikautta, tuli gluteenitonta kautta, hillitöntä treenausta ja opiskelua...opiskelua...opiskelua, rajoitin elämääni...rankaisin kroppaani...testasin rajojani. Missä tulisi se raja, etten enää jaksa? Sitä ei tullut...ihme kyllä. 

Jollain ihmeenkeinolla minä selvisin...ja selvisin hengissä, järjissäni ja avioliittomme selvisi tästä kaikesta. Kouluni lähestyi loppua, viimeinen hoito alkoi...silloin mietin etten enää halua, en jaksa en kestä. Jostain syystä kuitenkin vielä yritettiin, sekoilua hoitosuunnitelmassa, sekoilua lääkkeissä...epäilyä hoitavaa tahoa kohtaan. Silti eteenpäin mentiin ja vihdoin tuli se päivä, hoidot päättyivät. Ei niinkuin toivottiin, vaan niinkuin pelättiin...me jäisimme lapsettomiksi. Mitä nyt???

Itkin itkuni, surin suruani...vähitellen hetki hetkeltä ja pala palalta kasasin itseäni. Etsin itsestäni sitä ihmistä, joka olin silloin monta vuotta sitten. Eihän siitä ihmisestä ollut enää kuin varjo...en voinut enää palata siihen, mitä olin. En voinut enää olla se huoleton tyttö, joka olin. Olin ollut liian syvällä, liian kauan...Minusta oli tullut vahvempi, kaiken tuon paskan ansiosta olin vahvempi...olin saavuttanut tavoitteeni ja valmistuin hyvin arvosanoin ja lopulta sain töitä, joista nautin. Suhteemme vahvistui...ja samalla haurastui. Vaikka tavallaan tiedän ettei mieheni minua jätä lapsettomuuden takia, niin samalla mietin onko minun oikein evätä häneltä oma lapsi...ja pelkään, että joku päivä hän tajuaakin että on hukannut osan elämästään minun kanssani. Heikoilla jäillä mennään, vaikka vahvoja ollaan...

Mitä sitten nyt, lapsettomuus on osa minua...sen vuoksi olen tällainen ihminen kuin nykyään olen. Viimeisten vuosien aikana olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin olisin halunnut. Minusta olisi ihana hetki olla ilman tätä "leimaa", siksi en enää jaksa pahemmin selitellä miksei meillä ole lapsia. En halua enää olla "se lapseton" jota surkutellaan, mieluummin olen vain lapseton, josta mietitään onko se tahallista vai tahatonta. Lapsettomuus on jättänyt isot arvet minuun ja meihin, mutta täällä me edelleen ollaan yhdessä ja katsellaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Meille se ei ollut punainen tupa ja kaksi kaunista lasta pihalla...meidän tulevaisuuden suunnitelmat on täysin auki, mennään päivä kerrallaan ja eletään elämäämme näin.

Lapsettomuudesta tuli osa minua...onneksi se osa kuitenkin koko ajan pienempi osa minua ja minuutta. Minä olen paljon muutakin ja minä olen vahva...niin helvetin vahva (sillä eihän kellekään heikolle tällaista paskaa kannettavaksi annettaisi?)

perjantai 15. tammikuuta 2016

kp1

Nää menkat alko pikkusen puskista...olin unohtanut että semmosia mun elämään enää kuuluu. Yleesä on kaameet pms-kiukkuilut ja itkut ollut viikkoa ennen ekaa kiertopäivää. Tällä kertaa ei ollu...aamulla vaan huomasin et verta tulee ihan kunnolla. Näköjään kropallakin on uus vuos ja uudet kujeet...saa nähä mihin tää menkkakierto tästä vielä kehittyy.

perjantai 8. tammikuuta 2016

uusi vuosi, uudet kujeet

Ei hirveesti ole ollut kirjoitettavaa...ei tänne oikein ihmeitä kuulu. Tällä viikolla aloitin työt kotisairaanhoidossa ja no siinäpä uudet asiat meidän elämässä...

Välillä pohdin lapsiasiaa, mutta tosi harvoin...enemmän ajatukset kulkee muissa asioissa. En olisi uskonut että tämäkin päivä koittaa, jolloin lapsettomuus on vain osa minua...eikä syö minua elävältä. En enää käytä päiviäni siihen, että pohdin miksei me? Miksi joku muu? Mikä minussa on vialla? Näin vaan kävi...paska nakki...ja minussa nyt on ties mitä vialla :D

Kirjoittelen jotain kun on jotain kerrottavaa, mut tällä hetkellä ei oikeesti oo oikein mitään sanottavaa...jotenkin ollaan ehkä tulossa tien päähän tässä kirjoittelussa. Kattoo nyt kun alkaa ne endoparantelukuviot...