Muutoksia

Kun päädyimme IVF-jonoon päätin että hiusten värjäys saa loppua, sillä sehän voi olla jollain tapaa vaaraksi vauvalle (mille helvetin vauvalle?). Nyt kun hoidot on loppuun kulutettu, niin pitkään pohdittuani päätin palata takaisin rakastamaani punaiseen hiusväriin...ja Punainen siitä tulikin. Oi ihana miten voi mieltä piristää värimuutos tukassa. Varsinkin kun sain takaisin sen värin, mikä minulla oli ennenkuin alkoi tuo kauhea surun ja turvotuksen vuosi...mä alan palata siihen mitä elämä oli silloin ennen, silloin kun olin onnellinen ja odotin elämältä vaikka mitä.

Sitten...meillä on tukeperhevalmennut tulossa toukokuulla, nyt etsimme isompaa asuntoa johon tuleva tukilapsi/-lapset mahtuu yöksi ja tietenkin siellä on oltava tilaa meidän pienelle kummitytölle. Lisäksi haluamme lähemmäs tulevaa (tää on sitä positiivista ajattelua)työpaikkaa, että voisi kulkea kävellen töihin eikä matkoihin menisi niin paljoa aikaa.

Oppari siis on valmis, tai no viimeistelyä vaille valmis. Koko homma on kirjoitettu valmiiksi, oppaasta on tehty raakaversio ja tiivistelmät on tehty. Opinnot hiipii kohti valmistumista hirveällä vauhdilla. Nyt kun kesäksi vielä töitä saisi....

saavutus...

Reilu vuosi tuskaa, stressiä ja miljoona kertaa mamma mia videolta...mutta nyt se uurastus on loppu. Opparin valmis, tänään laitettu ohjaajalle ja yhteistyökumppanille. Fiilis on outo...jotenkin helpottuneen tyhjä, mitäs nyt? Odottelen että pääsen syksyn harjoitteluun ja valmistun...outoa outoa outoa. Viime vuodet mun päivät täyttänyt lapsettomuus on poissa  (en enää velloo ja mieti asiaa, vaan elän elämääni tällaisena) ja nyt toikin projekti on pulkassa, varmaan jotain viilausta tulee mutta suurin työ on tehty. Pitää ehkä joku projekti aloittaa...Esimerkiksi muuttaa isompaan kämppään, koska meillähän tulee se tukiperhe valmennus keväällä ja syksyllä voisi aloittaa tukiperhenä toimimisen :)

Kp1

Ihan vaan muistiin. Moneen vuoteen ekat menkat joihin ei liittyny mitään odotuksia, eikä aloiteta tai lopeteta mitään hormoneita...jokseenkin outo fiilis.
Mä siis alkuvuoden aikana testasin orgametrilin, cerazeten ja visannen...migreeniä, vuotoa ja masennusta. Nyt sitten mennään kipua hoitaen, mulle ei enää mitään hormoneita tungeta...ja tiiättekös mitä, ekaan kertaan mä oon selvinny vähällä lääkityksellä menkoista, tänään jopa pyöräilin viiden kilometrin lenkin...Minä, joka ei herran aikoihin ole tärinäkivun vuoksi ole voinut pyöräillä, pyöräilin ja nautin siitä. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta olen ollut kivuton...tai no kivuttomampi kuin vuosiin. En ole päivittäin syönyt särkylääkkeitä, enkä nyt vuodon alettua ole tarvinnut kolmiolääkkeitä kuin yhden kerran.
Viikolla 17 olisi kuulemma magneettikuvaus, samoihin aikoihin taisi olla lääkärin tapaaminen ja selviää leikataanko milloin vai tuleeko taas tuomio ettei leikata. Vaikkakin nyt eivät voi vedota siihen että lapsettomuushoidot ensin, joten enköhän mä puukon alle pääse.

Mitäs muuta...oppari alkaa olla valmis, siis oikeesti valmis! Mun opinnot alkaa lähestyä loppuaan ja kesälle toivon saavani sairaanhoitajan sijaisuuden. Hurjalta tuntuu että jouluna mulla on opinnot kasassa ja vuoden pääästä olen töissä. Ihan ku oisin vasta hetki sitten aloitellut opintojani.

Toisaalta hurjalta tuntuu sekin että olen kirjoittanut tätä blogia neljä vuotta, lasta yritimme lähes seitsemän vuotta...joulukuussa 2008 jätettiin ehkäisy pois. Rahaa paloi lääkkeisiin ja jalkojani sain levitellä ties kuinka monta kertaa...tekisinkö kaiken uudestaan? En, koska meidän tiemme päättyi lapsettomana kaikesta huolimatta. Jos saisin aloittaa alusta, vaatisin laparoskopian ensin ja sitten hoidot. En lähtisi niin montaa kiertoa pelleilemään clomeilla. Monissa blogeissa päätös on toinen, saadaan lapsi ja kerrotaan miten tekisi kaiken uudestaan, mutta en minä niin voi sanoa. Minä en saanut mitä halusin, vaan minä jouduin etsimään uuden suunnan ja tien elämässäni....kyllä minäkin olisin halunnut sanoa että tekisin kaiken uudestaan koska...

kyllä se vaan välillä riipii niin syvältä, se suru lapsettomuudesta.

kyllä se edelleen kirpasee

vaikka olen jo paremmalla puolella suruni ja katkeruuteni kanssa, kaikki ei satuta ja elämä hymyileekin suurimman osan aikaa niin kyllä raskausuutiset kirpaisee, joka kerta hetken kerkee miettimään miksei meillä voinut onnistua. Miksi meitä ei auttaneet edes hoidot? Mikä minussa on niin vialla ettei minusta ole äidiksi?

Ilahduta bloggaajakaveria!

Vauvatoiveena- blogin kirjoittaja haastoi minut blogihaasteeseen, jossa tarkotuksena on ilahduttaa blogikaveria. Blogia olen jo hetken seurannut...ja toivonut että heillä se plussa tulisi. Blogiin olen koukuttunut kun sielläkin treenataan ja tiputellaan painoa, samoin kuin itse...lisäksi nykyään heidän tukiperheeksi eteneminen kiinnostaa. Onkin ollut mukava huomata miten hoitojen suossa rämpiessä voi ajatella niin paljon muutakin kuin vain sitä piikkien ja pistojen määrää.

Haastanpa mukaan piruuttani kaksi blogia: Peikkomagneetin ja Suvin, peikkiksen tarina on ollut aika samanlainen kuin omamme, huonot munasolut ja alkiokadot, sielunsisko täällä blogimaailmassa. Suville olen kateellinen heidän alkiomäääristään, mutta samalla tunnen huolta ja surua, kun niillä alkioillakaan ei päästä raskauteen. Toivon ja seuraan edelleen miten tytöille käy...

Haasteen säännöt: 

• Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Bloggaajien määrän voit itse päättää.

• Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.

• Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla; esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös vaikka kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

• Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakavereita, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia kirjoittajia.

Muutoksia

Olen viimeaikoina huomannut muutoksia olossani, enää ei ahdista tai sureta...rintaa ei purista, joka kerta kun näen raskaana olevan naisen tai äitejä lapsineen. Minä eheydyn...hitaasti, mutta varmasti minä eheydyn.
Olen viettänyt aikaa ystävien lasten kanssa, eikä se tunnu enää pahalta...en tunne sitä haikeutta mitä ennen tunsin, vaan tunnen iloa miten pikkuihmiset viihtyvät seurassani. En olekaan mikään surkimus vaan näköjään kohtuu mukava täti, kun olen tuolta syövereistäni noussut.

Minusta on tullut onnellinen, olen oppinut vähitellen elämään tilanteemme kanssa ja olen oppinut nauttimaan noista pienistä ihmisenaluista ja heidän seurastaan lähipiirissäni. Miehen kanssa keskustellaan ja halaillaan, pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ilman pakonomaista tarvetta harrastaa seksiä. Minulla on alkuvuoden aikana ollut kuukautiset kahden viikon välein, joten siltä osin seksi oikeastaan on jäänyt ja olemme päässeet nauttimaan läheisyydestä ilman seksiä...ja se on tehnyt hyvää. Sillä viimeisien vuosien aikana seksistä oli tullut pakkopullaa, sitä harratettiin lähes hampaat irvessä ilman tunteita..koska oli pakko, pakko ovulaation ympärillä ja sitten toivoa kaksi viikkoa.

En odota ihmettä, en usko että hoitoja jatketaan...tällähetkellä se ei kiinnosta. Ollaan puhuttu tukiperhetoiminnasta ja näillä näkymin keväällä osallistumme koulutukseen. Meistä tulee kummitäti ja -setä kaverini pikkuiselle ja tiedän että sen pienen elämässä tulemme olemaan suurena osana niin kauan kuin hän haluaa. Ehkä meidän osamme on elää kaksin ja toimia tukena niille, jotka sitä tarvitsevat...se ei kuulosta yhtään pahalle..ei ollenkaan.

Loppujen lopuksi, mä olen se feeniks, se joka nousi tuhkasta...sillä sen verran pahasti mä paloin tän retkeni aikana että oli jo aika nousta ja ruveta elämään. Enkä näköjään osaa pysyä poissa täältä, joten kunhan jaksan niin muokkailen blogia tämän uuden elämän suuntaan...eli täältä mä taas tulen, mutta tällä kertaa voittajana. Sillä sitä minä olen! (ja niin muuten ootte tekin kaikki)