Olematon

"Mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii

Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee..."

Muutaman päivän on soinu päässä toi biisi...ja olokin on semmonen että oon ihan olematon. Mua ei oo ku en täytä tehtävääni ja lisäänny. En ole olemassa, kun kroppani ei tee mitä sen kuuluisi tehdä...enkä edes enää halua yrittää sitä siihen pakottaa...

Viime päivinä olen jopa pohtinyt jonkinasteista ehkäisyä, mutta hormoneja en halua (sotkevat pään ja kropan) enkä kyllä mitään kumishowtakaan halua, joten eiköhän tässä vaan luoteta ettei meille vahinkoja satu.

Tämä ei nyt tarkoita että olisin tyytymätön elämääni, olen enemmän tyytymätön yhteiskuntaan ja oletuksiin siitä mikä on elämän tarkoitus. Jos mun kroppani ei suostu lasta tekemään, niin sen tarkoitus ei ole lisääntyä...eikä meidän suhteen tarkoitus ole tulla vanhemmiksi. Ehkä meidän suhteella on joku muukin tarkoitus kun lisääntyä. Mikä ihmeen olemassaolon määritys on se lapsi? Nyt vihdoin alan ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomien ärtymyksen kun puhutaan miten nainen on luotu tekemään lapsia ja parisuhteen perimmäinen tarkoitus on lisääntyä ja kansoittaa maailma.

Päätöksiä

Juteltiin miehen kanssa tästä nykytilanteessta ja mihin nyt edetään. Lopputuloksena rauhoitetaan elämä ja keskitytään opintoihin ja muuhun elämään. Hoidot, jos niihin lähdetään tapahtuu 2016. Eli vuosi katsellaan elämää näin ja jos vielä vuoden päästä tuntuu että haluamme lapsen lähdemme lahjasoluhoitoa kokeilemaan... Päätettiin näin senkin takia, koska en usko että olisin kypsä lahjasoluhoitoihin vielä, vaikka ne ajatuksena ei kuulosta pahalta tai vaikealta. Tuntuu vaan että mun on surtava tämä tilanne ensin kokonaan, ennenkuin lähdetään puskemaan uusiin hoitoihin tai mihinkään. Lisäks haluan että jos vielä hoitoihin lähdemme, että kroppani on optimikunnossa...tarkoittaen sitä että loppujen läskien on lähdettävä ja endon on oltava hoidossa(mitä se ei nyt ole)

Aloitin tänään lääkärin ohjeistuksesta cerazette-pillerit. Niitä syön ensi kuun lääkärikäyntiin saakka, jolloin selviää miten tää homma tästä nyt sitten etenee. Koska noista orgametrileistä tuli niin pahoja oireita (ja mulla sit onkin taipumus auralliseen migreeniin...enpä sitäkään tienny aiemmin), eivät oikein tiedä millä mua lääkitä kun noiden pillereiden kanssa on aina ollut ongelmia. Mut katellaan...

Tää kaikki kuitenkin tarkoittaa sitä, ettei  musta tänä vuonna (ja tuskin tulevina vuosinakaan) tule äitiä ja mun on vaan ruvettava hyväksymään asia ja sen myötä elämään elämää. En mä voi oikeesti enää junnata tässä lapsettomuudessa, kun on tässä elämässä muutakin...mutta silti on se vaan huutava vääryys, ettei musta tule äitiä! On myös huutava vääryys, että meitä "konkareita" on edelleen täällä...miks ihmeessä kaikki ei voi onnistua? Miten tässä oikeesti kävi näin, en ikinä olisi uskonut että me kuulutaan siihen 20%:n joka ei hoidoillakaan saa lasta.

huono omatunto

Olen viimepäivinä kärsinyt huonosta omastatunnosta...täällä blogimaailmassa teistä niin moni kaipaa ja suree lapsettomuutta ja samalla minä suhtaudun tulevaan hoitoon kun biologiseen kokeeseen...onko alkiomme parempilaatuisia laihtumisen jälkeen? Saadaanko enemmän alkioita? Jne jne... Meillä ei suunnitella vauvanvaunuja ja vauvanvaatteita, meillä suunnitellaan italiaan matkaa ensi syksylle.
Pitäisikö minun enemmän toivoa ja kaivata...? En osaa sanoa, en vaan tunne sitä kaipuuta niinkuin ennen. Välillä jopa tuntuu että lapsi sotkisi mun elämääni liikaa...musta on tullut liian mukavuudenhaluinen ja nautin tästä elosta näin, huolettomana ja iloisena.
Miksi sitten edes lähteä tuohon hoitoon? Miksi me viemme paikan joltain joka oikeasti haluaa lapsen? Koska en halua myöhemmin katua...en halua miettiä "entä jos...?" Tämä hoito vie meidät tällä tiellä päätökseen ja saamme rauhan. Minä olen onnellinen, minä nautin elämästäni ja haluan päätöksen tälle osalle elämääni.

Tyyneys

Vaikka omalla tavallani jännitän tulevaa hoitoa, niin elämä muuten soljuu tyynesti eteenpäin...Olen tyytyväinen nykyiseen elämäämme. Olen onnellinen näinkin...olen oppinut nauttimaan elämästä kaksin. Kuitenkin aina välillä lapsenkaipuu muistuttaa itsestään, jos ei muuten niin unissani...näen unia raskaudesta, näen unia aiemmin uneksimistani lapsista...näiden unien jälkeen herään mieli haikeana ja sydän täynnä kaiipuuta. Onneksi tätä tapahtuu nykyään harvemmin ja harvemmin.

Olen ehkä hyväksynyt tilanteen...ehkä luovuttanut, miten kukin tämän nyt sanoo. Itse koen löytäneeni tasapainon elämääni tälläisenä. Minulla on opintoni, vuoden päästä varma työpaikka...minulla on kuntoiluni ja rakas mieheni. Minulla on asiat hyvin...ehkä hoidon kautta saamme vielä lapsen täydentämään pientä perhettämme, ehkä ei. Parin kuukauden päästä mennään kohti uutta vuotta ja se vuosi muuttaa meidän elämän tavalla tai toisella. Vauva, valmistuminen, työt...siinä vaihtoehdot, muutoksia kuitenkin tulossa. Tällähetkellä olen siellä, missä minun kuuluu olla...en tiedä miksi näin tuskainen ja surullinen tie mulle annettiin,  mutta tiiättekö mitä? Mä selvisin, mä voitin...vaikken raskaana ole, niin mä elän!

Muuta elämää..pas...entä jos ei?

Onneksi pidin pääni ja lähdin työtä tekemään itsekseen ja aiheeksi valitsin aiheen, joka kiinnostaa. Nyt olen sitten kesäni päättänyt tähän työhön käyttää, muutaman viikon sijaisuuksia lukuunottamatta. Ja koska olen hiukan "neuroottinen" asian kanssa, olen pari kirjaa tilannut itselleni ja nyt viimeiset pari päivää uponnut niihin. Selaillut kirjoja, imenyt tietoa ja kirjoittanut teoria osaa opinnäytetyöstäni. Jokin sentään saa minut innostumaan.

Huomenna olisi pas...tai niin ainakin suunnitelma olisi. En usko, että siihen päästään tai siitä meille apua on, mut katsellaan aamulla miten käy. Ison laatikon crinonea hain apteekista, mutta eiköhän noi tonne lääkekaappiin jää odottelee syksyä, kun hoidot jatkuu...jos jatkuu. Sillä edelleen mietinnässä on luovutus. En tiedä jaksanko ja haluanko enää edes jatkaa. Välillä mietin että haluanko välttämättä biologisia lapsia vai onko tämä jonkinasteinen pakkomielle? Ehkä oikeasti on aika luovuttaa...ja ruveta elämään...ehkä olen jo luovuttanut.

Ensimmäisen ivf:n jotenkin odotin auttavan...onhan se auttanut niin monia muitakin. Toiselta viimeistää odotin parempaa tulosta...nyt olen menettänyt uskoni hoitoihin. En oikeasti usko niiden mitään auttavan, tuntuu et ois se jo onnistunu jos ois onnistuakseen...niinhän ne muutkin onnistuu heti?