Koska tuo edellinen tekstini sai useamman anonyymin kommentoimaan, suuren osan yön aikana tulleista vittuilukommenteista poistin, enkä nyt jaksa jokaiseen uuteen erikseen vastata joten mennään nyt näin.
No ehkä sitten olen katkera ja kateellinen, en silti tässä tilanteessa tällä hetkellä halua lasta. En olisi tähän saumaan hoitoihinkaan lähtenyt vaikka ne olisi edelleen menossa. Eiköhän sekin ole tullut jo kohtuullisen selväksi, etten sitä hoidoilla tai millään muullakaan tavalla saa...
Helppo se on sanoa mitä kaikkea voi tehdä lapsen kanssa, kun se lapsi on...minä en sitä voi kertoa, minä voin kertoa vain mitä minä teen kun ei ole lasta. Mielummin keskityn miettimään niitä asioita mitä nyt voin tehdä, enkä sitä mistä kaikesta jään paitsi. Juurikin tämän takia olen miettinyt onko tässä blogissakaan enää mitään järkeä kun aika paljon saan juuri näitä kommentteja miten olen vihainen ja katkera kun korostan niitä asioita mitä voin tehdä.
Useampaan otteeseen olen kysynyt onko mitään toivetta kirjoittelusta, mutta niitä ei ole tullut joten kirjoitan sitä miltä minusta tuntuu. Ehkä sanon asiat sitten väärin tai minun pitäisi edelleen itkeä itseni uneen jotta kaikilla olisi parempi mieli...
Ei en ole enää pitkään aikana ollut katkera tai vihainen, mutta kyllä kateellinen ja helvetin surullinen olin pitkään...ja vasta tämän kevään aikana olen oppinut siitä pois ja nauttimaan elämästäni tällaisena...ja ei tähän hetkeen ei sovi lapsi, liikaa asioita tapahtumassa ja liikaa menisi "pieleen" jos nyt raskaaksi tulisin. Ja vaikka olisin aikoinani antanut mitä vaan onnistumisesta niin tällähetkellä en sitä halua.
Mutta sitten se kysymys, jos en voi kertoa mitä teen kun ei ole lasta (eikä nyt sitä tule) niin mistä hitosta mä kirjoitan...tai miksi vitussa tätä blogia edes pitäisin? Kertokoon joku mua fiksumpi sen...
Erilainen selviytymistarina lapsettomuudesta ja elämästä lapsettomana.
tiistai 29. syyskuuta 2015
maanantai 28. syyskuuta 2015
Etiäinen...ja pelkoja
Tiedättekö sen tunteen, et jotain on tapahtumassa. Et vaan tiedä mitä...No mulla on ollut tommonen etiäisfiilis jo jonkun aikaa, tänään sisko sanoi että jännittää kun selkeesti jotain suurta on tapahtumassa. Ei vaan kumpikaan tiedä onko kyseessä hyvää vai huonoa, mut jotain suurta. No katsellaan mitä tuleman pitää...
Sit toinen juttu, mä oon jostain syystä ruvennu hysteerisesti pelkäämään raskaaksituloa...nyt sit oottele menkkoja, et pääsen aloittamaan pillerit ettei tarviis pelätä (jos noi pillerit mulle ees sopii). Ku ei tässä oikein näin monen vuoden jälkeen hirveesti kiinnostais mitään kumirumbaa aloittaa. Ja toisekseen koko kesän kivuttomuuden jälkeen aloin epäiröimään leikkausta ja pistettiin jonotus tauolle...mut arvatkaas onko kivut hiipiny takaisin. Munasarja on kuin tulessa ja alavatsaa polttelee pelottavan tutulla tavalla...kohtuullisen kipeä ovulaatio taitaa olla menossa.
Koulujuttuja sen verran, et viimeisiä tehtäviä oon nyt naputellut ja en oikein vieläkään käsitä että loppua kohti tässä mennään ja hurjaa vauhtia...viisi viikkoa harjoittelua jäljellä, sitten pitäis osata itsenäisesti työtä tehdä. Työnhakuportfolio pitäis yrittää lisäks vääntää, mut luulisin et se on ihan iisi homma (arvatkaa kuka kiroaa tota portfolioo parin viikon päästä ku ei saa valmiiks)
Sit toinen juttu, mä oon jostain syystä ruvennu hysteerisesti pelkäämään raskaaksituloa...nyt sit oottele menkkoja, et pääsen aloittamaan pillerit ettei tarviis pelätä (jos noi pillerit mulle ees sopii). Ku ei tässä oikein näin monen vuoden jälkeen hirveesti kiinnostais mitään kumirumbaa aloittaa. Ja toisekseen koko kesän kivuttomuuden jälkeen aloin epäiröimään leikkausta ja pistettiin jonotus tauolle...mut arvatkaas onko kivut hiipiny takaisin. Munasarja on kuin tulessa ja alavatsaa polttelee pelottavan tutulla tavalla...kohtuullisen kipeä ovulaatio taitaa olla menossa.
Koulujuttuja sen verran, et viimeisiä tehtäviä oon nyt naputellut ja en oikein vieläkään käsitä että loppua kohti tässä mennään ja hurjaa vauhtia...viisi viikkoa harjoittelua jäljellä, sitten pitäis osata itsenäisesti työtä tehdä. Työnhakuportfolio pitäis yrittää lisäks vääntää, mut luulisin et se on ihan iisi homma (arvatkaa kuka kiroaa tota portfolioo parin viikon päästä ku ei saa valmiiks)
perjantai 25. syyskuuta 2015
Kun ovi sulkeutuu...
Niin toinen aukeaa edessäsi.
Mulla oli viimeinen koulupäivä tänään, enää kaks tehtävää ja viimeset harjoitteluviikot ja pääsen hakemaan tutkintotodistusta. Miten tässä näin kävi? En edes koulussa istuessa tajunnu että tässä tää nyt on...nämä turhat tunnit on mun viimeiset tunnit näiden opintojen kannalta.
Olo on oudolla tavalla haikea, viimeiset kolme vuotta olen joka kuukausi käynyt viikon koulussa istumassa ja tapellut tehtävien ja tenttien kanssa...ja siinä sivussa hoidoissa ollut. Nyt oikeesti taitaa olla yksi kausi elämässäni ohi....jotenkin pelottaa ja samalla ihanan jännittynyt fiilis. Ja aivan kauhean haikea olo, viimeiset kolme vuotta elämässäni on tapahtunut niin paljon hyvää kuin pahaakin...sain kasan uusia ystäviä koulusta ja vertaistukea täältä verkosta (toivon kyllä että moni teistä asuisi täällä, että voisi livenäkin tavata), olen oppinut hirveästi uutta tietoa ja valitettavasti myös uutta lapsettomuuden kokemisesta.
Mutta kaiken kaikkiaan, mulla on uusi vaihe elämässä alkamassa...haikein mielin jätän vanhaa taakse, mutta samalla uusi on jo tervetullutta. Jättäessäni opinnot taakse, jätän myös lapsettomuuden taakse...se ei enää ole osa elämääni. Samoin kuin opintoni, se on osa minua...mutta se ei enää määrittele minua.
Minä olen lapseton nainen. Mutta minä olen myös vaimo, tytär, sisko, kummi, täti, ystävä, kaveri, rakastaja...pian olen sairaanhoitaja. Minä olen niin paljon muutakin kuin lapseton...ja niin tulee olemaan tämä blogikin. Yritän nyt enemmän keskittyä kirjoittamaan tästä uudesta elämästä, enkä niin velloa entisessä. Postaustoiveita otetaan vastaan...ehkä niistä ideoita saan :)
Ja iso kiitos teille kaikille, jotka olette minua tällä turhankin tuskaisella matkalla tukeneet, nyt pääsette mukaan uuteen seikkailuun mukanani <3
Mulla oli viimeinen koulupäivä tänään, enää kaks tehtävää ja viimeset harjoitteluviikot ja pääsen hakemaan tutkintotodistusta. Miten tässä näin kävi? En edes koulussa istuessa tajunnu että tässä tää nyt on...nämä turhat tunnit on mun viimeiset tunnit näiden opintojen kannalta.
Olo on oudolla tavalla haikea, viimeiset kolme vuotta olen joka kuukausi käynyt viikon koulussa istumassa ja tapellut tehtävien ja tenttien kanssa...ja siinä sivussa hoidoissa ollut. Nyt oikeesti taitaa olla yksi kausi elämässäni ohi....jotenkin pelottaa ja samalla ihanan jännittynyt fiilis. Ja aivan kauhean haikea olo, viimeiset kolme vuotta elämässäni on tapahtunut niin paljon hyvää kuin pahaakin...sain kasan uusia ystäviä koulusta ja vertaistukea täältä verkosta (toivon kyllä että moni teistä asuisi täällä, että voisi livenäkin tavata), olen oppinut hirveästi uutta tietoa ja valitettavasti myös uutta lapsettomuuden kokemisesta.
Mutta kaiken kaikkiaan, mulla on uusi vaihe elämässä alkamassa...haikein mielin jätän vanhaa taakse, mutta samalla uusi on jo tervetullutta. Jättäessäni opinnot taakse, jätän myös lapsettomuuden taakse...se ei enää ole osa elämääni. Samoin kuin opintoni, se on osa minua...mutta se ei enää määrittele minua.
Minä olen lapseton nainen. Mutta minä olen myös vaimo, tytär, sisko, kummi, täti, ystävä, kaveri, rakastaja...pian olen sairaanhoitaja. Minä olen niin paljon muutakin kuin lapseton...ja niin tulee olemaan tämä blogikin. Yritän nyt enemmän keskittyä kirjoittamaan tästä uudesta elämästä, enkä niin velloa entisessä. Postaustoiveita otetaan vastaan...ehkä niistä ideoita saan :)
Ja iso kiitos teille kaikille, jotka olette minua tällä turhankin tuskaisella matkalla tukeneet, nyt pääsette mukaan uuteen seikkailuun mukanani <3
torstai 17. syyskuuta 2015
Olematon
"Mä olen yksin vaikka metro täynnä on ihmisii
Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii
Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee..."
Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii
Ei oo olemassa kummituksii
Eiks nii
Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee..."
Muutaman päivän on soinu päässä toi biisi...ja olokin on semmonen että oon ihan olematon. Mua ei oo ku en täytä tehtävääni ja lisäänny. En ole olemassa, kun kroppani ei tee mitä sen kuuluisi tehdä...enkä edes enää halua yrittää sitä siihen pakottaa...
Viime päivinä olen jopa pohtinyt jonkinasteista ehkäisyä, mutta hormoneja en halua (sotkevat pään ja kropan) enkä kyllä mitään kumishowtakaan halua, joten eiköhän tässä vaan luoteta ettei meille vahinkoja satu.
Tämä ei nyt tarkoita että olisin tyytymätön elämääni, olen enemmän tyytymätön yhteiskuntaan ja oletuksiin siitä mikä on elämän tarkoitus. Jos mun kroppani ei suostu lasta tekemään, niin sen tarkoitus ei ole lisääntyä...eikä meidän suhteen tarkoitus ole tulla vanhemmiksi. Ehkä meidän suhteella on joku muukin tarkoitus kun lisääntyä. Mikä ihmeen olemassaolon määritys on se lapsi? Nyt vihdoin alan ymmärtää vapaaehtoisesti lapsettomien ärtymyksen kun puhutaan miten nainen on luotu tekemään lapsia ja parisuhteen perimmäinen tarkoitus on lisääntyä ja kansoittaa maailma.
perjantai 11. syyskuuta 2015
Minne kuuluu lapseton?
Jännä huomata miten moni on taas viimeaikoina plussannut, ennen nuo "plussa-aallot" aiheutti katkeruutta, nykyään enemmän vaan haikeutta ja ryhmään kuulumattomuuden tunnetta. En oikein tunne kuuluvani minnekään, en kuulu lasta toivovien mukaan...sillä en enää niinkään toivo lasta, en odota sitä meille tulevaksi enkä oikein tiedä haluanko edes enää. En myöskään kuulu vapaaehtoisesti lapsettomiin, sillä enhän minä vapaaehtoisesti ole lapseton, vaikken enää hoitoihin lähde.
Viimeaikoina olen huomannut ettei tämä koske pelkästään tätä blogimaailmaa, en myöskään somessa tunne enää kuuluvani lapsettomien. En oikein jaksa enää lukea niitä kirjoituksia miten innoissaan odotetaan ja aloitellaan hoitoja. En myöskään voi kuulua täydellisesti lapsettomien ryhmään, sillä en voi sanoa ettei meille ikinä tulisi lasta...emme vain siihen enää panosta, niin sanotusti.
Kaveripiirissä on myös tapahtunut "eroja" tämän myötä, sillä tunnen olevani elämässäni aivan eri raiteilla kuin lapselliset ystäväni. Emme enää tunnu löytävän yhteistä säveltä tai yhteistä jutunaihetta...vaikka toisin piti mennä.
Mihin siis kuulun? Mikä oikeestaan on mun "ryhmä" onko olemassa sellaista "olin ennen lapsettomuushoidoissa, emme saaneet lasta mutta elämme elämäämme tyytyväisenä näin"-ryhmää. Tiedän että 20% hoidoissa olevistakin jää ilman lasta. Blogimaailmassa näitä on aika vähän tullut vastaan ja ne vähätkin yleensä lähtee adoptiopolulle. Useimmiten blogi kuitenkin muuttuu lapsenodotusblogiksi tai vaan hiipuvat pois...paljon on bloggaajia, joiden kohtalosta en tiedä...blogeja, joita seurasin kun aloitin tätä omaa blogiani.
Ehkä minäkin joskus vaan hiivun täältä pois...en tiedä, nykyään tuntuu koko ajan tyhmemmältä kirjoittaa tänne. En tiedä yhtään mikä tän blogin idea enää on, tää vaan on ja kirjoitan ihan mitä sattuu...ehkä tää vaan on tämmönen kirjoitusoksennusten paikka.
Viimeaikoina olen huomannut ettei tämä koske pelkästään tätä blogimaailmaa, en myöskään somessa tunne enää kuuluvani lapsettomien. En oikein jaksa enää lukea niitä kirjoituksia miten innoissaan odotetaan ja aloitellaan hoitoja. En myöskään voi kuulua täydellisesti lapsettomien ryhmään, sillä en voi sanoa ettei meille ikinä tulisi lasta...emme vain siihen enää panosta, niin sanotusti.
Kaveripiirissä on myös tapahtunut "eroja" tämän myötä, sillä tunnen olevani elämässäni aivan eri raiteilla kuin lapselliset ystäväni. Emme enää tunnu löytävän yhteistä säveltä tai yhteistä jutunaihetta...vaikka toisin piti mennä.
Mihin siis kuulun? Mikä oikeestaan on mun "ryhmä" onko olemassa sellaista "olin ennen lapsettomuushoidoissa, emme saaneet lasta mutta elämme elämäämme tyytyväisenä näin"-ryhmää. Tiedän että 20% hoidoissa olevistakin jää ilman lasta. Blogimaailmassa näitä on aika vähän tullut vastaan ja ne vähätkin yleensä lähtee adoptiopolulle. Useimmiten blogi kuitenkin muuttuu lapsenodotusblogiksi tai vaan hiipuvat pois...paljon on bloggaajia, joiden kohtalosta en tiedä...blogeja, joita seurasin kun aloitin tätä omaa blogiani.
Ehkä minäkin joskus vaan hiivun täältä pois...en tiedä, nykyään tuntuu koko ajan tyhmemmältä kirjoittaa tänne. En tiedä yhtään mikä tän blogin idea enää on, tää vaan on ja kirjoitan ihan mitä sattuu...ehkä tää vaan on tämmönen kirjoitusoksennusten paikka.
sunnuntai 6. syyskuuta 2015
koiruuksia
Siis meillehän ehti yrityksen aikana kertyä kaksi koiraa...nyt päätimme(tai no minä päätin) toteuttaa yhden haaveeni, jota olen lykännyt koska meille saattaa tulla lapsi jne blaablaa...meille tulee (taas kerran) koiravauva, ei vielä hetkeen. Ensin saatava se rivari, mutta viimeistään ensi kesänä meille tulee irlanninsusikoira.
Meillä siis lauma kasvaa...ei heti eikä niinkuin aikoinaan luulin, mutta ensi kesänämulla meillä on karvavauva :) Mä oon niin innoissani, oon jo vuosia sitten löytänyt kasvattajan jolta pennun ostaisin kun se hetki olisi tullut ja nyt pystyin ottamaan yhteyttä ja kyselemään ensi vuoden suunnitelmia <3 On jännää ruveta toteuttamaan niitä haaveita, joita on jättänyt toteuttamatta hoitojen ja lapsenodotuksen takia...mun elämä on uudella tavalla jännää.
Ja kuten voitte huomata, kiukku ja masistelu on ohi...ja ei en ole koiraa ottamassa piristääkseni itseäni tai meitä. Piristyminen tuli ensin, sitten koirasuunnitelmat, joita hitaasti toteutetaan. Piristymiseen on montakin syytä...olen viettänyt aikaa kälyni kanssa, olen rentoutunut ja flunssakin parani. Olen taas päässy harjoittelussa hommiin ja huomannut osaavani asioita (siis oikeesti osaan) ja kotona vietän vapaa-aikaani lukien uutta tietoa syventävää harjoitteluani varten. Tiedän että elämäni on hienoa näin, mutta aina välillä on muistettava mistä tänne ponnisteltiin vaikka se surua ja kiukkua toisikin tullessaan.
Meillä siis lauma kasvaa...ei heti eikä niinkuin aikoinaan luulin, mutta ensi kesänä
Ja kuten voitte huomata, kiukku ja masistelu on ohi...ja ei en ole koiraa ottamassa piristääkseni itseäni tai meitä. Piristyminen tuli ensin, sitten koirasuunnitelmat, joita hitaasti toteutetaan. Piristymiseen on montakin syytä...olen viettänyt aikaa kälyni kanssa, olen rentoutunut ja flunssakin parani. Olen taas päässy harjoittelussa hommiin ja huomannut osaavani asioita (siis oikeesti osaan) ja kotona vietän vapaa-aikaani lukien uutta tietoa syventävää harjoitteluani varten. Tiedän että elämäni on hienoa näin, mutta aina välillä on muistettava mistä tänne ponnisteltiin vaikka se surua ja kiukkua toisikin tullessaan.
perjantai 4. syyskuuta 2015
kiukkuilua
Muutama päivä sitten sain kunnon kiukuttelu/masisteluhetken. Oma elämä vitutti ja kaikki tuntui paskalta. Olotila meni ohi seuraavaan päivään mennessä ja piti hetki pähkäillä päänsisällä, että mikä se nyt oli... kolme vuotta sitten aloitin opintoni ja ivf-jonotus, nyt mennään loppusuoralla opinnoissa ja hoidotkin on loppuneet. Kolme vuotta sitten olin toiveikas, olin innoissani uusista opinnoista ja tulevat hoidotkin olivat kutkuttavalla tavalla jännittäviä...sillä meistähän voisi tulla pian vanhemmat.
Ensimmäisen ivf:n jälkeen pettymys oli jotain kauheaa...alkioitahan saatiin vain se yksi ja jotenkin oletimme tietysti että se on se meidän vauva. Itkusta ja vihasta ei meinannut tulla loppua negan jälkeen. Toinen hoito aloitettiin suhteellisen pian (julkisella kun oltiin...niin pian) ja sehän meni vituiks, uuden vuoden kunniaksi sain kuulla että hoito pitää keskeyttää, munasarjat eivät menneet lepotilaan. Tässä vaiheessa jo moni seuraamani blogituttu oli onnellisesti raskaana tai äiti...ja oloni oli surkeampi kuin syksyn negan jälkeen. Itkin ja raivosin, olin niin helvetin katkera. Miksi minusta ei tule äitiä? Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi...miksi...miksi? päässä ei oikeastaan pyörinyt mitään muuta kuin se miten kaikki on niin väärin minua kohtaan.
Kolmanteen(toiseen) hoitoon lähdimme sitten kun munasarjat olivat rauhoittuneet, kokeiltiin uusia lääkkeitä ja tällä kertaa alkioita tuli neljä...joista yksi käytettiin, kaksi laitettiin pakkaseen...neljäs oli hyytynyt siihen mennessä. No tästä taas kerran nega, ja ostettiin pas-lääkitys...alkiot eivät selvinneet sulatuksesta. No se ei enää yllättänyt, sillä eihän tässä paskassa mikään voisi meidän kohdalla onnistua...en enää välittänyt mistään, piikittelin hormonit ja kävin ultrattavana, mutta mikään ei tuntunut miltään. En enää surrut, en vihannut, olin turta...olin niin turta koko hommaan. Tuon alkioiden tuhoutumisen jälkeen päätin etten enää jaksa sitä helvettiä, enkä lähde hoitoihin ikinä...
Kuitenkin toisin kävi, yllättäen olin taas hoitojonossa, viimeinen ja ratkaiseva hoito. Piti olla paremmat lääkkeet ja nyt tämän pitäisi onnistua, toivo hiipi mieleen ja taas se kutkutteleva jännitys oli ilmassa. Lääkkeiden kanssa oli sählinkiä, reseptit vaihtuivat tiuhaan, kukaan ei oikein ollut kartalla mikä hoito meille tapahtuu. Onko pitkä onko lyhyt? Lamataanko hormonitoiminta vai mitä tehdään? No lopputulos on piikkiä piikin perään, kauhea rahareikä lääkkeistä ja tuloksena kaksi alkiota...meidän viimeinen toivomme. Tällä kertaa jotain tapahtui, minulla oli jos vaikka minkälaista oiretta mutta tulos oli negatiivinen, hcg 5, hipaisu. Siihen loppui meidän hoidot, samana iltana mentiin katsomaan raskasta joulua konsertti ja konsertin jälkeen itkin, itkin niin hirveästi etten uskonut että minusta enää sellaista määrää kyyneliä olisi lähtenyt.
Sitten oli puhe neljännen hoidon mahdollisuudesta...tästä ei kukaan koskaan soittanut, enkä lähtenyt kysymään...en tiedä uskaltaisinko vielä kysyä miten lääkärit päättivät...en tiedä haluanko edes tietää.
Miksi tämä tarina nyt? koska itse huomasin että joka syksyinen "syysmasennuskseni" johtunee siitä että syksyisin aina muistan mitä meiltä puuttuu. Vaikka olenkin onnellinen ja elämäni on hienoa, niin on aina välillä muisteltava sitäkin minkä paskan läpi rämmin päästäkseni tähän pisteeseen. Meillä ei hoidot auttaneet, me kuuluimme siihen 20%:n joka ei saanut lasta hoidoillakaan. Koskaan ei selvinnyt miksei alkioita tullut tai mikseivät alkiot kiinnittyneet...en tiedä olisiko se tieto helpottanut vai pahentanut oloa...
Ensimmäisen ivf:n jälkeen pettymys oli jotain kauheaa...alkioitahan saatiin vain se yksi ja jotenkin oletimme tietysti että se on se meidän vauva. Itkusta ja vihasta ei meinannut tulla loppua negan jälkeen. Toinen hoito aloitettiin suhteellisen pian (julkisella kun oltiin...niin pian) ja sehän meni vituiks, uuden vuoden kunniaksi sain kuulla että hoito pitää keskeyttää, munasarjat eivät menneet lepotilaan. Tässä vaiheessa jo moni seuraamani blogituttu oli onnellisesti raskaana tai äiti...ja oloni oli surkeampi kuin syksyn negan jälkeen. Itkin ja raivosin, olin niin helvetin katkera. Miksi minusta ei tule äitiä? Mitä minä olen tehnyt väärin? Miksi...miksi...miksi? päässä ei oikeastaan pyörinyt mitään muuta kuin se miten kaikki on niin väärin minua kohtaan.
Kolmanteen(toiseen) hoitoon lähdimme sitten kun munasarjat olivat rauhoittuneet, kokeiltiin uusia lääkkeitä ja tällä kertaa alkioita tuli neljä...joista yksi käytettiin, kaksi laitettiin pakkaseen...neljäs oli hyytynyt siihen mennessä. No tästä taas kerran nega, ja ostettiin pas-lääkitys...alkiot eivät selvinneet sulatuksesta. No se ei enää yllättänyt, sillä eihän tässä paskassa mikään voisi meidän kohdalla onnistua...en enää välittänyt mistään, piikittelin hormonit ja kävin ultrattavana, mutta mikään ei tuntunut miltään. En enää surrut, en vihannut, olin turta...olin niin turta koko hommaan. Tuon alkioiden tuhoutumisen jälkeen päätin etten enää jaksa sitä helvettiä, enkä lähde hoitoihin ikinä...
Kuitenkin toisin kävi, yllättäen olin taas hoitojonossa, viimeinen ja ratkaiseva hoito. Piti olla paremmat lääkkeet ja nyt tämän pitäisi onnistua, toivo hiipi mieleen ja taas se kutkutteleva jännitys oli ilmassa. Lääkkeiden kanssa oli sählinkiä, reseptit vaihtuivat tiuhaan, kukaan ei oikein ollut kartalla mikä hoito meille tapahtuu. Onko pitkä onko lyhyt? Lamataanko hormonitoiminta vai mitä tehdään? No lopputulos on piikkiä piikin perään, kauhea rahareikä lääkkeistä ja tuloksena kaksi alkiota...meidän viimeinen toivomme. Tällä kertaa jotain tapahtui, minulla oli jos vaikka minkälaista oiretta mutta tulos oli negatiivinen, hcg 5, hipaisu. Siihen loppui meidän hoidot, samana iltana mentiin katsomaan raskasta joulua konsertti ja konsertin jälkeen itkin, itkin niin hirveästi etten uskonut että minusta enää sellaista määrää kyyneliä olisi lähtenyt.
Sitten oli puhe neljännen hoidon mahdollisuudesta...tästä ei kukaan koskaan soittanut, enkä lähtenyt kysymään...en tiedä uskaltaisinko vielä kysyä miten lääkärit päättivät...en tiedä haluanko edes tietää.
Miksi tämä tarina nyt? koska itse huomasin että joka syksyinen "syysmasennuskseni" johtunee siitä että syksyisin aina muistan mitä meiltä puuttuu. Vaikka olenkin onnellinen ja elämäni on hienoa, niin on aina välillä muisteltava sitäkin minkä paskan läpi rämmin päästäkseni tähän pisteeseen. Meillä ei hoidot auttaneet, me kuuluimme siihen 20%:n joka ei saanut lasta hoidoillakaan. Koskaan ei selvinnyt miksei alkioita tullut tai mikseivät alkiot kiinnittyneet...en tiedä olisiko se tieto helpottanut vai pahentanut oloa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)