Tyhmä kai näin lähellä neljääkymmentä huomata aikuistuvansa, mutta tänään tajusin että vuosien vuokra-asumisen jälkeen haluaisin ostaa oman asunnon. Olen aina ollut vahvasti sitä mieltä etten halua sitoutua isoon lainaan enkä asuntoon, mutta viimepäivinä olen miettinyt miten mukavaa olisi kun tämä olisikin oma... Tuntuisiko asunto enemmän kodilta, kun sen omistaisi itse...tai no pankki omistaisi :D vai onko kodintuntu jostain muusta kiinni?
No oli mistä oli...avasin asuntosäästötilin ja ruvetaan säästämään, ehkä sitten joskus osuu kohdalle sellainen asunto minkä haluamme omaksi...
Ehkä mä oikeesti alan asettua aloilleni, enkä enää pakene asunnosta toiseen lapsettomuutta...tämä asunto on ensimmäinen, jossa ei ole enää mitään yritystä, ei kiertojen vahtimista...ei pakkoseksiä... Täällä eletään, nauretaan ja nautitaan elämästä. Vietettiin iltaa kaveriporukalla, koristeltiin seiniä matkamuistoilla, saatiin uusi sänky...ja ostettiin kasa uusia kalusteita ja saatiin vanhemmiltani kivaa sisustuskrääsää, joita tarvittiin saadaksemme asunto tuntumaan kodilta.
Jokseenkin outoa elää näin normaalia elämää...aamulla töihin, iltapäivällä kotiin. Koirien lenkit ennen ja jälkeen töiden, ruoan tekoa, ystävien tapaamista ja kesätöiden hakua (mulla siis soppari keväälle ja pikkusen kaipaan jo osastotyöhön). Alkuillasta yleensä juoksen crosstrainerilla intervallitreenin (Hiit-tyyppinen 15-20min) tai yritän hillua kahvakuulan kanssa...Vapaapäivinä katsellaan yhdessä leffoja ja käydään ulkona syömässä...tai kokataan kahdestaan jotain kivaa kotona. Lenkkeillään koko porukalla uusissa maisemissa ja nukutaan pitkään aamuisin. Tällaista on siis elämä lapsettomuushoitojen loputtua....normaalia ja yksinkertaista. Ei piikkejä, ei pistoksia...ei lääkärillä ravaamista, eikä hormoonihulluutta. Tavallisen tylsää ja tasaista, mutta nautin tästä niin paljon. Rakastan kotiamme, rakastan aamulenkkejä lähiössämme ja rakastan iltaisin nukahtaa mieheni viereen.
Tylsää tavallista, mutta niin ihanan normaalia...me taidamme vihdoin olla se tavallinen pariskunta (joka nyt käyttää hormoonien sijaan rahat matkailuun ja omaan hyvinvointiin). Jotenkin outoa miten parissa vuodessa elämä voi kääntyä näin tyyneksi ja rauhalliseksi...olisi helpottanut elämää silloin kun olisi tiennyt tämän. Tämän että elämää on vaikkei hoidot onnistukaan <3
Kiva kuulla, että vuosien lapsettomuushoitohärdellin jälkeen on mahdollista elää mukavaa ja tavallista arkea ihan vain kahdestaankin. Meillä viimeinen hoitokierros menossa, joten tulevaa olen minäkin pohtinut todella. Kiva blogi, olen seuraillut jonkin aikaa! :) Niin ja suosittelen omistusasumista, on asunto omemman oloinen eikä ainakaan tule mitään yllätyslähtöä koskaan vuokranantajan taholta.
VastaaPoista