Miten selvisin?

Miten selvisin lapsettomuuden tuskasta? Miten päädyin tähän hetkeen, tähän olotilaan?

Tätä kirjoitusta olen aloittanut, muokannut, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta...ja muokannut...jne jne. On vaikea sanoa mikä helpotti, mikä oli se ratkaiseva asia millä pääsin pahimman yli. Ehkä se oli opinnot, oli pakko puskea eteenpäin, ei voinut rypeä surussa eikä jäädä paikoilleen junnaamaan. Ehkä se oli läheiset jotka tukivat, kuuntelivat itkut ja ottivat vastaan kiukun. Ehkä se oli vaan aika?

Tänään kuitenkin sen tajusin, jossain vaiheessa olen "antanut anteeksi" itselleni, olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen kaikkine "vikoineni". Miten sitten onnistuin tässä, no ainoastaan aika auttaa, en missään välissä ole tietoisesti päättänyt luopua tai unohtaa tai hyväksyä asiaa. Ei sitä voi päättää, eikä sitä voi pakottaa (vaikka itsekin niin luulin, luulin että kun elän oletuksella että huonosti käy niin helpommin asiasta yli pääsen...ei se niin mene) ja vaikka vuosia sitten toistelin että olen ihan sinut asian kanssa, niin pakko myöntää en ollut.

Ei tämän lapsettomuuden kanssa voi olla sinut kunnolla ennenkuin hoidot ja yritys on omalla kohdalla loppuneet. Niin kauan kun on toivoa ja oletusta onnistumisesta, ei voi sanoa että hyväksyy elämänsä lapsettomana, ainakaan täysin. Sillä miten voit hyväksyä asian, jota vastaan edelleen "tappelet".

Ja ei en olisi tätä itselleni tai kellekään muulle halunnut, näin kävi ja pakkohan tämän kanssa oli oppia elämään. Mutta voin kyllä myöntää, että epäilen tämän olevan minulle helpompi kestää kuin monelle muulle...minulle lapsensaaminen ei ollut aina haaveena, itseasiassa en aiemmissa suhteissa edes ajatellut asiaa. Vasta nykyisen miehen kanssa aikoinaan asia tuli puheeksi ja haaveeksi (ja pakkomielteeksi). Jos mulle joku ois kymmenen vuotta sitten sanonut että pistän mielenterveyteni ja kroppani sekaisin saadakseni lapsen, olisin varmaan nauranut päin naamaa..sillä se ei ollut mun haave, minä halusin reissata...nähdä maailmaa ja oppia uutta.

Joten minulle hoitojen loppuminen tarkoitti paluuta vanhoihin haaveisiin, niihin mistä haaveiltiin ennen lasta. Ruvettiin suunnittelemaan matkaa ulkomaille. Keskitin ajatukseni opinnäytetyön loppuun viemiseen, viimeiseen työharjoitteluun ja tehtäviin, Pian valmistuinkin hyvillä arvosanoilla ja oli aika etsiä töitä, löysin ja aloitin työn määräaikaisella sopimuksella ja nyt kesän alusta aloitin jo uudessa työssä. Ruvettiin yhdessä luomaan uudenlaista tulevaisuutta, sellaista elämää mistä puhuttiin suhteen alkuaikoina. Matkailua, harrastuksia, koiria, mökkeilyä (joka on vielä rästissä tältä kesältä), leffoja ja ravintoloita...dinkkuilua kahden työssäkäyvän tuloilla. Ja tällä hetkellä tuntuu että minä elän sitä elämää, mitä mun tuleekin elää...mutkien kautta päädyin tähän.

Ja lopuksi, en tiedä osaanko tai pystynkö mitenkään neuvomaan muita hoidoissa olevia tai niitä, jotka ovat jo hoidoissa pettyneet. Enkä sitä yritäkään, jokaisella on oma tiensä kuljettavana ja keinonsa selvitä esteistä. Enkä todellakaan osaa neuvoa teitä, joille se lapsi on haaveista suurin...sillä minulle se oli haa muiden joukossa, joten en todellakaan tiedä miten olisin toiminut tai missä tilassa olisin jos lapsi olisi ollut ainut päämäärä mitä elämältä haluan.

Hirveän vaikea kirjoittaa tää teksti, en tiiä miks...kyselkää niin yritän vastailla parhaani mukaan :)