Syksy

Tiedän että moni inhoaa jo tätä aikaa vuodesta, kun syksy kolkuttelee ovella...illat pimenee, säät viilenee ja kesä kuihtuu pois. Minä pidän tästä ajasta, vielä ei ole harmaata ja rumaa, mutta on kuitenkin ihanan pimeät illat ja jo alkavan syksyn tuoksu ilmassa. Aamut on ihanan kirpeitä lenkkeillä koirien kanssa (vaikka kyllä välillä korpeaa nousta viideltä rämpimään ulos).
Pimeinä iltoina on ihana polttaa kynttilöitä ja kääriytyä sohvan nurkkaan hyvää kirjaa lukemaan, vaikka syksyn lukemisto nyt koostuukin tenttikirjoista mut väliin kyl mahtuu hömppääpömppääkin. Vielä kun olisi oma takka johon laittaa tulet niin siinäpä syksyn kylmyys ja pimeys unohtuisi...no ehkä vielä joskus tulevaisuudessa sekin on.

Syksyllä olisi ihana lähteä etelään, auringon lämpöön ja nauttimaan rennosta olosta. Harmi ettei tänä vuonna se onnistu...Tallinnaan mennään käymään syyskuulla. Mutta loppuvuosi sitten meneekin töissä. Säästellään ensi vuoden reissu(j)a varten...ja uutta sänkyä olis tarkoitus ostaa loppuvuodesta.

Mitä minä sitten syksyllä teen, ettei se niin masenna. En oikeestaan mitään, otan syksyn vastaan sellaisena kuin se tulee, teen töitä, opiskelen, kuntoilen ja nautin vapaista kun niitä on. Jotenkin helppoa elää näin, ei sinänsä mitään paineita mistään...ei suuria odotuksia, eikä pelkoja mistään. Arkea piristetään leffailloilla ja ravintolakäynneillä, välillä tehdään speliaalimpaa...käydään pakohuoneessa tai teatterissa tai jääkiekkopeleissä. Ei mitään liian ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaisia piristyksiä joiden avulla rankatkin päivät jaksaa töissä.

Elämä lapsettomuuden kanssa on erilaista näin hoitojen jälkeen kuin hoitojen aikana, jos vaan silloin olisin tietänyt että elämä voi olla palkitsevaa ja rikasta ilman lastakin, olisi ollut helpompaa...en tiedä olisinko mitään tehnyt toisin, mutta ainakaan en olisi niin peläten ja itkien elänyt elämääni.

Tuttu potilas

Tää nyt on tämmönen omaa pohdintaa ja ajatuksia vaan, mut kuitenkin... Mä siis on sairaalassa töissä, yliopistollisen sairaalan heräämössä...eli leikkurista porukka tulee tokkuraansa selvittelemään mun ja työkavereiden hoiviin.

Kyllähän mä hoitajaksi valmistuessa tiesin, että saattaa tuttuja tulla töissä vastaan...mutta jotenkin se vaan unohtui ajan myötä, niin paljon vanhuspuolen töitä tehnyt niin siellä tutut on enemmänkin omaisen ominaisuudessa.
No tämän kesän aikana olen törmännyt lähisukulaisiin, kavereihin, tuttuihin, kavereiden sukulaisiin ja blogi-/facetuttuihin. Näitä lähituttuja en tietenkään ole hoitanut, olen myös parin tutun vanhempien/puolison kohdalla tehnyt päätöksen etten osallistu hoitoon muuta kuin tarvittaessa...johtuen ihan leikkauksen henkilökohtaisuudesta. Nyt kuitenkin on tullut muutama tilanne, joissa tunnistan potilaan mutten tiedä tunteeko potilas minua...ja nämä sinänsä ovat hankalampia tilanteita kuin noi selkeästi kummallekin hankalat tilanteet. Kuitenkin leikkauksen jälkeen olet kipeä, heikko, lähestulkoon muiden armoilla riippuen leikkauksesta ja kivuista. Itse en ole leikkauksissani halunnut tuttuja hoitamaan (kun noita sairaanhoitajia on lähipiirissä jokunen). Nyt en tiedä miten tekisin jos se endoleikkaus tulee eteen...sillä koko henkilökunta on tuttua ja leikkaus aika henkilökohtainen. Ja itselle hankalaksi tilanteen tekee se, että tunnen ihmisen tietyiltä osin todella henkilökohtaisesti, muttemme ikinä ole tavanneet.

Sitten kun leikkaussalin raportilla kuulen miten potilaalla on endometrioosi ja/tai lapsettomuushoitoja taustalla ja kun lisää asiaa tulee huomaan tunnistavani potilaan...ihan vaan sairaushistorian perusteella. Johtuen siitä että endo- ja lapsettomuusryhmissä joihin kuulun keskustellaan todella paljon muistakin sairauksista, ja tulevista operaatioista. Ja hoitajana taas nämä asiat jää mulla mieleen, en ihmisten nimiä muista enkä välttämättä sitä pientä kasvokuvaa jonka keskusteluissa näet...mutta sairaus- ja leikkaushistorian muistan. Eipä siinä paljon mennä esittelemään "terve mä oon feeniks, bloggaaja jonka kanssa ollaan juteltu ummet ja lammet, oon sun iltahoitaja tässä heräämössä" Tai muuta vastaavaa. Mutta toisaalta taas...jotenkin itselle hankala tilanne kun tiedän toisesta niin henkilökohtaisia asioita enkä oikeastaan voi sanoa että "hei, mä oon se jonka kanssa oot jutellut blogissa/facessa..." koska kuka hitto leikkauksen jälkeen tajuaa mistään mitään...itse edelleen väitän olleeni päivystyksen käytävällä nielurisaleikkaukseni jälkeen...ja kuulemma en ole ollut, yksi työkaveri muistaa mut :D

Syksyn alkua

Mitä meille kuuluu? Ei oikeastaan mitään ihmeempiä, adoptioasiassa ei olla tehty päätöstä tai mitään suuntaan tai toiseen, syksylle on pieni irtiottoreissu varattu. Töissä on kiirettä, perehdytys loppui ja alkoi "itsenäinen" työskentely. Työstäni tykkään ja olen siinä hyvä, siis oikeasti sellainen paikka jossa tunnen osaavani asiani vaikka jokainen päivä on erilainen ja jokainen potilas on erilainen.

Kuntoilun aloitin uusiks, tuli täs alkuvuosi oltua salitta ja nyt hommasin jäsennyyden lähisalille ja uusi treeniohjelma on kassissa, lisäksi muutamat mukavat jumpat valittu vakiojumpiksi...lisäksi ajattelin kokeilla mahdollisimman montaa uutta lajia salin tarjonnasta. Lisäksi avoimen yliopiston kautta aloitan opintoja syyskuulla, eli kiireinen tää syksy tulee olemaan...mutta ei se haittaa. Tykkään tehdä, pitää itseni kiireisenä ja tehdä näitä asioita mistä oon haaveillu.

En oikein tiiä taas mitä kirjoittelis, tää elo on niin tavallista...pitäis ehkä se iltavuoro-postaus tehdä, kun oikeestaan enemmän nykyään iltavuoroo teen. Ehkä muutenkin vois jonkun huikeen idean keksiä...sitä odottaessa. Lapsettomuudesta mulla ei oikein enää oo kirjoitettavaa, se vaan on osa elämää...mut emmä sitä enää ees sinänsä ajattele, raskaanaolevat ei häiritse minua tai hetkauta millään lailla, lasten kanssa töissä viihdyn, eikä edes työkavereiden tai vanhempien kyselyt "onko sinulla omia lapsia?" aiheuta ihmeellisimpiä tunteita, se on kysymys muiden joukossa joita kysytään uusilta työkavereilta tai hoitajalta joka hoitaa leikkauksesta tullutta lastasi.

Mut sen verran kysyn teiltä, oisko kellään mitään lukemisideaa? Tekis mieli joku hyvä kirja lukea, mutta en vaan oo löytänyt mitään hyvää