Muistan kun johonkin tekstiin mulle kommentoitiin "älä luovuta, meille plussan toi niin ja niin mones pas" tänään, kun menkat taas kerran alkoivat rupesin pohtimaan tuota että milloin on aika luovuttaa? Käydäkö hoitoja hoitojen perään, vai luovuttaa julkisen tarjoamien hoitojen jälkeen, lähteä lahjasoluhoitoihin tai adoptiojonoon? Milloin on se aika kun voi sanoa kaikkensa yrittäneensä?
Meillä nyt oikeastaan noi lahjasolut vois olla apu, koska omilla munasoluilla ei kyllä alkioita tule...ei sitten millään. Jos me ois saatu enemmän kuin pari alkiota per hoito, niin olisimme ehkä edelleen hoidoissa, pas-siirtoja tai uutta icsi-kiertoa suunnitelemassa ja niin (vitun) intoa pinkeenä ettei mitään rajaa...
No joo...toisaalta välillä pohdin myös, että olisiko viimeinen hoito pitänyt hoitaa eri tavalla...kuivattaa endoa, niinkuin suunniteltiin, pitkää viljelyä alkioille, niinkuin suunniteltiin jne...jotenkin se vaan mennä porskutti eteenpäin, eikä oikein kukaan tiennyt missä mennään ja millä kaavalla. Olisinko minä äiti, jos asiat olisi mennyt niinkuin suunniteltiin? Ja jos olisin, niin olisinko juuri valmistunut opinnoistani vai olisivatko ne kesken? Olisinko onnellinen vai mitä tuntisin? Millainen elämäni olisi?
Tavallaan uskon, että asiat menevät niinkuin niiden kuuluu mennä...joten turhanpäiväisiä noi mun pohdinnat "entä jos..." mutta välillä on kiva jossitella...ja toisaalta lähestyvä joulu ja vuosipäivä hoitojen päättymisestä antanee mulle luvan jossitella...entä jos hoito olisikin onnistunut? Minä olisin äiti, meillä olisi kauniit kaksospojat (joo jostain syystä nämä kaksi alkiota olivat poikia, aiemmissa siirroissa oli tyttöalkioita :D ) meillä häsellettäisiin ensimmäisen perhejoulun kimpussa ja nukuttaisiin yöt huonosti vauvojen vuoksi, mutta oltaisiin ihmeissään ja onnellisia... niin kuitenkaan ei tapahtunut. Tämä joulu ei oikeastaan eroa viime vuosien jouluista, muuta kuin että saatan olla töissä joulunpyhät. Pitäisi ehkä ruveta niitä reissuja tekemään jouluisinkin, jotenkin oon aina haaveillut näkeväni muidenkin maiden joulun kuin Suomen...
Täällä samankaltaisia pohdiskeluja. Entä jos sitä, entä jos tätä. Itse olen miettinyt sitäkin, että entä jos meille olisi silloin viime tammikuussa siirretty ne molemmat kaksi alkiota yhtä aikaa, olisiko sitten toinen niistä edes tarttunut paremmin kiinni kuin mitä niille yksinään kävi. Ihan älytöntä, mutta ihmismieli varmaan vaan on tällainen...
VastaaPoistaAina kun kirjoitan omaankin blogiini hoidoista, tulee kommentteja, että "sillä ja tällä onnistui niin mones pas, se ja se oli jo luopunut toivosta ja sitten vielä kuitenkin yritettiin ja tärppäsi, kun tehtiin sellainen ja sellainen hoito, se onnistui". Minun kohdalla vaan ei mikään noista ole toiminut. Sehän se, että vaikka kuinka muilla toimisi joku, niin ei se ole sen tae, että itsellä toimisi.
Noh, meillä tuo lahjamunasoluhoitokin nyt meni kuten tiedät. En silti sano, ettei teidän kannata yrittää. Jos yhtään tuntuu, että vielä riittää paukkuja yrittää, niin kannattaahan se! Mutta jos vaakakupissa painaa enemmän se, että ei enää jaksa, ei pysty, on jo jollain tapaa päässyt irti... Niin silloin kannattaa vielä miettiä, lähteekö siihen piinaan enää. ja edelleen, nyt vähän kuin kaiken edellisen kumoten: voi kuunnella muiden mielipiteitä, mutta ratkaisut sitten kuitenkin pitää tehdä ihan omien tuntemusten mukaan. :)