Muutos minussa

"Herään illalla nukahdan aamulla
Elän valveunessa Mä olen yksinään vaik metro täynnä on ihmisii Ne katsoo läpi vaik tartun niiden käsistä kii Ei oo olemassa kummituksii Eiks nii ? Jos mä oon oikee miks kadulla mun läpi kävellään"

Joskus kirjoitin (tai ainakin meinasin kirjoittaa..) miten toi Sannin biisi kolahtaa. Miten tunnen olevani täysin olematon, miten en kuulu mihinkään ja elän elämääni kuin unessa, en tunne oikeastaan mitään, mikään ei tuntunut miltään. Edettiin turtana hoidoista hoitoihin, itseäni piikitellen, lääkkeitä napsien ja kivuista kärsien. Käperryin sisäänpäin, luullen siten suojelevani itseäni. Olin kuin varjo itsestäni...

Hoitojen päätyttyä käperryin entistä enemmän itseeni, en tiennyt miten ja kelle purkaa oloani. Kuka voisi ymmärtää miltä tuntuu kun jäädään lapsettomiksi? Kuka oikeasti voi sellaista tajuta, jos ei itse siinä tilanteessa ole että on vaan nostettava kädet pystyyn ja lopetettava. Näin jälkikäteen voin sanoa etten edes itse aikoinani tajunnut miltä se tuntuu, miltä tuntuu oikeasti sanoa "minusta ei tule äitiä" ja tietää että se on totta. Monesti olen kirjoittanut blogiinikin ennen tuota hetkeä, miten hyväksyin lapsettomaksi jäämisen...mutta en sitä kyllä hyäksynyt, sillä edelleen tein kaikkeni etten jäisi lapsettomaksi.

Noina piinan ja toivottomuuden vuosina (joo noinkin nätillä nimellä niitä kutsun nykyään) menetin itsetuntoni, kadotin luottamuksen itseeni ja vähitellen aloin inhoamaan kroppaani...sekä itseäni muutenkin. Lihoin, jo lääkkeet tekivät turvotusta kropalle, mutta kyllä minä muutenkin lihoin...hukutin suruani ruokaan ja samalla piilouduin läskieni taakse. Hiukseni annoin kasvaa, pitkän tukan taakse on helppo piiloutua. Vaatteet olivat mustaa, harmaata ja muuta neutraalia väriä, sillä liika värikkyys kiinnittää huomion. Ja ei pidä unohtaa pakkelikerrosta naamalla, sillä eihän kukaan saa nähdä pienintäkään virhettä ihossa...vaan se kaikki pitää peittää meikillä, niin paksulti ettei enää hyvältä edes näytä.

Hoitojen loppu vaiheessa aloin aktiivisemmin liikkumaan, kiinnitin entistä enemmän huomiota mitä suuhuni pistän ja vähitellen aloin laihtumaan. Pätkä pätkältä lyhensin tukkaani, huomasin ettei sen taakse kannata piiloutua...en kuitenkaan vielä uskaltanut liikoja muuttua, sillä ei minua tule huomata. Minun piti hävitä massaan, etten kiinnitä huomiota ettei kukaan huomaisi että olen lapseton. Hoitojen loputtua värjäsin tukkani takaisin punaiseksi, kirkkaan punaiseksi...sellaiseksi kuin se oli monia vuosia sitten, silloin kuin olin vielä "huoleton" nuori nainen. Ja noin puoli vuotta hoitojen lopusta kävin kampaajalla, sanoin että on aika muuttaa tyyli, leikataan pois niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mallin on muututtava kokonaan. Sillä halusin muuttua, halusin lopullisesti jättää lapsettomuushoidot ja sen aikaisen "minut" taakseni...halusin olla uusi ihminen, en enää harmaa varpunen vaan paratiisilintu, joka erottuu massasta.

Entä nyt...olen avoimesti kertonut olevani lapseton, olen avoimesti kertonut meidän olleen hoidoissa. Tukkani on lyhyt ja kirkkaan pinkki, meikkaan satunnaisesti ja silloinkin aika niukasti. Olen minä, enkä enää välitä huomaako joku minut vai ei...en välitä mitä minusta ajatellaan. Elän niinkuin minusta hyvälle tuntuu. Teen työtä, josta pidän. Vapaa-aikani käytän asioihin joistan nautin. Syön mitä haluan, en enää rajoita itseltäni mitään...ja yllättäen en enää ole lihonut, paino valuu hitaasti alaspäin ja kroppa kiinteytyy liikunnan ansiosta. En enää rääkkää kroppaani, vaan teen asioita joista nautin...enkä enää pakota itseäni mihinkään.