tunnustus part2

Nyt kun olen e-pillereitä syönyt reilun kuukauden ja endokivut kadonneet vähitellen, en tiedä haluanko enää jättää pillereitä pois...
ja tehtiinkin(mieheni kanssa) päätös että jatkan noiden pillereiden syömistä kesään ja sitten yritetään endotottomana (toivottavasti) saada luomusti lapsi alulle. En usko että lähdemme clomeja rankempiin hoitoihin, vaikka eipä noiden clomien syömistä voi hoitona pitää, kun lukee mitä muut käyvät läpi. Päätös tästä ei tuntunut edes vaikealta, ei tunnu siltä että luovuttaisin...tai jäisin jostain paitsi. 


Ehkä se lapsi tulee sitten kun aika sille on kypsä, ehkä ei. Kuitenkin toistaiseksi pääsen elämään kivutta ja keskittyä ns.luomaan uraani :) ja voimme nauttia parisuhteestamme ilman sitä "Lapsettomuuspilveä" yläpuolellamme. Ehkä me tulemme aina olemaan lapsettomia, ehkä emme. Onneksi meillä kuitenkin on toisemme ja koira, jolle ajattelin kesällä kaverin hankkia :)


Jatkan kuitenkin tuntojeni purkamista täällä,ehkä vähemmän katkerana ja uudelta kantilta asioita katsoen...jospa se kevät ja kesä tuo tullessaan yllätyksiä itsekullekin :)

tunnustus..

Tajusin tänään että olen 32-vuotias lapsesta haaveileva nainen, joka syö e-pillereitä...siis oikeesti mitä h...ttiä? itse kyllä tähän ratkaisuun lääkärin kanssa päädyin, mutta viikon noita nappeja napsittua alkaa olo olla jotenkin surrealistinen...eihän raskautta haluava ehkäisyä käytä?


Positiivista tässä on se että endokivut häviävät koko ajan...eli kyllä noi pillerit tekee sen mihin niitä syön, jospa näiden muutaman ehkäisykuukauden jälkeen minun munasarjat olisi siinä kunnossa että se lapsi saataisiin alulle.


Negatiivistä se että mulle on tullut jonkinasteinen finniongelma, nyt muistan miksi en koskaan ole hormonaalisesta ehkäisystä välittänyt ja kaiken lisäksi eilen huomasin että pitää noiden pillereiden syömistä jatkaa ehkä kuukauden tai kaksi pidempään, en pariisin reissulle kuukautisia halua...vai luottaisinko siihen että ei niitä enää tule...


Tämmöinen tunnustus...yritän piakkoin saada jotain järellisempiä pohdintoja aikaiseksi

Uusi vuosi...uudet kujeet tjtn

Nyt on sitten joulu juhlittu ja uusi vuosi vastaanotettu. 

Vuosi 2012 tuokin muutaman uuden asian, ensinnäkin aloitan työt uudessa työpaikassa ensi viikolla, sain vihdoin tehtyä päätöksen ja irtisanoin itseni entisestä duunista ja onnekseni löysin uuden työn samantien. 

Toinen isompi asia on se että, seuraavista kuukautisista lähtien olen muutaman kuukauden ehkäisty. Kauheiden kipujen takia kokeillaan nitistää endo e-pillereillä (kolme kuukautta putkeen pillereitä) ja sen jälkeen tehoisku clomeilla, josko saatais lapsi aikaiseksi.

Kolmanneksi tänä vuonna toteutamme haaveeni käydä Pariisissa (monta vuotta siitä haaveillut) ja päätin vihdoin säästää eurot uuteen tatuointiin (sitäkin olen useamman vuoden jo halunnut).

Uuden vuoden lupaukseni onkin nauttia tästä vuodesta ja toteuttaa noita haaveita (matkoja varsinkin) vielä kun kahdestaan voidaan matkustaa ja nähdä maailmaa.

Pääsenpä sitten kokeilemaan miten niitä "vahinkoja" pillereitä käyttäen sattuu, eikä todellakaan stressata lapsensaantia ehkäisykautena...jollain tapaa kun pidemmän aikaa olen tuota "ehkäisykautta" miettinyt, olen huomannut että omalla tapaa se on helpotus...ei oikeasti tarvitse kytätä ovulaatiota tai pelätä kuukautisia, kun ei tule kumpaakaan. Voin ainakin muutaman kuukauden elää niinkuin jokunen vuosi sitten, ilman stressiä lapsettomuudesta.

Viime aikoina on kuitenkin välillä tullut mieleen, että haluanko oikeasti lapsia...vai onko tästä tullut jonkinasteinen pakkomielle minulle? 

Entä jos oikeasti siksi en tulekaan raskaaksi, kun jossain syvällä sisimmässäni en haluakaan lasta...tai ole vielä valmis äidiksi (ikää kyllä olisi...vähitellen liikaakin) mutta entä jos minun kuuluukin olla se "cool" täti sisarusteni lapsille, se joka asuu ulkomailla ja jonka luokse tullaan lomilla...ja kun ollaan vanhempia kerrotaan asioita, joita ei äidille voi kertoa (olen aina haaveillut asuvani ulkomailla ja nykyään seuraan tosi tarkkaan ilmoittelua työpaikoista muualla kuin suomessa...) 

Ehkä minua ei vaan ole tarkoitettu äidiksi, who knows? Mutta ensimäistä kertaa pohdin tätä ilman minkäänlaista surua asiasta, vaan enempi yrittäen selkeyttää ajatuksiani siitä mitä oikeasti haluan.

Joulu

Vuosi sitten ajattelin että ensi jouluna ei ollakaan kahdestaan...nyt taas ajattelen että ehkäpä ensi jouluna meitä olisikin kolme. Montakohan joulua vielä odotan? Kuitenkin tänä vuonna olen onnistunut keskittymään joulun odotukseen enempi kuin vuosi sitten, tiedä sitten mistä tämäkin johtuu, mutta hyvä niin...olen saanut nautittua tästä joulun odotuksesta enempi kuin vuosi sitten.


Minä olen sairaslomani käyttänyt joulun laittoon, ikkunaan ja parvekkeelle valot, laatikoita olen tehnyt pakkaseen valmiiksi ja piparkakkuja tehty, tein jopa sen taikinan ihan itse ja saatiin miehen kanssa aikaiseksi aikamoinen arkkitehtuurinen ihme piparkakkutalon muodossa. Joulutorttuja olen syönyt ähkyyn asti, kuten joka joulu, kaipa mulla jonkinasteinen "ongelma" on noiden joulutorttujen suhteen...joskus lapsena olen niitä syönyt niin paljon että oksensin ja silti vielä maistuvat, ties kuinka monta pellillistä on mun mahaani mennyt (ja tähän pakollinen lisäys että tammikuussa sitten karpataan ja kuntoillaan kroppa kuntoon). Konvehteja löytyy pitkin kotia ja kinkku on varattuna, se saadaan kotiin 22.12. Viime vuotisen pakastekinkkukatastrofin jälkeen tulimme siihen tulokseen ettei enää ikinä pakastetta, vaan tuore kinkku oli saatava, nyt sit tulee 6-8kiloa tuoretta possua kahdelle ihmiselle...epäilen että tuota sikaa sitten vielä uutena vuotena syödään.


Olen aina tykännyt (rakastanut) joulua, lapsena lahjojenkin takia, nykyään enempi ihan sen takia että silloin koko perhe on paikalla ja syödään yhdessä (jouluruoka on huippua) ja yleisesti koko joulun tunnelmasta, siitä rauhallisuudesta ja joulupukkien vilinästä.
Toivoisin vaan niin hirveästi, että joskus pääsen omia jouluperinteitä luomaan omien lasten kanssa. 


Kierrossa mennään piina-aikaa (kp26/28), vaikka oikeastaan en usko että tässä kierrossa tärppäsi, mutta eiköhän sekin tossa viikonlopun aikana vahvistu. Ensi kierto sitten onkin jännä, koska minulla aloitettiin metforemit kun verensokerit pomppas ylös aika rajusti ja viime ultrassa selvisi että toinen munasarja on pco-tyyppinen. Hyvässä kunnossa noi munasarjat sitten on, toinen on endometrioosin valtaama ja jotenkin väärässä paikassa kiinnittynyt (siellä sit lisäks se endokysta) ja toisessa on pco:ta...ihme jos noilla ruppanoilla mitään aikaseks saa.

"Onks teis jotain pahastikki vialla?"

On joo...ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Olen siis viimesen kahden viikon aikana kahdessti maannut sairaalassa päivystyksessä erilaisten kipujen kanssa, onneks kaikki ei ny sentään liittyny lapsettomuuteen. Mutta tällä hetkellä siis olen sairaslomalla endometriooman ja välilevynpullistuman takia (no tota onneks vasta epäillään) ja särkylääkkeitä sitten menee sen mukaisesti, suhteellisen hyvässä sumussa elelen...eipä ainakaan pyöri päässä lapsettomuus, ku ei liiku päässä oikein mikään.


Ainut hyvä puoli tässä on että olen saanut taukoa töistä, siellä alkoi tilanne mennä turhan stressaavaksi että olen jo miettinyt työpaikan vaihtoa sen takia. En oikein usko että yhtään ylimääräistä stressiä enää tähän kaipaan ja toisaalta ei toi nykyinen työ enää oikein anna mitään, ei ees kunnolla palkkaa.


Toinen kierto clomilla menossa (oikeastaan ties kuinka mones, mutta koska pidettiin se puolisen vuotta taukoa lasken alusta uusiks) ja toiveissahan tietysti olisi se paras "joululahja" mutta en oikein usko että nyt onnistuu, joten tällä erää keskityn siihen että makaan sohvalla/sängyssä ja parannan tuon selkäni ja vähitellen voisi sitten aloittaa kuntosalilla käymisen uudestaan, jos vaikka ensi kesänä oikeasti olisi rantakunnossa eikä näyttäisi rantautuneelta hylkeeltä...


Onko muuten kukaan kuullut että foolihappo auttaisi endokipuihin? Pitää varmaan testata...vaikka pitäisihän mun sitä tietty jo vetää kaksin käsin napaan raskaustoiveiden takia ;)

"juo rooibos teetä"

Tämä neuvo tuli kyllä ihan puskista...en edes googlettamalla mitään tietoa tosta löytänyt, vaikka aika paljon ton teen ominaisuuksia olenkin tutkaillut. Nyt sitten jännitetään oisko viimeaikainen rooiboksen lillittäminen jotain ihmeitä aikaan saanut...itse siis juon paljon teetä, varsinkin tuota rooibosta. Tykkään sen mausta ja kofeiinittomuudesta, olen siis vihdoin vieroittanut itseni kahvista kokonaan \o/


Törmäsin yhteen ystävääni muutama päivä sitten, ei olla lähes puoleen vuoteen nähty, johtuen minun menoista ja autottomuudesta (asuvat vähän syrjemmässä). Kuitenkin näin ensimäistä kertaa hänen tytön, uskomattoman ihana vauva...ensimäinen vauva pitkään aikaan, joka ei oikeasti aiheuttanut mitään katkeria tunteita vaan ainoastaan käsittämättömän ihastuksen. Aivan käsittämättömän suloinen pikkuihminen ja niin äitinsä näköinen. Oli kiva huomata etten olekaan niin katkera kuin luulin ja ainakin tätä ystävää pystyn siis jatkossakin tapaamaan, vaikka äidiksi on tullut. 
Kauhea kylläkin miettiä asioita noin että voiko ihmistä tavara kun on äidiksi tullut...valitettavasti se vaan välillä niin menee. Itsellä ainakin kun on muutama kaveri, jotka ovat jotenkin "hukkuneet" äitinä olemiseen, ei oikeasti enää mietitä yhtään mitään muuta kuin sitä miten pikku petterin pöksyt on mutkalla vaunussa ollessa...ja puhutaankin vain niistä pöksyjen kiemuroista. Onneksi lähimmät ystävät ovat pysyneet ihan omina itsenään äitiydestä huolimatta (vielä kauhemmin sanottu...) 
Pelkään vaan että jos itse joskus äidiksi tulen, niin olen juuri se painajaismamma joka puhuu vain ja ainoastaan siitä mitä vauvan elämässä tapahtuu ja kaikki älyllinen toiminta katoaa vauvahöttöön.


Pitkästä aikaa positiivisemmalla mielellä, vielä kun toi sää olis hiukka aurinkoisempi...en tästä harmaudesta tykkää  yhtään.

"antaa tulla jos on tullakseen..."

Mietin tuossa eilen että mitenkä erilaista elämä oli silloin kun tämä "Operaatio kymppi" alkoi... kun jätettiin ehkäisy pois ja seksistä tuli jokseenkin "jännää" ja erilaista, vielä kun luuli että kyllähän se lapsi siitä melkein heti tulee. 

En sinänsä stressannut mitään vielä puolen vuoden yrittämisen jälkeen (mieheni voi olla asiasta eri mieltä) vaan stressaamisen aloitin joskus kun oltiin jo reilusti yli vuosi oltu ilman ehkäisyä, ja tutkimuksiin uskaltauduin vasta kun toista vuotta oli saanut tulla jos on tullakseen...nyt jälkikäteen ajatellessa olisi ehkä aiemmin pitänyt jotain tehdä, varsinkin kun kuukautiskivut paheni kuukausi kuukaudelta.

Nyt lähes kolme vuotta myöhemmin en enää mieti et tulee jos on tullakseen...ajatus on enempi toivottavasti joskus onnistumme. Vaikka jokseenkin outo ajatus (vieläkin) on puhua onnistumisesta, olenko jotenkin epäonnistunut yksilö kun en ole raskautunut...ehkä niin, ainakin välillä tunnen itseni sellaiseksi...vialliseksi, joka pitäisi palauttaa valmistajalle korjattavaksi tai vaihdettavaksi toimivaan.

Ehkä ei kuitenkaan vielä sitä kirvestä kaivoon heitetä, vaan pistetään se patjan alle poikalapsia tuomaan :D milläs muuten niitä tyttöjä sitten saadaan?