Kesän loppu...

Tajusin just että mehän mennään jo heinäkuun loppupuolella, eli kesä lähenee loppuaan. Reilun kuukauden päästä aloitan opinnot ja kahden kuukauden päästä jännäillään Pariisin reissua (joka nyt vihdoin toivottavasti toteutuu). 

Miehen kanssa päätettiin vaihtaa asuntoa pienempään, kun jään tuella opiskelemaan niin nykyisen pito yksillä tuloilla käy turhan kalliiksi ja toisaalta ei me mitään kolmella huoneella tehdä...kahtahan näistä käytetään vaan. Eli todennäköisesti pian on taas muutto edessä ja pääsee sisustelemaan uutta asuntoa.

Vuosi sitten ajattelin että tähän mennessä viimeistään olisin raskaana tai meillä olisi ensimäinen lapsi. Tänä vuonna en enää luota siihen ajatukseen. Toivoa pikkuisen on, mutta toisaalla jo suunnittelen ensi vuodelle risteilyä Tallinnaan ja ehkä keväällä pitkä viikonloppu Lontoossa. Tulin siihen tulokseen että suunnittelen vain asioita, joiden toteutumiseen voin enemmän vaikuttaa kuin sen mitä hormooneja syön ja missä asennossa seksiä harrastan. 

Ehkä näin on parempi, ehkä meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi, ehkä me olemme onnellisempia näin kaksin rakkaimpani kanssa. Suunnitellen tulevaisuutta uudella tavalla ja uusia asioita kokien. Elämän pitää olla seikkailu, enkä halua että meidän seikkailumme jää siihen että jumitamme surussa ja surkeudessa. Ja eihän sitä koskaan tiedä, ehkä joskus meitä on kolme, ehkä neljä...mutta tänään en sitä stressaa. (Tänään stressaan asuntoa ja kaikkea ihan muuta)

Olen kait hyväksynyt lapsettomuuteni...tavallaan...

väsymys

Olen väsynyt...nukkunut huonosti (syystä tai toisesta) ja tämä fyysinen väsymys alkaa sitten vaikuttaa psyykkiseenkin puoleen. Olen siis jonkinasteinen zombie, en oikein saa otetta enää mistään ja tuntuu että jos vaan saisin  unta niin nukkuisin maailman tappiin asti (jos en heräisi johonkin kuten yleensä käy). Kiukuttelen koko ajan miehelle ja koirille ja koko maailmalle, koska kaikkihan nyt ovat mua vastaan ja inhoavat minua.


Pitäis ehkä nukkua, mutten onnistu siinä...


ja prkl toi toinen koirakin jaksaa rähistä koko ajan...en jaksa en vaan yksinkertaisesti jaksa. Ei musta äidiks olis jos en koiriakaan jaksa, parempi ettei niitä lapsia ole tullut...eikä varmaan tulekaan.


 

outoa...

Olemme viimeaikoina mökkeilleet paljon, joka viikonloppu jossain mökillä koirien kanssa olemme saaneet rentoutua ja nauttia olemisesta. Olen oppinut nauttimaan olosta kaksin, koirien kanssa. Olen jopa siskolleni puhunut siitä miten olen ruvennut tekemään ns.varasuunnitelmia, jos emme lasta saakaan. 

Ehkä adoptoimme, ehkä jatkamme elämistä kaksin, ehkä kokeilemme IVF:n ehkä emme, ehkä valmistumiseni jälkeen muutamme ulkomaille asumaan, ehkä vaan vaihdamme kaupunkia (en ole oikein hyvä pysymään aloillaan yhdessä paikassa)...mutta jollain tapaa tällä hetkellä lapsiasia on vain suuri kysymysmerkki, vain mahdollisuus, ei pakko...ei surunaihe vaan yksi mahdollinen tulevaisuus. 

Nyt tietenkin toivon parasta ja kovasti toivonkin, mutta samalla jatkan ranskankielen opiskelua...ties vaikka sinne päätyisin joskus muuttamaan ;)

Olen hyväksynyt elämäni tällaisenä ja oppinut nauttimaan siitä.

ei se niin helppoa ole

Muutaman kerran olen kuullut lauseen "ei se lasten saaminen kaikille niin helppoa ole" yleensä tätä lausetta seuraa jatkona "mekin yritettiin yli puoli vuotta ja pelkäsin ettei lasta tule", harvemmin kukaan sanoo perään yrittäneensä kolme vuotta (tai vastaavaa) ja luopuneensa toivosta. Harvoin kukaan puhuu lapsettomuudestaan muille, itse en monelle ole kertonut miten kauan on yritetty, vain lähimmät ystävät tietävät. Epäilen kyllä että muutama ei niin läheinen ystävä on asian arvannut, mutta onneksi jättää kysymättä/utelematta. Ei minua kiinnosta jokaiselle puolitutulle selittää tuntemuksiani, ei edes parhaille kavereille aina kiinnosta. Ja mitenkä nämä tunteet voi selittää? Jos toisella on se lapsi tai kaksi, miten sitten kerrot ettei se niin helppoa meille ole, onhan tässä yritetty ties kuinka kauan ja kokeiltu ties mitä taikoja...

Kyllä minä oman lapsen haluan, en vaan enää usko että sellaisen saan ihan ilman apua...enkä usko että noi clomit on se apu, vaan tarvitaan jotain rajumpaa. En vaan tiedä mitä mieltä mies on tästä, en ole jaksanut edes hänelle puhua...en vaan halua puhua, se tekee tästä liian todellista. Ja toisaalta haluan elää kesän ilman lapsettomuutta, valitettavasti se vaan aina on tuolla taustalla. Vaikka kuinka sen yritän haudata, sieltä se nousee esille aina jossain välissä...jos ei muuten niin viattomana kysymyksenä "milloinkas te olette ajatelleet perhettä perustaa?"

Kesä

Minä rakastan kesää...rakasta tätä vihreyttä, aurinkoa ja lämpöä. 
Pitkästä aikaa näytän nauttivan kesästä, en enää stressaa, pelkään kyllä että tässä vielä lapsettomiksi jäädään...mutta en enää anna pelolle valtaa. 
Haluan elää, haluan nauttia auringosta ja musiikista :) 

ja tänä kesänä minä elän, nautin ja olen oma itseni...odotan juhannusta ja yötöntä yötä, odotan kesän festareita(tai no sitä yhtä,jossa käydään), odotan ensi syksyn alkavia opintoja ja pariisin matkaa...
Tällä kertaa odotan jotain, minkä tiedän tapahtuvan, ilman pelkoa ja stressiä siitä "jos ei tälläkään kertaa..."  jos ei niin sitten ei, en jaksa ainakaan nyt surra, haluan elää hetken ilman surua ja stressiä.

ja mun suosikki ville valolta :)

Ohhoh...

Minä sain opiskelupaikan ja vielä siihen opintosuuntaan, jonne luulin etten varmasti pääse. Oli niin paljon pääsykokeissa porukkaa (lähes 300), joista valittiin 20 ja minulla oli vasta kakkosvaihtoehtona tämä koulutusohjelma...joten ajattelin etten mitenkään pääse. Mutta kaipa se varmuus siitä etten kuitenkaan tulisi valituksi rentoutti sen verran että selvisin kunnialla psykologiset testit ja nyt sitten syksyllä lähden opiskelemaan sairaanhoitajaksi \o/

Olo hiukan pöllähtänyt ja nyt sitten pitää vähän miettiä noita lapsiprojektin aikatauluja uusiksi, koska en kyllä nyt heti halua mammalomailemaan. Vaan haluaisin ainakin ensimäisen vuoden käydä kunnialla läpi ennenkuin tulee taukoa. Mutta näistä pitää vielä miehen kanssa keskustella, toistaiseksi leijun hiukan maan yläpuolella onnesta. Näköjään mä kuitenkin vielä onnistun jossain, vaikka se sitten onkin opiskelupaikka...ehkä tästä nyt seuraisi muitakin hyviä uutisia (esimerkiksi se työ, mitä hain, napsahtaisi minulle)

Uusia tuulia

Tein sitten päätöksen töiden suhteen ja irtisanoin itseni, turhan stressaavaksi meni hommat kun sairaslomallakin soitellaan perään. Nyt sitten toivotaan että mun suunnitelmat menee niinku haluan ja työhaastattelusta tulee tulosta. En nimittäin kyllä pitkään jaksa kotonakaan möllötellä, mutta omalta kannalta tämä oli paras ratkaisu. 


Superfoodit aloitettu, macaa ja gojia on nyt sitten aamuisin jugurttipirtelön seassa syöty ja nyt sitten tutkaillaan olotiloja että mitä tapahtuu. Greippimehun jätin kuitenkin pois, kun en tiedä saanko siitä jotain allergisia oireita näin siitepölyaikaan. Mullakun tuppaa aina näin siitepölyjen pöllytessä tulemaan kaikkia outoja ristireaktioita, enkä nyt jaksais mitään turvonnutta naamaa tai armotonta syyhyä. Joten toistaiseks luotan omaan kroppaan ja kaivelen clomireseptiä esiin pöydänlaatikoista...eli hirveen iso on luotto siihen että ihan täysin luonnollisesti jotain tapahtuis.

Tämänpäivän biisi...

"Paremman puutteessa jokainen saa tehdä ihmeensä itse.
Herättää kuolleet ja sokean saattaa näkemään silmillä kerran sammuneillaan..

Ihmeeni sua kuinka kaipaankaan, etsin sua. Alkaa olla aikaa."