Muutoksia

Olen viimeaikoina huomannut muutoksia olossani, enää ei ahdista tai sureta...rintaa ei purista, joka kerta kun näen raskaana olevan naisen tai äitejä lapsineen. Minä eheydyn...hitaasti, mutta varmasti minä eheydyn.
Olen viettänyt aikaa ystävien lasten kanssa, eikä se tunnu enää pahalta...en tunne sitä haikeutta mitä ennen tunsin, vaan tunnen iloa miten pikkuihmiset viihtyvät seurassani. En olekaan mikään surkimus vaan näköjään kohtuu mukava täti, kun olen tuolta syövereistäni noussut.

Minusta on tullut onnellinen, olen oppinut vähitellen elämään tilanteemme kanssa ja olen oppinut nauttimaan noista pienistä ihmisenaluista ja heidän seurastaan lähipiirissäni. Miehen kanssa keskustellaan ja halaillaan, pussaillaan ja ollaan lähekkäin, ilman pakonomaista tarvetta harrastaa seksiä. Minulla on alkuvuoden aikana ollut kuukautiset kahden viikon välein, joten siltä osin seksi oikeastaan on jäänyt ja olemme päässeet nauttimaan läheisyydestä ilman seksiä...ja se on tehnyt hyvää. Sillä viimeisien vuosien aikana seksistä oli tullut pakkopullaa, sitä harratettiin lähes hampaat irvessä ilman tunteita..koska oli pakko, pakko ovulaation ympärillä ja sitten toivoa kaksi viikkoa.

En odota ihmettä, en usko että hoitoja jatketaan...tällähetkellä se ei kiinnosta. Ollaan puhuttu tukiperhetoiminnasta ja näillä näkymin keväällä osallistumme koulutukseen. Meistä tulee kummitäti ja -setä kaverini pikkuiselle ja tiedän että sen pienen elämässä tulemme olemaan suurena osana niin kauan kuin hän haluaa. Ehkä meidän osamme on elää kaksin ja toimia tukena niille, jotka sitä tarvitsevat...se ei kuulosta yhtään pahalle..ei ollenkaan.

Loppujen lopuksi, mä olen se feeniks, se joka nousi tuhkasta...sillä sen verran pahasti mä paloin tän retkeni aikana että oli jo aika nousta ja ruveta elämään. Enkä näköjään osaa pysyä poissa täältä, joten kunhan jaksan niin muokkailen blogia tämän uuden elämän suuntaan...eli täältä mä taas tulen, mutta tällä kertaa voittajana. Sillä sitä minä olen! (ja niin muuten ootte tekin kaikki)