maanantai 3. elokuuta 2015

Blogista

Kuusi ja  puoli vuotta yritystä takana, clomit ja ivf kokeiltu...blogi on ollut henkireikä, avautumispaikka jonne voin lapsettomuuden tuskan ammentaa. Mutta entä nyt, enää ei ole sitä tuskaa mitä ammentaa, ei lapsettomuutta kirjoitettavana. Mistä sitten kirjoitan? Kirjoitanko siitä miten meillä opetellaan eloon kaksin, miten olemme oppineet elämään kaksin. Kirjoitanko matkakertomuksia vai kirjoitanko siitä miten olen lapsettomuudesta selvinnyt. Vai kirjoitanko siitä millaista elämästämme on tullut ja tulee kaksin? Mistä muut haluavat kuulla, vai kirjoitanko mitä mielessä liikkuu...tuntuu vaan että "kehuskelen" omalla hyvällä ololla, samaan aikaan kun muut lapsettomuudesta kärsivät, kärsivät oikeasti.

Blogi ei kuitenkaan enää ole se mitä aloitin kirjoittamaan, päiväkirja lapsettomuudesta. Tästä piti tulla tarina tuskien kautta äidiksi, tästä tulikin erilainen selviytymistarina...sillä minä selvisin kaikesta huolimatta.

4 kommenttia:

  1. Mua ainakin kiinnostaa hirveesti se miten opettelette elämään kaksin ja miten selvisitte lapsettomuudesta. Tuntuu, että kaikki lapsettomuusblogit päättyy onnellisesti raskauteen tai vauvan syntymään. Oon niin varma, että meijän tie päättyy myös ei niin onnellisesti ja nyt tuntuu, ettei siitä voi selvitä jotan ihanaa olisi kuulla oikeita kokemuksia miten siitä oikeasti selviää. <3

    Eikä kyllä mitkään matkustelu jututkaan huonoja ole ;D

    VastaaPoista
  2. Kaikki edellämainittu kuulostaa hyvältä. :) Tuskin lukijoista tuntuu kehuskelulta, jos kirjoitat siitä kuinka olet sopeutunut ja kuinka hyvin siulla menee. Itse ainakin lukisin mieluusti siksi, mitä edelläkin sanottiin. Kaikki lapsettomuusblogit tuntuvat päättyvän "odotetun onnellisesti".

    VastaaPoista
  3. ihania italiakuvia <3 Musta sä voit kirjottaa ihan mistä itestä tuntuu, lapsettomuusblogista hyvänmielen ja hyvänolon blogiksi. Tai sitte voi kirjottaa jossain toisessa osoitteessa ja jättää tän tänne bittiavaruuteen leijumaan. Lapsettomuusblogi päättyy aina onnellisesti. Aina se päättyy joskus. Joskus se onni on vaan jotain muuta kuin lapsi/adoptiolapsi. Jos selviää elossa ja pystyy nauttimaan elämästä kaiken tämän paskan jälkeen niin onhan se Voitto isolla Veellä. Mä ainakin haluaisin kuulla sun elämästä jossain muotoa. Jos en tässä blogissa niin sitten siinä toisessa. Aina ei jaksa kommentoida, mutta seuraan kyllä. Susta on tullut mulle bittimaailman sielusisko <3 Muut on lähteny, sä oot jääny. Tuntuu hyvältä että oot kahlannut pohjamudat itkuposkilla, ja noussut (feeniks kun olet), ja se että nouset vieläkin korkeammalle. Välillä käyt hakemassa vauhtia maasta ja sitten sä taas liidät. Sun tarina antaa mulle ainakin ihan hirveästi tsemppiä uskoa, että tästä voi selvitä.

    VastaaPoista
  4. Jatka ihmeessä! Olet ensimmäinen jonka lapsettomuusblogiin vastaan, koska postauksesi kosketti ja antoi toivoa <3.

    Olemme mieheni kanssa lapsettomuuden alkutaipaleella ja lahjasiittiöt ovat ainoa vaihtoehto. Olen lukenut kesän ajan blogeja ja suorastaa toivonut löytäväni sellaisia, joissa kerrotaan kuinka hyväksyä lapsettomuus/millainen polku se kullakin on ollut. Mitä jos hoidot eivät tepsi tai ei edes uskalla lähetä hoitoihin vaan haluaa hyväksyä lapsettomuutensa jo tässä vaiheessa? Luulen, että meidän hoitoputki alkaa lokakuussa, mutta yhtä aikaa haluaisin tehdä surutyötä ja punnita vaihtoehtoa lapsettomana elämisestä jo nyt. On helpompi ajatella "tulee jos on tullakseen, elämä hyvää kaksinkin" kuin asettaa toiveelle liikaa painoarvoa.

    Blogeja on ollut mielenkiintoista mutta myös aika pelottavaa lukea. Tuntuu, että hautaudun niihin. Emme ole lapsettomuudesta vielä kellekään kertoneet vaan prosessoineet asiaa kahdestaan kesäkuussa saamastamme diagnosista saakka. Lapsettomuusblogit ovat niin karvaan ja koskettavan henkilökohtaisia, että jään pohtimaan millaisia tarinoita lapsettomuudesta selviämisen takana on kaikilla niillä pareilla, jotka pysyvät hiljaaa taustalla. Onko minunkin tulevat lapsettomuushoitoni yhtä rankka tie kuin valtaosalla blogisteista? Jos en olisi yhtään blogia lukenut, en varmaankin pelkäisi hoitoja näin paljon kuin nyt. Jöinkin miettimään kommenttiasi kasvokkain tapaamisesta lapsettomien kanssa ja kuinka silloin se koskettaa jotenkin kepeämmin mielen raskaita aaltoja kuin blogien selailu.

    Tällaista ajatuksen virtaa.... mutta IHANAA loppukesää, ja seikkailuja syksyyn <3

    VastaaPoista