Tätä tekstiä olen kirjoittanut pitkään...muokannut ja kirjoittanut uudestaan, poistanut tekstiä ja lisännyt. Yllättävän vaikea on laittaa sanoiksi se miten selvisin tähän pisteeseen...Pisteeseen, jossa elän elämääni, enkä sure ja vello lapsettomuuttamme. Kun en oikein tarkalleen tiedä miten se lopulta kävi...mutta yritän nyt jotenkin tämän kertoa. Kirjoitettuna tämä vaan kuulostaa turhankin helpolta ja yksinkertaiselta...sitä se ei kuitenkaan ollut.
Meillähän hoidot päättyi kolmanteen ICSI:n, kahden alkion siirron jälkeen negaan joulukuussa 2014. Tämän jälkeen yllättäen olinkin viettämässä päivät ystäväni mukana sairaalassa hänen synnytyksen käynnistyttyä lähes kuukauden aikaisessa...olin siinä tilanteessa, jota olin pelännyt suorastaan kammonnut. Vietin päiväni synnyttävien naisten seurassa ja yllättäen se ei ollutkaan niin kauheaa kuin luulin. Ehkä syynä oli ystäväni huoli vauvastaan ja siitä johtuen minun oli kasattava itseni ja pidettävä tunteeni kurissa ja oltava tukena..monet itkut kyllä tuli kotona itkettyä, mutta noiden sairaalapäivien ja iltojen aikana tapahtui se että aloin eheytyä. Pala palalta kevättä kohden minusta tuli ehjä...kyllähän se tie oli kivikkoinen, vaati vielä monet itkut ja kiukut, mutta pikkuhiljaa löysin ilon.
Muistan tosi selvästi sen päivän kun huomasin etten enää sure, olin surutyöni tehnyt ja pystyin jatkamaan elämää. Se oli sateinen kevätpäivä ja olin lenkillä koirien kanssa. Normaaliin tapaan kuuntelin musiikkia kävellessä...samaa musiikkia, johon olin hukuttanut surkeuttani ja pahaa oloani, mutta...tälläkertaa se musiikki kuulosti erilaiselta, ei masentavalta tai suruun viittavaltakaan...se kuulosti elämältä, ilolta ja onnelta. Sama kappale, jota kuuntelin ja itkin joka helvetin hoidon jälkeen...olikin yhtäkkiä musiikkia, joka sai minut hymyilemään...ja lopulta nauramaan ääneen keskellä metsää kaatosateessa. Ehkä elämäni oudoin hetki, mutta se hetki oli se kun meillä elämä alkoi uudestaan sumun jälkeen.
Jotenkin tuntui että tuon hetken jälkeen meidän riitamme ovat olleet pienempiä kuin ennen, ei sellaisia maailmansotia mitä hoitojen aikaan oli...vaan normaalia avioparin kinastelua. Koulu eteni helpommin ja jaksoin keskittyä asioihin paremmin...elämä on ollut helpompaa. Enää meitä ei painanut suunnaton taakka, jota kannoimme vuosikaudet, olimme vapaita.
Miten sitten tähän päädyttiin...me puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Minä puhuin avoimesti myös ystävilleni ja perheelleni, en enää salannut meidän lapsettomuuttamme. Kotona keskustelimme pitkään ja usein miten jatkamme hoidon jälkeen ja kumpikaan ei enää halunnut lähteä uuteen yritykseen. Halusimme rauhoittaa tilanteen ja antaa haavojen umpeutua. Antaa meidän parantua ja halusimme elää pariskuntana, emme vain lapsettomina. Otimme ns.aikalisän ja päätimme että kun vuosi 2016 vaihtuu päätämme jatkammeko vielä lahjasoluhoitoihin vai elämmekö näin kuin olemme nyt eläneet...tällä hetkellä en tätä vaihtaisi.
Minä nautin pitkistä aamuistani, nautin rennoista lenkeistä koirien kanssa ja siitä että voin halutessani lähteä mieheni kanssa leffaan kun siltä tuntuu. Me olemme oppineet itsekkäästi nauttimaan "dinkkuelämästä". Meistä kumpikin nauttii matkustelusta ja nyt hoitojen päätyttyä meillä on rahaa matkustaakin, haluamme nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Ja välillä on mielessä käynytkin miten kovasti olen lasta halunneet, jos näin helposti olemme päässeet jaloillemme...mutta meillä surutyötä ja luopumista tehtiin jo ennen viimeistä hoitoa. Lähes vuoden olimme asiaa työstäneet ennenkuin pääsimme tähän...mutta missä me nyt olemme on jotain ihanaa. Olemme rentoja, nautimme elämästä ja kesästä (jopa sen sateista) ja toisistamme. Me nautimme elämästä juuri sellaisena kuin se on ja tällä hetkellä elämä on ihanaa (en paremmin osaa sitä sanoa)
<3
VastaaPoista<3
Poista:) Tähän tekstiin mä palaan vielä monta kertaa ja koitan päästä samaan. Hienosti kirjoitettu!
VastaaPoistakiitos, kyllä sä vielä joskus tänne pääset :) <3
PoistaItken täällä sekä sitä miten tavoiteltavalta olotilalta tuo pariskunta-arki ilman Taakkaa kuulostaa kun siitä kerrot sekä sitä - koska en ole vielä joutunut heittämään toivoa lapsesta - miten se kuulostaa joltain ei enää niin kaukaiselta, mutta suruntakaiselta maisemalta. Ristiriitaista ja kuitenkin kaunista. Kuulostaa elämältä! <3
VastaaPoistaRistiriitaisia itselläkin tunteet on välillä...vähenevissä määrin nykyään kuitenkin :) Mulle äiti sanoi viime kesänä "mieti mitä voi saada kun luovuttaa" niiden sanojen myötä olen tän surutyötäni tehnyt ja tänne puolelle kömpinyt <3
Poista